Näytetään tekstit, joissa on tunniste dekkari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dekkari. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Hallowe'en Party (Hercule Poirot #36)

Christie, Agatha: Hallowe'en Party
HarperCollins 2009 (1969), 256 sivua
(Suomennettu nimellä Kurpitsajuhla)

Huomaa, että on syksy, koska minulla ei ole energiaa eikä intoa mihinkään ja bloggaamattomien kirjojen pinokin vain kasvaa. Minulla oli hieno suunnitelma lukea Hallowe'en Party halloweenina ja blogata tuoreeltaan, jotta tekstiin tulisi jotain ajankohtaisuuden tuntua, mutta ainoastaan lukemisosuus toteutui ajallaan.

Mutta rehellisyyden nimissä Hallowe'en Party ei kyllä mitenkään erityisesti käsitellyt halloweenia. Kolmetoistavuotias Joyce-tyttö murhataan halloweenjuhlissa hukuttamalla tämä vesisaaviin. Tähän asetelmaan ajankohdan kuvailu oikeastaan sitten jääkin, ja loput kirjasta on melko taattua Poirotia, jossa Poirot kyselee kaikenlaista asianosaisilta ennen dramaattista murhaajan selviämistä.

Kuten Poirot-sarjan edellisessä osassa, Third Girl (Kolmas tyttö), myös tässä kirjassa on isossa sivuroolissa Poirotin ystävä, dekkarikirjailija Ariadne Oliver. Poirotin ja Mrs. Oliverin kemiat sopivat hyvin yhteen ja tykkäsin lukea erityisesti näiden kahden dialogeja. Hauskana yksityiskohtana Hallowe'en Partyn alkupuolella viitataan aiempaan sarjan osaan, Mrs. McGinty's Deadiin. Poiroteissa on silloin tällöin viittauksia aiempiin tapauksiin, mutta sen verran harvoin, että aina kun sellaisia bongaan, ilahdun kovasti. Muuten valitettavasti kirjassa oli jonkun verran toistoa ja jopa suvantopätkiä. Tavallaan eräiden asioiden toistaminen ja jankkaaminen kuului juoneen, mutta kävi silti hiukan yksitoikkoiseksi. Poirot keskustelee Hallowe'en Partyssa kenties keskimääräistä useamman ihmisen kanssa, ja tuntui, että useilla keskusteluilla oli lähes identtinen sisältö.

Olen lukenut lähes loppuun Poirot-sarjan, minulla on vain kaksi kirjaa lukematta (ja lisäksi välistä jäänyt Dead Man's Folly, jonka sijasta luin tarinan lyhyemmän version Hercule Poirot and the Greenshore Folly). Nyt onkin alkanut houkuttaa, että jospa ehtisin sarjassa loppuun asti Agatha Christie 125 vuotta -haasteen aikana. Haasteaika loppuu 10.1.2016, eikä kahden kirjan lukeminen kahdessa kuukaudessa liene mahdoton tehtävä. Katsotaan, mikäli löydän Elephants Can Rememberin sekä The Curtainin kirjastosta. Olen tosin kuullut etukäteen monelta, että Elephants Can Remember on melkoisen heikko Christie. The Curtain taas kuulemma edustaa sarjan parhaimmistoa, mutta onkin kirjoitettu paljon aiemmin. Ymmärtääkseni Christie kyllästyi vanhemmiten Hercule Poirotin hahmoon. Hallowe'en Partyssa mielestäni ei huomannut hahmoon kyllästymistä, mutta muutoin kirja kyllä oli hiukan väsynyt. Ei huono, mutta ei lähimainkaan parhaita Poiroteja myöskään.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Agatha Christie: Kolmas tyttö (Hercule Poirot #35)

Christie, Agatha: Kolmas tyttö
Loistopokkarit 2009, 235 sivua
Suomennos: Laura Tetri
(Third Girl, 1966)

Kolmas tyttö tuo Poirotin jo 60-luvulle. Eniten ajankuva näkyy Poirotin, tämän kirjailijatarystävättären Ariadne Oliverin ynnä muiden vanhemman sukupolven edustajien nuorison paheksunnassa. Modit, beatnikit, popparit ja "mitä noita nyt on" eivät saa "epäsiistillä" ulkomuodollaan vanhemman väen hyväksyntää. Christie suhtautuu selkeästi aiheeseen pilke silmäkulmassa, ja yksi tämän kirjan nautittavimmista aineksista onkin juuri sukupolvien välinen kuilu, joka antaa aihetta pöyristelylle ja huumorille.

Tässä kirjassa eniten tykkäsin juuri ajankuvan luomisesta ja huumorista. Erityisesti Hercule Poirotin ja Ariadne Oliverin dialogit ovat hykerryttäviä. Hössö kirjailijarouva yrittää omalla tavallaan auttaa Poirotia ratkaisemaan arvoituksellisen tytön tapauksen. Tyttö on tullut Poirotin luokse, koska epäilee tehneensä murhan. Enempää asiaa selventämättä tyttö kuitenkin katoaa. Poirotin ja rouva Oliverin selvitellessä tytön taustoja kaikenlaista omituista alkaa nousta esiin.

Vähiten taas tykkäsin siitä, että murha antaa odotuttaa itseään. Kaikenlaista johtolankaa ja näennäisen irrallista juonenpätkää puskee esiin sieltä ja täältä, mutta konkreettista murhaa ei meinaa tapahtua ollenkaan. Sama asia tosin turhauttaa myös Poirotia. Tyttö väittää tehneensä murhan, mutta kenet hän on murhannut, missä ja milloin? Aineksia on hirveästi, mutta vähän sotkuinen kuva.

Valitettavasti lopputulema on myös vähän ennalta-arvattava. En varsinaisesti arvannut syyllistä, mutta olennaisia osioita loppuratkaisun koukusta kuitenkin varsin varhaisessa vaiheessa. Mielestäni Kolmas tyttö ei juonenkäänteittensä puolesta kuulu Poirot-kärkeen, mutta huumorin ja ajankuvauksen puolesta tätä oli kuitenkin ilo lukea.

Harvinaista kyllä, tykkäsin myös suomennoksesta. Yleensä tykkään lukea Poirotini alkukielellä, ja ne muutamat jotka olen lukenut suomeksi, ovat tuntuneet kielellisesti kamalan kököiltä, mutta Kolmas tyttö oli poikkeus, jonka suomennosta luki ilokseen.

Osallistun kirjalla Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen.

torstai 8. lokakuuta 2015

Herkuleen urotyöt äänikirjana

Christie, Agatha: Herkuleen urotyöt
WSOY äänikirjat 2011, 10h 40 min.
Lukija: Lars Svedberg
Suomennos: Tampereen kieli-instituutin työryhmä
(The Labours of Hercules, 1947)

Kun on asettanut itselleen tavoitteeksi lukea koko Hercule Poirot -sarja, oli kahlattava läpi tämäkin kertaalleen keskenjäänyt osa. Olen maininnut ennenkin, mutta minuun iskee huomattavasti enemmän romaanipituiset Poirotit kuin novellit, joita on ilmestynyt useammankin Poirot-kirjan verran. Tietääkseni tämä oli onnekseni viimeinen minulta lukematta ollut novellikokoelma. Ja oli muuten myös työläin. Luin Herkuleen urotyöt pari kolme vuotta sitten puoliväliin, luovutin ja nyt otin äänikirjakuunteluun urakka-asenteella. Koko kesä meni, mutta sainpahan loppuun.

Kirjassa on kaksitoista lukua, jotka saavat innoituksensa ja otsakkeensa tai teemansa antiikin Herkuleen urotöistä. Poirot on päättänyt ennen elääkkeelle jäämistään suorittaa omat 12 urotyötään, jotka älyn briljeerauksellaan osoittautuisivat vähintään yhtä loistaviksi tai loistavammiksi kuin antiikin muskelisankarin touhut. Novellit siis sitoutuvat yhteen yhteisen antiikki-teeman alle, mutta koska useimmiten Herkuleen selvittämät tapaukset liittyvät lähinnä symbolisesti antiikin ajasta kumpuaviin otsakkeisiinsa, tuntuvat linkit köykäisiltä ja suoraan sanoen turhilta.

Mikä itseäni Christien novelleissa aina vähän tylsistyttää on, että pituutensa puolesta tarinat eivät jätä tilaa lukijan (kuuntelijan) omalle pohdiskelulle. Novellipituus jättää myös hyvin vähän tilaa christiemäiselle tarinankehittelylle, jossa loppuratkaisu yllättää aina, mutta taitavan ja huolellisen pohjustuksen takia tuntuu uskottavalta ja loogiselta. Novellit tuntuvat romaaneihin verrattuna kovin kevyiltä ja ennalta-arvattavilta.

Myös aiheidensa puolesta Herkuleen urotöiden novellit jättivät minut kylmäksi. Varkaudet ja kiristysjutut nyt eivät kertakaikkiaan ole yhtä kiinnostavia kuin romaaneiden murhat. Herkuleen urotöissä on useampikin novelli, joissa aiheena on huumausaineet. Huumeita käsitellessään Christie sortuu suorastaan nolostuttavaan, opettavaisen moraaliseen sävyyn. Kaiketi tässä heijastuu ajan henki, mutta myös tahattomasti paljastuu, kuinka vähäisen tietämyksen pohjalla Christie liikkuu käsitellessään huumausainerikoksia.

Ainoat valopilkut itselleni tässä kirjassa olivat itse Poirot, jonka hurmaava persoona itsessään oli syy kuunnella tämä kokoelma, sekä aivan viimeinen novelli, jossa esiintyy Poirotin pitkäaikainen ihailun kohde, venäläinen, aatelissyntyinen Vera Rossakoff. Läpi kirjasarjan Poirotilla on sormensa pelissä useammankin romanssin synnyssä, mutta hän ei laita itseään alttiiksi minkäänlaiseen romanttiseen ihmissuhteeseen. Kirjasarjassa kukaan muu kuin Vera Rossakoff ei ole synnyttänyt Poirotissa tuntemuksia, joita voisi kuvata romanttisiksi. Romanssi näiden kahden välillä on mahdoton kreivittären rikollisten taipumusten vuoksi, mutta Poirotin rajattoman ihailun tämä saa. Lisäksi Rossakoff on niitä harvoja ihmisiä, kenties ainoa, joka saa Poirotin häkellyksiin.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Nainen junassa

Hawkins, Paula: Nainen junassa
Otava 2015, 382 sivua
Suomennos: Oona Timonen
(The Girl on the Train, 2015)

Olin jo vähän alistunut ajatukseen, että minun täytyisi ostaa tämä tämän vuoden dekkaritapaus, jos kuvittelin saavani lukea sen tämän vuoden puolella. Olin myös jo vähän alistunut siihen, että kirja ei ehkä kumminkaan täyttäisi odotuksiani, vaan osoittautuisi lähinnä onnistuneen markkinoinnin saavutukseksi, sillä olin lueskellut sellaisia "ihan hyvä, mutta ei mitään ihmeellistä" -arvioita. Ensimmäinen odotus romuttui, kun sainkin kirjan kirjastosta viikon pikalainalle. Ja romuttui se toinenkin. Kävi nimittäin ilmi, että Nainen junassa oli todella hyvä. Lähes täydellinen dekkari.

Kirjassa alkoholisoitunut Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla Lontooseen ja seuraa ikkunasta erään pariskunnan elämää. Yksinäinen ja onneton Rachel kuvittelee parille nimet, ammatit, elämän. Eräänä päivänä Rachelin seurailema nainen katoaa ja Rachel ajautuu mukaan tapahtumiin.

Kirja erottui edukseen nimenomaan Rachelin ansiosta. Hän juo, kärsii muistikatkoksista, on täysin solmussa elämänsä kanssa ja hänen itsetuntonsa on nollassa. En voinut olla symppaamatta Rachelia, mitä tahansa hän sösseröikään. Toinen kirjan hienosti toimiva ratkaisu on päiväkirjamainen rakenne, jossa tapahtumia käydään läpi lähes päivittäin, ensin aamulla, sitten illalla.

Ahmaisin tämän kirjan parissa päivässä, mitä nykyisellä hitaalla lukutahdillani tapahtuu aika harvoin. Osittain kyse toki oli siitä, että kirja oli minulla vain pikalainalla, mutta myös siitä, että kirja koukutti ihan tosissaan. Ainoastaan aivan viimeiset kymmenet sivut söivät hiukan kirjan uskottavuutta, mutta toisaalta en muista koskaan lukeneeni yhtä ainutta dekkaria, jossa ei olisi joitain hieman uskottavuuden rajamailla tai reilusti rajan yli loikkaavia elementtejä. Minua ei häirinnyt edes se, että aavistin mistä on kyse jo verrattain varhaisessa vaiheessa.

Muita kirjan lukeneita esimerkiksi blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä englanninkielisenä blogissa Anna minun lukea enemmän.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Agatha Christie: Hercule Poirot and the Greenshore Folly

Christie, Agatha: Hercule Poirot and the Greenshore Folly
HarperCollins 2014 (alunperin kirjoitettu 1954), 160 sivua

Olin jokseenkin hämmästynyt saadessani kirjastossa käsiini tämän vasta viime vuonna ilmestyneen Agatha Christien miniromaanin. Hercule Poirot and the Greenshore Folly on kirjoitettu alunperin vuonna 1954, ja sillä oli tarkoitus kerätä rahaa Christien kirkolle, jotta kirkkoon saataisiin maalattu ikkunalasi. Mutta Christie muuttikin mielensä tämän tarinan suhteen, päätti lajeentaa sitä romaaniksi, josta myöhemmin tuli Hercule Poirot -seikkailu Dead Man's Folly, ja hyväntekeväisyystarkoituksiin lahjoitettiin Miss Marple -tarina.

Miksi minua hämmästytti löytää Hercule Poirot and the Greenshore Folly kirjastosta, johtuu siitä, että en oikeastaan ikinä odota löytäväni lähes uutuuskirjoja lähikirjastostani. Lisäksi tämän tarinan laajempi versio, Dead Man's Folly, kuuluu niihin harmillisiin Poirot-kirjoihin, joita en ole ikinä koskaan löytänyt kirjastosta. Luen Poirotteja suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä, mutta järjestyksessäni on Dead Man's Follyn mentävä aukko. Ärsyttävää.

Vielä ärsyttävämpää on, että nyt tämän miniromaanin luettuani voi olla, että tiedossani on myös Dead Man's Follyn juoni. Toivon, että laajennettuun romaaniversioon on tullut edes jonkin verran juonimuutoksia, muuten en tiedä mitä pointtia olisi enää lukea laajempaa tarinaa.

Greenshore Follyn tarina itsessään oli oikein nautinnollinen. Tykkäsin paljon siitä, että tarinassa oli isosti mukana Ariadne Oliver, Poirotin dekkarikirjailijaystävätär, jonka on usein ajateltu olevan Agatha Christien alter ego. (Mrs. Oliver on mukana myös esimerkiksi Cards on the Table -kirjassa, yhdessä suosikki-Poiroteistani.)  Hercule Poirot and The Greenshore Folly sijoittuu todelliseen paikkaan, Christien kesäasuntoon Greenwayhin. Greenway on ollut vuodesta 1999 auki yleisölle, ja kirja herättikin halun päästä turisteilemaan. Christie kuvaa aluetta ja tilaa varsin hurmaavasti, mitä nyt pikkuisista murhista.


Itse juonta en halua spoilata, totean vain, että kirja on taattua Christietä, matkan varrella pudotellaan erilaisia vihjeitä, joita ei osaa laittaa järjestykseen kukaan muu kuin Hercule Poirot. Loppuratkaisu vaikuttaa loogiselta, kun sen lukee ja tulee "niinpä tietysti" -olo. Tällä kertaa osasin laittaa muutamia palasia paikalleen jo ennen Poirotin lopullista selitystä, mutta olin minä silti melkoisen kuutamolla loppuratkaisuun saakka.

Osallistun tällä kirjalla Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen.

Kuvat puistonpenkistä ovat itseni ottamia viime kesänä Lontoossa. Kyseinen penkki on tehty inspiraationa juurikin tämä kyseinen Hercule Poirot and the Greenshore Folly -romaani. Penkki oli osana viime kesänä Lontoossa järjestettyä Book Trailia, josta olen kertonut enemmän tämän postauksen loppupuolella. Myös itse kirjan kansikuva on mielestäni mielikuvituksen herättävä. Kyseisen kansikuvan (ja penkin) luoneen Tom Adamsin alkusanat löytyvät myös kirjan alusta. Oli kiinnostavaa lukea kuuluisan kansitaiteilijan näkemyksiä Christien tuotantoon, Erikoinen yksityiskohta on, että Christie ja Adams eivät koskaan tavanneet toisiaan.


maanantai 15. kesäkuuta 2015

Christie: And Then There Were None

Christie, Agatha: And Then There Were None
HarperCollins 2007 (1939), 317 sivua

Vaikka paljon olen Christietä lukenutkin, niin tämä hänen tunnetuin teoksensa pääsi vasta nyt ensilukuun. Näin joskus viitisentoista vuotta sitten tästä näytelmäversion, joten juoni oli tuttu ja suunnilleen muistin myös tarinan koukun. Juonen alkuasetelma lienee yleistietoa, mutta sanotaan nyt sen verran, että tarinassa kymmenen toisilleen vierasta henkilöä saa kutsun saarelle Devonin rannikolle. Melko pian käy kuitenkin selväksi, että kutsuja, jonka todellinen henkilöllisyys on arvoitus, on varsin murhanhimoinen. Vieraat alkavat kupsahdella yksitellen.

Tavallaan olen ihan iloinen, että tämä ei ollut ensimmäinen Christieni, sillä en osaa sanoa kuinka innoissani olisin ollut jatkamaan hänen tuotantonsa parissa, mikäli tämä olisi ollut ensikosketus. And Then There Were None on kyllä hyvä, ja monella tapaa ymmärrän miksi juuri tästä on tullut kirjailijan kuuluisin teos, mutta minulle tässä oli monta tekijää, jotka tekivät lukukokemuksesta vähän puutteellisen. Yleisesti ottaen rankkaisin monet Poirotit ja esimerkiksi Christien toisen, ei mihinkään sarjaan kuuluvan kirjan Crooked Housen tämän ohi.

Heti ensialkuun huomasin, että sekoitin henkilöitä keskenään koko ajan. Minun piti vähän väliä palata alkuun tarkistamaan, että kuka nyt olikaan kuka. Tietenkin tämä on väistämätöntä, kun saarelle halutaan samanaikaisesti tuoda kymmenen ihmistä - pakkohan nämä on esitellä välittömästi alussa. Mutta olen iloinen, että en kuunnellut tätä äänikirjana, jolloin palaaminen alkuun olisi ollut vaivalloisempaa kuin fyysistä kirjaa lukiessa.

Lisäksi minun oli hirveän hankala uskoa, että kymmenen ihmistä saadaan houkuteltua yksityiselle saarelle, ilman että he tietävät juuri mitään kutsujasta. Tähän kyllä puututaan ja asiaa selitetään, mutta silti tämä minusta mursi kirjan uskottavuutta jo ihan alkuasetelmasta lähtien. Muutamia muitakin uskottavuusaukkoja koin kirjaa lukiessa, mutta niihin en oikeastaan voi mennä paljastamatta yksityiskohtia juonesta, joten jääkööt nyt mainitsematta.

Toisaalta sitten And Then There Were None on kyllä aidosti hyytävä, jopa vähän pelottava kirja, mikä saa sen poikkeamaan monista muista Agatha Christien kirjoista, joista on löydettävissä ajoittain jopa melko lämmintä tunnelmaa. Minulle tämä jännittävyys oli melkein liikaa, mutta minä olenkin aikamoinen jänishousu. (Samaan aikaan tämän lukemisen kanssa katsoin Heroes-sarjan ensimmäistä tuotantokautta, ja illat vietettynä Heroesin Sylarin ja toisaalta tämän kirjan parissa saivat aikaan melko levottomia unia.)

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että tämä kirja on kyllä hyvä, juoneltaan ovela, ja varmasti Christien tuotannon jännittävyysasteikon korkeimmasta päästä, mutta minulle, joka tykkään vähän lempeämmästä menosta, tämä ei noussut suurimpien suosikkien joukkoon.

Ilmoittauduin Hurja Hassu Lukija -blogin melko vastikään lanseerattuun Agatha Christie -lukuhaasteeseen. And Then There Were None menee luonnollisesti mukaan tähän haastesuoritukseen. Sillä tavalla on myös kiva haaste, että myös aiemmin tänä vuonna luetut Christiet, sekä monet välillisesti Christien tuotantoon liittyvät kirjat voi laskea mukaan suorituksiin. Toistaiseksi minulla ei ole tänä vuonna tullut luettua tämän lisäksi kuin yksi Poirot, mutta sen verran usein tulee mieliteko palata Christien tuotantoon, että eiköhän noita tule luettua tänä vuonna vielä lisääkin.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Agatha Christie: The Clocks (Hercule Poirot #34)

Christie, Agatha: The Clocks
HarperCollins 2002 (1963), 384 sivua

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että haluaisin lukea Agatha Christietä. Koska luen Poirotteja aikajärjestyksessä, vuorossa oli jo järjestyksessään 34. Poirot, The Clocks.(Pari sarjan kirjaa on jäänyt aikajärjestyksestä välistä, lähinnä siksi, että nämä eivät ole tulleet kirjastossa vastaan. Joka tapauksessa sarjasta ei ole enää montaa kirjaa jäljellä.)

The Clocks on sillä lailla erikoinen Poirot-sarjan kirja, että viiksimies itse on aivan sivuosassa, ja itse asiassa tulee kuvioihin mukaan vasta lähes kirjan puolivälissä. 19 Wilbraham Crescentista löytyy tuntemattoman miehen ruumis kellojen ympäröimänä, ja enimmäkseen tapausta nuuskivat etsivä Hardcastle sekä nuori Colin Lamb, meribiologi, joka on pääasiassa töissä salaiselle palvelulle ja yrittää käräyttää "vastapuolen" vakoojia. Hercule Poirot tulee mukaan tapauksen setvimiseen vasta, kun Colin Lamb kääntyy tämän puoleen tarjotakseen tylsistyneelle Poirotille tekemistä.

The Clocks on myös sillä tapaa erikoinen sarjan osa, että minä onnistuin keksimään murhaajan ja, hmm, no ainakin yhden motiivin jo hyvissä ajoin. Muistaakseni näin on käynyt vain kerran aikaisemmin, tuolloin kyseessä oli yksi suosikki-Poiroteistani Death on the Nile. Murhaajan päätteleminen ei suinkaan vähennä silmissäni pisteitä kirjalta, sen sijaan Poirotin vähäiseksi jäävä osuus vähentää, sillä Poirotin persoona on iso osa sitä, mikä minulle näissä dekkareissa on tärkeää. (Olen lukenut Christieltä myös sellaisia kirjoja, jotka eivät kuulu mihinkään hänen sarjaansa, mutta useimmiten niistä on tuntunut puuttuvan jotakin. Se jokin on Poirot.)

Mietin pitkään olisinko antanut kirjalle kolme vai neljä GoodReads-tähteä. Juoni itsessään oli kyllä nautittava, mutta vanha ja turhamainen belgialainen on mielestäni sata kertaa kiinnostavampi sankari kuin ihan miellyttävä mutta ei erityisen mieleenjäävä Colin Lamb. Lisäksi mielestäni Christien vahvuus ei ole ikinä ollut kansainvälisissä vakoojasolmuissa, joita tähänkin kirjaan on päädytty ymppäämään sivujuonteeksi. Tässäkin kirjassa vakoojakuviot tuntuvat aika höttöisiltä ja aika naiiveilta. Päädyin lopulta antamaan neljä tähteä, koska tässä kirjassa oli kuitenkin aika paljon kaikkea viehättävää myös. Lisäksi minä olen kyllä myös aika hölläkätinen tähtieni kanssa.

Muissa kirjablogeissa tämä löytyy ainakin blogista Jos vaikka lukisi..., jossa tämä on kuunneltu äänikirjana.

torstai 9. lokakuuta 2014

Casino Royale ja Books about Town -hyväntekeväisyystempaus

Fleming, Ian: Casino Royale
Gummerus 2012, 247 sivua
Suomennos: Risto Raitio
(Casino Royale 1953)

Casino Royale oli viimeinen kirja, jonka luin ajatellen Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, joka päättyi syyskuun lopulla. Noh, kirja jäi sitten bloggaamatta ajallaan, kun ensin iski ajan puute ja sitten nettiongelmat, mutta olen iloinen, että haasteesta kuitenkin tuli kimmoke lukea tämä klassikko. Olen suuri Bond-elokuvien ystävä ja kirjat ovat olleet iäisyyden siinä "sitten joskus" -lokerossa kiinnostavien kirjojen listallani.

Kirjasta on tehty kaksikin elokuvaa, ensimmäinen jo 60-luvulla. Toinen elokuva taas on vuodelta 2006 Daniel Craigin tähdittämänä, kuten varmasti kaikki, jotka eivät ole eläneet laatikossa, tietävät. Olen nähnyt elokuvista vain uudemman, mutta ainakin tämä uudempi elokuva seuraa aika uskollisesti kirjan tapahtumia. Vain loppu on jokseenkin poikkeava. Suuri juonikuvio liittyy Bondin yritykseen voittaa venäläinen agentti Le Chiffre baccarat-pöydässä Ranskan rivieran kasinolla. Le Chiffre on neuvostopuolen agentti, joka koettaa paikata rahavahingot, jotka syntyivät hänen laittaessaan yhdistyksensä rahoja pieleen menneeseen bordelliyritykseen. Le Chiffre on epätoivoisessa tilanteessa - henki on vaarassa, mikäli hän ei saa voitettua miljooniaan takaisin. M lähettää Bondin varmistamaan, että Le Chiffre epäonnistuu.

Kuten uudemmassa elokuvassa, myös kirjassa kasinolla vietetään merkittävä aika. Mielestäni Fleming onnistuu luomaan hyvin korttipelin jännityksen. Olin myös kiitollinen siitä, että kirjassa selvitetään baccarat-pelin säännöt, sillä itse en ollut ainakaan pelistä aiemmin edes kuullut. (Jos en väärin muista, elokuvassa pelataan tutummin pokeria?) Pelin sääntöjen ymmärtäminen teki lukemisesta paremman kokemuksen.

Kirjassa tulee myös selväksi Bondin sovinistinen ja kurinalainen luonne, johon kaunis Vesper Lynd pääsee tekemään särön. Bondin machossa maailmassa rakastuminen on ennenkuulumatonta.

Täytyy myöntää, että minulla kesti hetki päästä kirjan imuun. En tiedä onko tietynlainen kökköys ja kielellinen kömpelyys ihan harkittu tyylikeino, mutta alkuun minua vähän huvitti kirjan tyyli, joka ensivaikutelmalta oli suorastaan tökerö. Kirjassa tapahtumat ja jännittävien tilanteiden luominen ovat selkeästi ensisijalla, ei niinkään kielelliset hienoudet. Dekkarissa tällainen voi kai olla ihan hyväkin piirre, en osaa sanoa. Koska tämä on toistaiseksi ainoa Flemingin kirja, jonka olen lukenut (ja ensimmäinen häneltä julkaistu), en osaa sanoa kehittyikö kirjailijan tyyli myöhemmissä kirjoissa. Olen kyllä ihan utelias ottamaan selvää.

***

Tähän arvion loppuun liitän vielä pari kuvaa James Bond -kirjoille omistetusta penkistä, jonka kuvasin kesällä Lontoossa. Penkki (kuten myös toisessa kuvassa taustalla pilkistävä Agatha Christie -penkki), oli osa Books about Town -varainkeruutempausta, jossa eri taiteilijat kuvittivat 50 avatun kirjan muotoon tehtyä penkkiä eri kirjailijoiden kirjojen inspiroimina. Kirjojen yhdistävänä tekijänä on Britannia. 50 penkkiä oli ripoteltu neljälle "reitille" eri puolille Lontoota, ja Books about Townin nettisivuilta pystyi lataamaan itselleen neljä karttaa, joihin kirjapenkkien sijainnit olivat merkitty. Vietin itse muutaman yllättävänkin hauskan iltapäivän kirjapenkkejä etsimällä. Tein kokonaisuudessaan Greenwich Trailin sekä Riverside Trailin, sekä osia kahdesta muustakin. Idea on mielestäni valtavan hauska ja minulla oli hauskaa kirjoja bongaillessa ja kuvatessa. Kirjapenkit olivat bongattavana kaupungilla kymmenen viikon ajan ja ne huutokaupattiin viimein toissailtana. Huutokauppa keräsi huimat 251 500 puntaa ja varat ohjataan National Literacy Trustille, Iso-Britannian lukutaitoa edistävälle järjestölle.


Tämä kuvaamani James Bond-penkki oli huutokaupan toiseksi kalleimmalla myyty penkki. Se lähti omistajalleen yhdeksällä tuhannella punnalla. Kaikkein eniten maksettiin Jeeves and Wooster -penkistä, 9500 puntaa. Ihan puhtaasti taideteoksena minusta tämä James Bond -penkki oli yksi hienoimmista, muitakin suosikkeja toki oli. Voi olla, että päädyn vielä myöhemmin tässä blogissa esittelemään muitakin kuvaamiani penkkejä, mutta olkoon tämä nyt tällainen maistiainen.


Kirjan ystävälle tämä tällainen "aarteenmetsästys" oli aivan mahtavaa puuhaa, ja suunnitellut reitit toimivat minulle myös todella kivana tapana kiertää tarkemmin kesäkaupunkiani. Voi olla, että en olisi monille paikoille päätynyt spontaanisti itsekseni. Käsittääkseni Britanniassa harrastetaan enemmänkin tällaista "Trail" -toimintaa. Törmäsin kirjoja bongaillessani perheeseen, joka oli tehnyt aiempana vuonna myös Wallace ja Gromit -Trailin Bristolissa. Itse päädyin tekemään Yorkin Cat Trailin, jota voin lämpimästi suositella Yorkiin suuntaaville. Käsittääkseni Cat Trail on ainakin toistaiseksi pysyvä reitti, koska kyseessä ei ymmärtääkseni ole minkään sortin hyväntekeväisyystempaus. Myöhemmin tänä vuonna Lontooseen on tulossa myös Paddington Trail juhlistamaan kuuluisaa karhua. Ihan harmittaa, että en ole nyt loppuvuodesta menossa enää takaisin Lontooseen, olisi hauska päästä etsimään karhupatsaita...

Olisi kiva, jos tällaiset hauskat projektit rantautuisivat myös Suomeen. En ole ainakaan törmännyt tällaisiin Suomessa, oletteko te?

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Käen kutsu

Galbraith, Robert: Käen kutsu
Otava 2013, 463 sivua
Suomennos: Ilkka Rekiaro
(The Cuckoo's Calling 2013, Sphere)

Voi pahuksen pahus, kun piti viivytellä tämänkin kirjan bloggaamisessa. Luin tämän kirjan nimittäin osana Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, johon innosta pinkeänä keväällä osallistuin. Haaste loppui eilen, johon mennessä oli tarkoitus tehdä bloggaukset ynnä haastekoonti. Viime tingan ihmisenä olin jättänyt parin viimeisen kirjan blogautukset ynnä haastekoonnin tekemisen syyskuun
viimeisille päiville. Kuinka ollakaan, universumilla (tai tarkemmin sanoen Soneralla), oli toisenlaiset suunnitelmat, kun nettiyhteytemme napsahti poikki typerän rekisteröintivirheen takia. Olen nyt sitten elellyt muutaman päivän vailla tiedon valtatietä ja tätäkin tekstiä naputtelen yliopiston kirjastossa.

Joka tapauksessa ajattelin jäljellä olevista kirjoista jotakin kirjoittaa, molemmat nimittäin ovat omalla tavallaan erityisiä tapauksia. Käen kutsu on, kuten varmaan jokaikinen yhtään kirjamaailmaa seuraava tietää, J.K. Rowlingin salanimellä kirjoittama dekkari, jolle on ehtinyt tänä vuonna ilmestyä jatko-osa The Silkworm, suomeksi Silkkiäistoukka. Käen kutsu ei olisi välttämättä päätynyt luettavakseni näin pian (eikä välttämättä suomeksi) ellen olisi saanut kirjaa lahjaksi.

Kirjan sankari on alityöllistetty yksityisetsivä Cormoran Strike. Miehellä ei ole mennyt viime aikoina erityisen hyvin, rahat on loppu, bisnes heikoilla ja välit poikki kihlattuun. Kaiken lisäksi toimistolle (jota Strike käyttää väliaikaisena majapaikkanaan) pölähtää tilapäinen sihteeri Robin, jonka tulon Strike on unohtanut peruuttaa ja jonka palkkaan hänellä ei ole varaa. Työtilanne saa kuitenkin pienen käänteen parempaan, kun Cormoran päätyy selvittelemään lapsuudenystävänsä pikkuveljen pyynnöstä kuuluisan mallin Lula Landryn hämärää kuolemaa. Poliisi on jo julistanut kuoleman itsemurhaksi, mutta onko tapaus kuitenkaan aivan niin selvä?

Tuntuu jotenkin aika luontevalta, että J.K.Rowling kirjoittaa myös dekkareita, onhan Pottereissakin monia dekkareille tyypillisiä elementtejä - jännitystä, kaksinkamppailua ja arvoituksia, jotka saavat ratkaisunsa kirjan lopussa. Minulle Käen kutsu oli koukuttava lukukokemus, jonka ahmaisin parissa päivässä. Juonellisesti kirja on aika tavallinen nykypäivän dekkari - teemoina muun muassa kuuluisuus, raha ja valta. Voisi sanoa, että tarina kulkee ja on perushyvä ja varma. Toisaalta Rowling, anteeksi Galbraith, osaa luoda niin herkullisia hahmoja, että vähän puolivillaisempaakin tarinaa jaksaisi lukea. Cormoran Strike on karheana sankarina yksinkertaisesti loistava ja toivon että hänen tutkimustensa sarja jatkuu vielä pidempään kuin kahden kirjan verran. Minulle tämä oli nykydekkareita parhaasta päästä erityisesti juuri erinomaisten hahmojensa takia.

Kirjasta on kirjoittanut myös muun muassa Amma.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Klassikko-dekkarit A Study in Scarlet ja The Sign of the Four

Doyle, Arthur Conan: A Study in Scarlet (1887) & The Sign of the Four (1890)
The Collector's Library 2005 yhteisnide, 325 sivua

En ollut aiemmin lukenut yhtään Sherlock Holmes -seikkailua ennen näiden kahden kirjan lukemista. Valitsin luettavaksi nämä kaksi oikeastaan aivan sattumalta, mutta kävi ilmi, että valitsin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, mikä olikin jälkikäteen ajateltuna hyvä, mikäli aion lukea tarinoita lisää. Suosin kronologiaa niissäkin kirjasarjoissa, joiden osien juonet eivät liity suoraan toisiinsa.

A Study in Scarlet alkaa Holmesin ja Watsonin kohtaamisella, ja kuten tunnettua, herrasmiehet päätyvät jakamaan asunnon Baker Street 221B:ssä. He alkavat yhdessä selvittää mystistä tyhjästä asunnosta löytyneen kuolleen miehen tapausta. Liittyykö verellä seinään kirjoitettu teksti RACHE tapaukseen? Sherlock Holmes saa ensimmäisen kerran tilaisuuden ällistyttää Watsonin huikealla havainnointikyvyllään.

The Sign of the Four taas pitää sisällään muinaisaarteita ja rikoskoplia. Tässä kirjassa kaunis Mary saapuu Sherlockin asiakkaaksi, sillä kaipaa apua mystisen viestin kanssa. Kirjassa käsitellään myös varsin avoimesti Sherlockin mieltymystä kokaiiniin (käytössä vain silloin kun kiinnostavia juttuja ei ole käsillä). Lääkäri-Watson ei ole erityisen ihastunut Sherlockin paheeseen, mutta ihastus Maryyn sen sijaan etenee vauhdikkaamin.

Olin oikeastaan aika yllättynyt kuinka paljon pidin molemmista kirjoista. Olen kovin ihastunut Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock-sarjaan, kuin myös Robert Downey Juniorin ja Jude Law'n elokuviin, mutta jostain syystä odotin alkuperäisteosten olevan puuduttavia. Onnekseni olin jälleen kerran väärässä. Kirjojen kerronta rullaa vaivattomasti ja kielikin on yllättävän modernia. Aikakausi tulee selväksi kaasulamppujen luodessa tunnelmaa ja hevostaksien ja veneiden toimiessa kulkuneuvoina.

Kirjojen rakenne on kutakuinkin samanlainen. Lyhyen avauksen jälkeen päästään itse jutun kimppuun, jota selvitellään, kunnes kirjan loppupuolella molemmissa kirjoissa on pitkähkö taustatarina rikokselle. Mielestäni taustatarina on onnistuneempi ensimmäisessä kirjassa, rikollisen motiivit tulevat selvemmäksi ja muutoinkin tarina on selkeämpi. Tällä perusteella sanoisin siis ehkä A Study in Scarletin näistä kahdesta suosikikseni, mutta toisaalta pidin myös The Sign of the Fourin erinäisistä kohtauksista todella paljon. Erityisesti minua miellyttivät Sherlockin ja Watsonin keskinäiset kohtaukset.

Molemmat kirjat ovat myös kompakteja paketteja, yhteisniteessä sivuja on vain päälle kolmesataa. Dekkareissa minusta "itse asiaan" pääseminen onkin hyvä piirre, tärkeämpää kuin toisentyyppisessä kaunokirjallisuudessa. Näiden kirjojen myötä minulla tuli kova houkutus lukea koko Sherlock Holmes -sarja järjestyksessä. Voi tosin olla, että tämä voi taasen olla uusi ikuisuusprojekti, sillä näitä keskeneräisiä sarjoja minulla on useampiakin...

Samaisista kirjoista on kirjoittanut myös Elegia, ensimmäisestä kirjasta täällä ja toisesta täällä.

torstai 7. elokuuta 2014

Sidney Chambers and The Perils of the Night

Runcie, James: Sidney Chambers and The Perils of the Night (The Grantchester Mysteries 2)
Bloomsbury 2014 (alunperin 2013), 356 sivua

Taas minulle kävi niin, että aloin lukea romaania ja kesken lukemisen tajuankin lukevani novellikokoelmaa. Selkeästi pitäisi kiinnittää enemmän huomiota takakansien teksteihin. Mutta ennen kuin ehdin mokomiin pikkuasioihin kiinnittää huomiota, tämä Spectatorin buffi myi kirjan minulle: "Brings a dollop of Midsomer Murders to the Church of England, together with a literate charm of its own", ja siten päädyin lukemaan tämän kirjasarjan toista osaa.

Autenttista lukemiskuvaa Hyde Parkista
Mutta ei tämä sitten vastannutkaan ihan Midsomerin murhia. Tai ehkä vastasikin, onhan Midsomerin murhatkin tavallaan aika unelias ja lälly, mutta ehkä sellainen vain toimii paremmin telkkarissa? The Grantchester Mysteries on tosin myös päätymässä telkkariin, ITV kuvaa parhaillaan sarjaa, joka saadaan ruutuihin ilmeisesti tänä syksynä. (Ja varmaan Ylelle myös aika pian, veikkaan.) Toivon sarjalle kaikkea onnea ja menestystä, mutta kirjasta en ollut ihan vakuuttunut.

Sidney Chambers on pappismies, joka päätyy vähän väliä selvittämään kaikenlaisia mysteereitä, kun Cambridgen asukkaat päättävät toteuttaa pimeitä puoliaan. Sidney on suunnilleen kolmevitonen poikamies, ja Sidneyn pähkäilyt romanssirintamalla tuovat kirjaan lukuisia sivujuonia. Luonnollisesti mukana on myös joukko apureita ja ystäviä, kuten Sidneyn koira Dickens ja Inspector Geordie Keating. Ai niin ja kirjan alussa tapahtuma-aika on 1950-luku.

Kaikki palaset tavallaan ovat kohdallaan. Idyllinen ympäristö, kyläyhteisö, sivuhenkilöt ja kimurantteihin tilanteisiin ajautuva päähenkilö. Tavallaan olisin siis voinut pitää tästä "vanhan hyvän ajan" dekkarista paljonkin. Valitettavasti tämä oli vain melkoisen tylsä, lälly ja mitäänsanomaton. Ensinnäkin kirjan mysteerit ja rikokset vesittyvät jo paljon ennen loppuratkaisujaan. Tarinat eivät ole kovin kiinnostavia, suspensea ei synny kuin korkeintaan ihan viimeisessä tarinassa, Appointment in Berlin, joka on tyyliltään ja tapahtumiltaan synkempi kuin kirjan muut tarinat. Toisekseen päähenkilö Sidney ei ole erityisen kiehtova. Ja koska Sidney ei jaksanut kiehtoa minua, en jaksanut kiinnostua myöskään siitä kenen kanssa tämä päätyy yhteen vai päätyykö kenenkään. (Kuten taisin jo mainitakin, Sidneyn rakkauselämä on olennainen sivujuoni tässä kirjassa.)

Olisin halunnut pitää tästä, mutta nyt lähinnä sitkuttelin kirjan loppuun, ja oikeastaan ainoastaan siitä syystä, että satuin ostamaan tämän omaksi. Saatan vilkaista tv-sarjaa, jos se joskus Suomeen rantautuu, mutta jos en siitäkään innostu, minun osaltani The Grantchester Mysteries-sarja saa jäädä tähän. Luonnollisesti myös huomasin, että sarjaa olisi kuulunut lukea ikään kuin järjestyksessä. Satuinpa nyt aloittamaan kakkososasta, mutta onkohan tuollakaan väliä, jos en aio koko sarjaa lukea.

Jos joku sarjasta kiinnostui, niin nettisivut ovat tässä.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Sysipimeä

Hiltunen, Pekka: Sysipimeä
WSOY 2012, 362 sivua

Kovasti kehuttu jatko-osa Hiltusen aiemmalla dekkarille Vilpittömästi sinun sai odottaa vuoroaan aika pitkään. Minä en yleisesti ottaen lue ihan hirveästi nykydekkareita, mutta tykkäsin aika paljon Vilpittömästi sinun -kirjasta, joten oli aika selvää, että Sysipimeänkin luen. Ja Lontooseen sijoittuvana tämä pohjustaa oikein kivasti tulevaa työharjoittelukesääni ko. kaupungissa.

Sysipimeä jatkaa erikoisia tehtäviä suorittavan Studion ydinjengin edesottamusten parissa. Suomalaisten Lian ja Studion pomon Marin ystävyys on syventynyt, ja Lia on muutoinkin juurtunut Studiolle. Ensimmäisen kirjan tapahtumista on hypätty noin vuosi ajassa eteenpäin. Tällä kertaa pääjuonena on julmien viharikosten selvittäminen.

Koska en tosiaan lue ihan hirveästi nykydekkareita, ei minulla ole mitenkään suurta vertailupohjaa, mutta joku imu näissä Hiltusen kirjoissa kyllä on. Niitä ilmeisiä dekkarin ominaisuuksia kuin jännitystä ja lukemaan kannustavia koukkuja löytyy. Sysipimeä on yksinkertaisesti taitavasti kirjoitettu dekkari.

Kuten trendinä tuntuu olevan, teknologia näyttelee tässäkin nykydekkarissa suurta osaa. Löytyy kaikenlaisia jäljitinvimpaimia, sosiaalista mediaa ja tietokonevelhoja. Mielestäni teknologiaosuudet oli toteutettu tässä melko uskottavasti. En tosin itse ole mikään tietokonenero, mutta en nyt mitään aivan valtavia ylilyöntejä huomannut, tai sitten annoin niiden mennä ohi.

Sen sijaan aloin kokea aiemmassa kirjassa hieman etäiseksi jääneen Marin hahmon tässä kirjassa vähän epäuskottavana. Marin taustoihin tutustutaan Sysipimeässä lisää, mutta minulle superlahjakas, sikarikas, Studion toimintaa harrastuksenaan pyörittävä Mari on vähän sellainen pakollinen ja jokseenkin epäkiinnostava tyyppi. Mutta onpa kätevää, että Studion pyöriminen pistetään rikkaan oikeudenpuolustajan piikkiin.

Tästä pienestä nurinan aiheesta huolimatta toivon Studio-sarjalle pian jatkoa. Vilpittömästi sinun ilmestyi aiemmin tänä vuonna englanniksi ja ilmeisesti Sysipimeäkin myöhemmin tänä vuonna. Kiinnostusta sarjalle siis ainakin löytyy.


Tämä kirja vie minut jo rikospaikalle Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä-haasteessa. Tällä kertaa jäi muuten kuva kannesta nappaamatta, kun ehdin jo kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon...

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Miehet jotka vihaavat naisia äänikirjana

Larsson, Stieg: Miehet jotka vihaavat naisia
WSOY äänikirjat 2011
Lukija: Kari Ketonen
Suomennos: Marja Kyrö
(Män som hatar kvinnor, 2005)

Kuten näennäisesti kirjaan liittymättömästä kuvasta näkyy, tiskiä on saatu puhtaaksi. Ja siinä tiskatessa on tullut jälleen kerran kuunneltua äänikirja. Tällä kertaa Stieg Larssonin supersuositun Millennium-trilogian avausosa, Miehet jotka vihaavat naisia. Ja kuunneltavaa riitti, peräti kuudentoista levyn ja yli yhdeksäntoista tunnin verran.



Täytyy tunnustaa, että olin lähellä jättää tämän kirjan kesken. Tämä johtui siitä, että ensimmäiseen seitsemään-kahdeksaan levyyn kirjassa ei tapahtunut yhtikäs mitään. Eli siis lähes puolet kirjasta tutustuttiin hahmoihin ja rakennettiin tarinalle taustoja. Sinänsä ihan ymmärrettävää, kun kirjoitetaan ensimmäistä osaa trilogiaan. Kai Larsson on halunnut luoda tarpeeksi syvälliset hahmot ja maailman, jotta lukija tahtoisi lukea lisää. Ja ei sillä, sekä toimittaja Mikael Blomkvist että sosiaalisesti vaikea tietokonenero Lisbeth Salander ovat mielestäni kumpainenkin taitavasti luotuja tyyppejä. Mutta ensimmäinen puolikasta kirjasta sisälsi Blomkvistin ja Salanderin hahmoihin tutustumisen lisäksi myös yksityiskohtaisia mutta (mielestäni) turhanpäiväisiä kuvailuja huoneista ja asunnoista, sekä pitkällisiä jaaritteluita sivuhenkilöistä. Ja tietenkin siinä vaiheessa, kun nuo mainitut sivuhenkilöt tulevat uudelleen tarinaan mukaan, on jo ehtinyt sekoittaa mielessään ketä mikäkin jaarittelukohta koski.

Päätin kuitenkin sinnitellä loppuun, sillä uumoilin, että täytyisihän sarjan suosiolle olla joku syy, joku koukku. Kirjan täytyisi parantua loppua kohden. Niinhän se parantuikin, muuttui vetäväksi ja aika jännäksi. Ällöttäväksi myös raakuudellaan, mutta ällöttävyyden kesti. Alun perin pelkäsin, että kirja olisi liian jännittävä kaltaiselleni jänishousulle, mutta ei se ollut, kun en vain jättänyt kuuntelemista liian jännään paikkaan, vaan jatkoin suvantovaiheeseen. Ja aina piti jatkaa ”vielä vähän matkaa”, sillä loppupuolella kirja oli jo todella koukuttava.

Jäin kirjan päättyessä ristiriitaisiin tunnelmiin. Loppupuoli kirjasta oli koukuttava ja vetävä, hyytäväkin, dekkaria parhaimmillaan. Mutta voiko kirjan luokitella huipuksi, jos lähes puoleenväliin on tuntunut, että kuuntelee tahmeista tahmeinta tiiliskiveä, joka ei etene mihinkään? Ei minulla noin niin kuin yleisesti ottaen ole mitään pitkiä kuvailuja ja ylipäätään paksuja kirjoja vastaan, mutta dekkarilta odotan kyllä yleensä enemmän tapahtumia jo kirjan alkupuolelle. Tapahtuihan tässä, mutta vasta kun odotti aikansa. Tavallaan tämä siis oli mielestäni aivan loistava ja palkitseva, mutta alkuun myös puuduttava.

Miehet jotka vihaavat naisia saa kunnian olla ensimmäinen lukemani (kuuntelemani) kirja Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä haasteeseen. Tämä on kyllä aloitettu jo ennen haasteen alkua, mutta yli kolmasosa kuunneltu tässä toukokuun aikana, joten annan itselleni luvan ottaa tämän jättiläisen mukaan haasteeseen.

Tästä kirjasta on (blogi)juttuja netti pullollaan, mutta useimmat tekstit ovat (ymmärrettävästi) useamman vuoden takaa. Tällä kertaa linkitänkin siis vain yhden tekstin, Marilen, joka on kirjoitettu viime lokakuussa.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Poirot x 2

Tuntuu, että toistan itseäni näitä Poirot-juttuja kirjoittaessani, mutta kerrotaanpa silti nyt vielä, että olen vajaan viiden vuoden aikana lukenut hiljakseen läpi Agatha Christien Hercule Poirot -sarjaa. Jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota kirjojen ilmestymisjärjestykseen ja siitä lähtien pyrkimys on ollut lukea kirjoja suunnilleen järjestyksessä, vaikka sarja ei juonellisesti etenekään kirjasta toiseen. Itselleni iso osa Poirot-kirjojen viehätystä on vanhahtava englannin kieli, joten useimmat kirjat olen lukenut alkukielisinä. Olen edennyt siihen pisteeseen, että lukemattomia osia on enää alle kymmenen. En ole varma olenko enemmän iloinen saavutuksesta vai surullinen siitä, että pian uusia luettavia ei enää ole.

Tässä samalla voin myös hiukan mainostaa Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -kesälukuhaastetta, joka laitettiin käyntiin vasta eilen. Hyvin ehtii siis mukaan, jos innostaa lukea dekkareita kesällä. Minä lähdin mukaan, ja harkitsin ensin ottavani nyt luetut Poirotit mukaan haasteeseen, mutta ehkäpä en sitten kuitenkaan, koska nämä on kuitenkin luettu ennen kuin edes tiesin haasteesta. Seuraavat sitten. Mutta nyt itse kirjoihin.

*****

Christie, Agatha: Murder in the Mews and Other Stories
HarperCollins 2006 (alunperin 1937), 280 sivua

Murder in the Mews on neljän Poirot-novellin kokoelma. Olen maininnut ennenkin, että minun makuuni on enemmän pitkät Poirot-tarinat kuin novellit, sillä novellien lyhyys ei jätä oikein tilaa omalle arvuuttelulle. Yllättävät loppuratkaisut eivät yllätä tarpeeksi, kun aikaa oman teorian miettimiselle ei ole ollut. Tämä sanottuna pidin Murder in the Mewsiä kuitenkin ehkäpä onnistuneimmat Poirot-novellit sisältävänä kokoelmana. Tarinat ovat keskimääräistä Poirot-novellia pidempiä ja juonet ovat onnistuneita. Suosikeiksini nousivat niminovelli, sekä omalaatuisen Sir Gervase Chevenix-Goren erikoista kuolemaa selvittelevä Dead Man's Mirror.

Yleensä en jaksa innostua kauheasti sellaisista Poirot-tarinoista, joissa selvitettävänä on jokin muu rikos kuin murha. Jotenkin varkaudet ja katoamiset tuntuvat pikkuisen lällyiltä. Kuitenkin The Incredible Theft, arvokkaiden piirrustusten katoamista käsittelevän tarinan mysteeri on niin taitavasti rakennettu, että tykkäsin jopa siitä, vaikka tarinan poliittinen tausta onkin vähän hatarasti kuvailtu.

*****

Christie, Agatha: Poirotin lyhyet jutut
WSOY 1995, 246 sivua
Suomennos: Kouvolan kieli-instituutin 2. kurssi 1975-1976
(Poirot's Early Cases, 1947)

Poirotin lyhyet jutut on kuudentoista noin 10-15 sivun mittaisen novellin kokoelma. Tässä kirjassa tykkäsin siitä, että Poirotin persoona pääsi hyvin esiin tämän ystävän Kapteeni Hastingsin kanssa käymissä keskusteluissa. Opin myös uutta Poirotista: esimerkiksi novellissa Suklaarasia selviää, että Poirot on harras katolilainen. Sinänsä belgialaisen Poirotin uskonnollisen vakaumuksen ei kai pitäisi olla yllätys, mutta toisaalta en muista, että olisin koskaan aiemmin huomannut edes viittauksia Poirotin katolilaisuuteen, saati näin suoraa kommentia uskonnon merkittävyydestä (harras katolilainen...).

Hassua tässä kokoelmassa oli se, että yksi novelleista, Sukellusveneen piirrustukset (The Incredible Theft), on mukana myös kymmenen vuotta aiemmin julkaistussa Murder in the Mews -kokoelmassa. Samoin novellin Market Basingin arvoitus juoni muistuttaa kovasti Murder in the Mewsin juonta, vaikka täsmälleen samasta novellista ei kyse olekaan. Christien mysteereissä toki on muutoinkin toistuvia kuvioita, mutta näiden kahden novellin juonet ovat yksi yhteen samat, ainoastaan henkilöt ja tapahtumapaikat on vaihdettu.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Christie x 4

Christie, Agatha: Five Little Pigs, 1942 (HarperCollins 2008):


Hercule Poirot saa tutkittavakseen erikoisen tapauksen - murha, joka on tapahtunut kuusitoista vuotta aiemmin. Carla Lemarchantin äidin oletettiin tappaneen aviomiehensä, Carlan isän, temperamenttisen taiteilijan Amyas Cralen. Aikuiseksi varttunut tytär Carla lähestyy Poirotia, sillä ei usko sittemmin edesmenneen äitinsä syyllisyyteen. Juttu on aikaa sitten katsottu ratkaistuksi, eikä todistusaineisto ole enää erityisen tuoretta. Poirotilla on kuitenkin konstinsa.

Five Little Pigs jäi mieleeni yhtenä parhaimmista lukemistani Poirot-kirjoista. Henkilöhahmot ovat yllättävän moderneja 1940-luvulla kirjoitetulle kirjalle, ja itse mysteeri pitää otteessaan viime hetkiin saakka. Christie tekee jälleen kerran hienoja havaintoja ihmisluonteesta.





                                                        Christie, Agatha: The Hollow, 1946 (HarperCollins 2008):

The Hollow on yksi hienoimpia Poirot-kirjoja, joita olen lukenut. Tarinassa itsessään ei varsinaisesti ole mitään erityisen poikkeuksellista, mutta tähän kirjaan Christie on luonut kenties hienoimmat hahmonsa. Joissain kirjoissa Christien hahmot ovat yksioikoisia yhden luonteenpiirteen karikatyyreja, mutta jostain syystä The Hollow'n henkilölajitelmaan on osunut useitakin erinomaisen herkullisia hahmoja. Minun lemppareikseni nousivat oman tiensä kulkija, kuvanveistäjä Henrietta Savernake, sekä Lucy Angkatell, puhelias Lady, jonka koti saa toimia murhan näyttämönä.

Tarina on "varma" Christie. Murha tapahtuu The Hollow'ssa suuressa kartanossa. Paikalla on useita suvun jäseniä ja ystäviä, joiden salaisuuksia Poirot päätyy penkomaan selvittääkseen murhan. Tarina pitää otteessaan ja lopputulema yllättää, kuten aina.




Christie, Agatha: Taken at the Flood, 1948 (HarperCollins 2002):

Taken at the Flood sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, pieneen englantilaiseen Warmsley Valen kylään. Cloaden suvun päämies Gordon Cloade on kuollut paria vuotta aiemmin tekemättä testamenttia, joka olisi ottanut huomioon tämän perheen. Niinpä koko Gordon Cloaden omaisuus on mennyt tämän nuorelle vaimolle Rosaleenille, joka tuntuu olevan täysin veljensä David Hunterin tossun alla. Jokainen Gordon Cloaden suvun jäsen tuntuu olevan rahan tarpeessa, ja tilanne on jännittynyt. Yllättävä murha tapahtuu, mutta motiivi ja mahdollinen tekijä ovat vähintään epäselviä.

Tässä Poirot-tarinassa nautin eniten sodanjälkeisen elämän kuvailusta. Pienet yksityiskohdat, kuten elintarvikepula ja puhelujen yhdistämisen ongelmat, luovat kiehtovaa ajankuvaa. Harmillisesti Poirot ei kuitenkaan ole mukana tarinassa kuin ehkä noin puolet ajasta, mikä minulle on aina miinus, sillä eihän Poirot-tarina tunnu ollenkaan oikealta, mikäli päähenkilö ei saa ansaitsemaansa tilaa. Lisäksi teos esittää erään erittäin typerän ja haitallisen harhan liittyen parisuhdeväkivaltaan, mikä vei minulta hiukan makua koko kirjasta. Tarinaltaankaan en nosta tätä teosta Christien parhaimmistoon, en tosin huonoimpienkaan joukkoon.


                                                           Christie, Agatha: After the Funeral, 1953:


Suku kerääntyy yhteen rikkaan Richard Abernethien hautajaisiin. Mies oli jo vanha, mutta kuolema on tullut silti yllätyksenä useimmille. Kenelläkään ei silti ole syytä epäillä kuolemaa miksikään muuksi kuin luonnolliseksi, ennen kuin kuolleen miehen kauan poissa ollut boheemi pikkusisar Cora Lansquenet tokaisee kuin sivulauseessa, että Richardhan murhatiin... Coran huomautusta pidetään lähinnä epäasiallisena, mutta epäilykset heräävät, kun Cora pistetään päiviltä seuraavana päivänä. Mitä Cora tiesi?

Muistin kesken kaiken lukemisen nähneeni kirjan filmatisoinnin joitain vuosia aiemmin. Tätä käy aina välillä. En kuitenkaan muistanut loppuratkaisua, enkä yksityiskohtia juonesta, joten sikäli lukukokemus ei pilaantunut. Toisaalta hatarista muistikuvistani muodostui hiukan harhaanvieviä ajatuksia, ts. kuvittelin jo jossain vaiheessa muistavani miten kaikki päättyy, mutta olinkin väärässä. Silti nämä muistikuvat tekivät lukemisesta hieman kärsimätöntä. Tarina on kiinnostava, yllättävä ja napakka, joten sikäli kaikki hyvän Christie-tarinan ainekset ovat kasassa. Itselleni tämä tarina jäi hiukan etäiseksi, mutta syytän muita tekijöitä kuin itse kirjaa.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Moderni klassikko The Secret History

Tartt, Donna: The Secret History, Penguin Books 1992

Liki kuukauden hiljaiselon jälkeen koetan palata bloggauksen pariin. Tauko ei ole ollut tarkoituksellinen, jonkinlainen bloggausjumi ennemminkin.

Sain muistutuksen Donna Tarttin The Secret History -kirjasta jälleen keväällä tämän keskustelun muodossa. Kirja kuuluu niihin, jotka minun on ollut tarkoitus lukea iät ja ajat lähinnä siksi, että muutama ystävä, luottolukija, on sitä minulle kehunut. Keskustelun innoittamana päätin viimein tarttua tähän moderniin klassikkoon.

Parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt The Secret History sijoittuu yliopistomaailmaan. Viisi nuorta opiskelee antiikin kreikkaa eksentrisen opettajansa Julianin johdolla. Kirjan päähahmo ja kertoja on Richard, kalifornialaispoika, joka toivoo opiskelusta pakotietä kohtalostaan isänsä bensa-aseman jatkajana. Richard, melko tavallinen poika, huomaa pian, että hänen opiskelutoverinsa eivät ole kiinnostuneet aivan tavanomaisista opiskelijabileistä ja muista ikäisilleen tavallisista touhuista. Pian Richard löytää itsensä keskeltä karmivia salaisuuksia.

Olin jokseenkin yllättynyt tämän kirjan löytymisestä 'D' niin kuin dekkari merkin alta kirjastosta. Kaikki nämä vuodet olen onnistunut välttämään kuulemasta käytännössä mitään muuta tämän kirjan juonesta, kuin että tämä sijoittuu Yhdysvaltoihin ja yliopistomaailmaan. Vielä kirjan lukemisen jälkeen olen hiukan epävarma tuosta dekkari-määritelmästä. Vaikka monien tapahtumien kautta kirjan voisi hyvinkin luokitella dekkariksi, koin kirjan kuitenkin olevan kieleltään enemmän kaunokirjallisuutta.

Minun oli melkoisen vaikea päästä vauhtiin kirjan lukemisessa. The Secret History on melko hidastempoinen, kirja käyttää paljon rivejä henkilöhahmojensa kuvailuun ja arkisten toimien kertomiseen. (Kuinkahan monta kertaa Richard yrittää soittaa jollekin, käy jonkun ovan takana todetakseen, että tämä ei ole kotona, käy nukkumaan tai herää....?) Itse asiassa harkitsin vakavasti kirjan jättämistä kesken, sillä ensimmäiseen kahteensataan sivuun kirjassa ei tapahtunut mitään merkittävää. Olen yleensä pitänyt noin sataa sivua itselläni rajana siihen, että kirjasta on saanut tarpeeksi kattavan kuvan, jotta osaa sanoa haluaako lukea loputkin. Mutta 'moderni klassikko' on kuitenkin sen verran painava määre, että halusin tietää mistä on kyse. Ja alussa kuitenkin oli, tylsyydestä huolimatta, jotain määrittelemätöntä imua.

Kun kirja sitten pääsi vauhtiin, onnistui tarina tekemään minuun vaikutuksen. En halua paljastaa enempää, sillä olen aika tiukka sen kanssa, että en spoilaa keneltäkään lukematonta kirjaa. Sen voin kuitenkin paljastaa, että henkilöt ja heidän valintansa pohdituttivat minua silloinkin kun en lukenut. Samalla kuitenkin olen sitä mieltä, että kirjasta olisi helposti voinut editoida ainakin kolmasosan pois. Monessa kohtaa pitkästyin. Sikäli kuitenkin ymmärrän kirjan klassikkostatuksen, että tarina ja hahmot jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Luulen, että suosittelisin tätä kirjaa ihmisille, jotka pitävät elokuvamaisesta kerronnasta ja hyvistä tarinoista.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Christie x 2

Jälleen kaksi kirjaa luettu Poirot-sarjasta.

Christie, Agatha: Dumb Witness, HarperCollins 2007 (alunperin 1937). Kirja suomennettu nimellä Mykkä todistaja

Vanhan ja varakkaan Miss Arundellin kuolema näyttää täysin luonnolliselta, ja sellaisena sitä pidetäänkin. Kuoleman jälkeen Hercule Poirot saa kuitenkin Arundellin kirjoittaman kirjeen, jonka lähettäminen on viivästynyt. Kirje herättää Hercule Poirotin mielenkiinnon, eikä liene lainkaan yllättävää, että Poirotilla on täysi syy olla kiinnostunut vanhan rouvan kohtalosta. Poirot tuntuu olevan ainoa, joka ei usko selitykseen luonnollisesta kuolemasta - varsinkin kun Arundell on joutunut vain viikkoja ennen kuolemaansa erikoisen tapaturman kohteeksi. Kirjan nimi,  Dumb Witness, viittaa Arundellin koiraan, joka kenties osaisi kertoa mitä emännälle oikeastaan on tapahtunut.

Kirja menee minulla jonnekin kolmen tähden Poirottien joukkoon. Lähtöasetelma sekä hahmot ovat kiinnostavia, lisäksi mukana on Hastings, josta pidän kovin, mutta kirja olisi mielestäni kenties kaivannut pientä tiivistämistä. Lisäksi olin hiukan pettynyt, että kirjan kanteen asti päätynyt koira oli lopulta hyvin pienessä osassa. Tuntui, että kirjan nimellä ja kirjalla ei ollut juurikaan mitään yhteistä. Ei tämä silti huono ollut, vaikka ei suosikkieni joukkoon noussutkaan. Triviaa muuten: kansiliepeen mukaan Agatha Christien oma koira Peter on toiminut kirjan kannen mallina.

Christie, Agatha: Sad Cypress, HarperCollins 2008 (alunperin 1940). Kirja suomennettu nimellä Teetä kolmelle.

Elinor Carlisle on syytettynä Mary Gerrardin murhasta. Kaikki tuntuu viittaavan Elinorin syyllisyyteen. Nuori lääkäri Peter Lord pyytää Hercule Poirotin apua, jotta jälkimmäinen etsisi todisteita, joiden mukaan Elinor ei olisi tappanut Marya. Tehtävä on erikoinen, sillä Peter ei itsekään ole varma ystävänsä syyttömyydestä. Tapahtumat kietoutuvat myös yhteen Elinorin tädin kuoleman kanssa.

Sad Cypress nousee parhaimpien Poirot-tarinoiden listallani melko korkealle. Juoni on yllättäviä käänteitä täynnä ja tarina pitää hienosti otteessaan. Epäilin vuorotellen kutakuinkin jokaista kirjan henkilöä syylliseksi, mikä on minulle yleensä hyvän dekkarin merkki. Tarina on myös tarpeeksi tiivis. Olisin ainostaan toivonut suurempaa roolia Poirotille, kuin mitä hän lopulta saa - vanhan viiksiniekan persoona tulee kenties vähemmän esiin tässä kirjassa kuin monessa muussa. Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin yksi nautittavimmista viime aikoina lukemistani Christieista.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Christie x 3

Olen lukenut Agatha Christien Poirot-sarjaa läpi ilman erityisempiä aikatavoitteita jo muistaakseni kesästä 2009. Verkkainen tahti sopii minulle, sillä luen kirjoja kirjaston kulloisenkin valikoiman puitteissa. Lisäksi olen huomannut, että Poirotteja ei voi lukea kovin montaa putkeen ilman yliannostusta. Alkuun luin kirjoja aivan satunnaisessa järjestyksessä, sittemin olen siirtynyt lukemaan suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä, kuitenkin edelleen kirjaston kulloisenkin valikoiman ohjaamana. Tässä kirjoituksessa kirjoitan kolmesta sarjan melko alkupään kirjasta, jotka olen lukenut muutaman viime kuukauden sisällä.

Christie, Agatha: Poirot Investigates, HarperCollins 2007 (alkuperäinen julkaisuvuosi 1924)

Poirot Investigates koostuu yhdestätoista Poirot-novellista. Suurimmassa osassa novelleita ei arvoituksen aiheena ole useimpien Poirot-kirjojen tapaan murha, vaan esimerkiksi varkaus tai kidnappaus.

Totta puhuen minun mieleeni ovat enemmän Poirot-romaanit kuin novellikokoelmat. Muutaman kymmenen sivun mittaisten novellien aikana ei ehdi mehustella ja pohdiskella kovinkaan paljoa sitä, kuka syyllinen mahtaa olla. Lisäksi esimerkiksi jalokivivarkaus tuntuu jokseenkin kesyltä rikokselta brutaaliin murhaan verrattuna. Dekkarille 'kesy' ei välttmättä ole mairittelevin määritelmä. Kyllä tämän silti luki. Yhtenä plussana kirjalle on mainittava kertojana toimiva Hastings, joka ei ole mukana suinkaan kaikissa Poirot-kirjoissa. Useimmat kirjat, joissa Hastings taas on mukana, kuuluvat mielestäni Poirot-parhaimmistoon.




Christie, Agatha: Three Act Tragedy, HarperCollins 2006 (alkuperäinen julkaisuvuosi 1935)

Three Act Tragedy kuuluu kohdallani niihin harmillisiin Poirot-tarinoihin, joiden loppuratkaisun muistan mainion tv-sarjan perusteella. En ole vielä ratkaissut tv-sarjan ja kirjojen ongelmaa: rakastan sekä kirjoja että tv-sarjaa, mutta voin katsoa vain sellaiset sarjan jaksot, joiden pohjana olevat kirjat olen jo lukenut. Muuten spoilaan lukukokemuksen itseltäni. Muistin heti aloittaessani lukemista koko Three Act Tragedyn juonikuvion, mikä on harmillista, sillä juonensa puolesta kirja oli mielestäni huikean hyvä ja yllättävä. En kuitenkaan päässyt kirjan imuun täysin, sillä tiesin kaiken aikaa kuka illalliskutsujen murhaaja on, hänen motiivinsa sekä murhan toteutustavan. Toisaalta olisi myös kiva katsoa tv-sarjaa ilman ennakkomuistikuvia syyllisestä, mutta toistaiseksi olen suosinut useimmiten kirjoja ensimmäisenä kokemuksena kulloiseenkin Poirot-tarinaan.





Christie, Agatha: Simeon Leen testamentti, Loistopokkarit 2001. Suomennos: Helena Luho. (Hercule Poirot's Christmas 1939)

Joululukemiseksi valikoitui joulun aikaan sijoittuva Simeon Leen testamentti. Yleensä luen Poirottini englanniksi, sillä suuri osa kirjojen viehätystä minulle on vanhahtava englanti, jota kirjoissa käytetään. Lukiessa myös englannin sanavarasto rikastuu, tai näin ainakin haluan uskoa. Simeon Leen testamentti oli myös hyvä muistutus siitä, että englanniksi lukeminen on useimmiten hyvä ratkaisu. Inhottavaa nillittää suomennoksesta, mutta jouduin pysähtymään vähän väliä ontuvien lauserakenteiden tai kummallisten sanavalintojen kohdalla. Vai mitä sanotte esimerkiksi seuraavista: "Eversti voi tuskin olla hiukan hymyilemättä." (s.142), tai "On parasta, että otatte hänen sormenjälkensä, Sugden, ja tutkitte hänen entisyyttään." (s.152)?

Tarina itsessään oli hyvä, vaikka loppuratkaisu tulikin vähän yllättäen ja oli minulle ehkä hienoinen antikliimaksi. Kirjassa on klassinen Christie-asetelma: etäinen perhe kokoontuu viettämään joulua rikkaan, vanhan ja kovaluontoisen Simeon Leen kartanoon. Isäntä pistetään päiviltä ja Hercule Poirot päätyy selvittämään kymäveristä murhaa. Pidän paljon juuri tällaisista kartanoon sijoittuvista sukudraama-Poiroteista, eikä loppuratkaisun pienoinen lässähdys tai joiltain osin onnahteleva suomennos onneksi onnistuneet pilaamaan muutoin mainiota lukukokemusta.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Vaihteeksi dekkari - Vilpittömästi sinun

Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011

Mielestäni erittäin onnistunut kansi! Kuva: Gummerus
Kun aloitimme bloggaamisen Annan kanssa maaliskuussa, mainitsin esittelytekstissäni jotain sen suuntaista, että luen harvoin dekkareita, paitsi Christien kirjoja sekä joitain harvoja valittuja, joita joku luottolukija-ystävä suosittelee. Lisäksi olen myös maininnut, että luen hirmu vähän suomalaisten miesten kirjoittamia kirjoja. Tässä valossa Vilpittömästi sinun oli melko epätodennäköinen valinta lukulistalleni. Sinne se kuitenkin päätyi ja tuli nyt luettua. Ehkä osansa on myös mieleenpainuvalla kannella, jonka suunnittelusta on vastannut Jenni Noponen. Nimi on nyt tiukasti mielessä, sillä hän on vastannut myös toisen minuun vaikutuksen tehneen kannen suunnittelusta, nimittäin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan.

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen, mutta pääosissa ovat suomalaiset naiset Lia ja Mari. Lia työskentelee lehdessä graafikkona ja elää tavanomaista, mutta yksinäistä elämää. Eräänä päivänä työmatkallaan Lia kohtaa rikospaikan, joka jää hänen mieleensä kummittelemaan. Kuka on murhannut naisen, sitten litistänyt tämän ruumiin tohjoksi ja lopuksi työntänyt tämän auton takakonttiin ja jättänyt auton keskelle vilkkainta Lontoota? Lia alkaa selvittää juttua, koska ei saa siltä rauhaa. Apua, mutta myös ylimääräisiä kiemuroita kuvioihin tuo Lian uusi ystävä Mari, sekä tämän työpaikka, jota voinee kutsua vähintään erikoiseksi. Marilla taas on tavoitteenaan pysäyttää Arthur Fried, äärioikeistolainen poliitikko ja puoluejohtaja, jonka Mari pelkää tavoittelevan muutakin kuin pelkkää paikkaa parlamentissa.

Syy sille, miksi luen melko vähän dekkareita, on se että olen melko nössö ja pelokas. Minulle tulee helposti ikävä olo, jos katson vaikkapa jotain astetta jännittävämpää tv-sarjaa. Kauhuun en pysty koskemaan ollenkaan. En yleensä ole kamalan herkkä väkivallalle, paitsi jos kyseessä on esimerkiksi raiskaus tai joku muu kamalan raaka väkivaltateko. En vain kestä mitään, missä joku hyökkää jonkun kimppuun nurkan takaa. En siis kestä pelästymistä. Siksi olen arka tarttumaan dekkareihinkaan, vaikka lajityyppi minua kiinnostaakin - entä jos luenkin jotain liian jännittävää, saanko traumoja? Vilpittömästi sinun oli tässä tapauksessa helpotus. Se tarjosi jännitystä sopivissa määrin, olematta kuitenkaan pelottava. Lisäksi kiinnostuin molemmista kirjassa tutkittavista tapauksista tarpeeksi, että halusin lukea aina vielä yhden luvun eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksenä kirjassa tuli tasa-arvon puolestapuhuminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kirja ottaa kantaa (joskin kevyesti ja genreen sopivin keinoin) muun muassa vähän kaikkialla Euroopassa tällä hetkellä tapahtuvaan äärioikeiston nousuun. Dekkarikin voi olla ajankohtainen ja kantaaottava, ja katsoinkin tämän kirjalle eduksi.

Kukaan tuskin lukee dekkareita kielen takia. Silti annan harvat kirjan miinukset lähinnä kielellisistä asioista. Dialogi tuntuu ajoittain vähän kömpelöltä. Tosin tälle kirjalle puolustukseksi täytyy sanoa, että ajattelen niin useista suomalaisista kirjoista genreen katsomatta. Dialogin merkitys kuitenkin alleviivautuu varsinkin alussa, sillä kielestä puhutaan melko paljon. Lia ja Mari ovat asuneet vuosia Lontoossa ja käyttävät vain harvoin äidinkieltään. Molempien myös mainitaan ajattelevan englanniksi, mutta suomi on heille ajoittain jonkinlainen salakieli tai kieli, jonka avulla voi ilmaista jotain, mikä ei kuulosta hyvältä tai merkitykselliseltä englanniksi. Huomasin monissa paikoin pohtivani käyvätkö Lia ja Mari kulloistakin keskustelua suomeksi vai englanniksi. Välillä keskustelu tuntui kömpelöltä, vaikka olisin kääntänyt sen päässäni englanniksi. "Ei kukaan puhu noin kummallakaan kielellä", huomasin ajattelevani. Toinen asia, jonka huomasin minua häiritsevän, oli Arthur Friedin melko suoraviivainen henkilöhahmo - pahis tuntuisi aidommalta, jos se ei olisi aivan yksioikoisen ällö ja no, paha.

Kirja pohjusti Marin ja Lian hahmoja aika pitkälle, joten vaikka en olisikaan jo valmiiksi tiennyt, että kyseessä on sarjan aloittava osa, olisi silti ollut helppoa arvata, että näihin hahmoihin palataan vielä. Mikäpä siinä, minä ainakin luen mielelläni lisää näiden suomalaisnaisten edesottamuksista. Sysipimeä, toinen osa, onkin jo ilmestynyt, tosin eri kustantajan (WSOY) julkaisemana. Sysipimeästäkin ovat jo nopeimmat bloggailleet, mutta tähän linkitän nyt kuitenkin tämän ensimmäisen osan lukeneiden tekstejä. Ainakin Kirsi, Sara, Liisa ja Booksy ovat lukeneet kirjan ja kirjoittaneet ajatuksistaan.

P.S. Asiaan yhtään liittymättä: osaako joku sanoa, miksi blogger ei enää anna vaihtaa tekstin väriä kuten ennen on antanut? Mielelläni laittaisin linkit eri värillä muun tekstin kanssa, mutta enää ei näytä onnistuvan...

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Poirot ja spoilatun loppuratkaisun arvoitus (ei sisällä spoilereita)

Christie, Agatha: The Murder of Roger Ackroyd, 1926 (lukemani painos vuodelta 2006), HarperCollinsPublishers

Agatha Christie tuskin kaipaa esittelyä. Ei ehkä hänen belgialainen sankarinsa Hercule Poirotkaan. Olen lukenut  noin puolet Poirot-seikkailuista vajaan kolmen vuoden aikana. (Luin ensimmäisen Poirotini heinäkuussa 2009, kyseessä oli Cat among the Pigeons.) Viime vuonna omana henkilökohtaisena lukuhaasteenani oli, että olisin vuoden loppuun mennessä lukenut yli puolet seikkailuista, mutta totesin melko pian, että kirjoista saa nopeasti yliannostuksen, jos niitä koittaa ahmia useita putkeen. Niinpä haaste jäi, mutta sittemmin olen yrittänyt siirtyä lukemaan kirjoja aikajärjestyksessä, tosin kirjaston kulloisenkin hyllyvalikoiman suomissa puitteissa. Nykyisin onkin tapana kirjastossa käydä vilkaisemassa sekä englanninkieliseltä että suomenkieliseltä puolelta, onko hyllyssä lukemattomia Poirotteja, ja vielä sellaisia, jotka edes suunnilleen istuisivat lukujärjestykseen.

Olin kuullut useammalta taholta, että The Murder of Roger Ackroyd olisi parhaimpia, ellei jopa parhain Poirot-teos. Alunperin, silloin kun vielä en ollut päättänyt lukea kirjoja suunnilleen aikajärjestyksessä, olin ajatellut, että säästäisin parhainta loppua kohden. Sitten kävi kuitenkin sillä lailla onnettomasti, että eräs ajattelematon ihminen möläytti minulle kirjan loppuratkaisun, mikä tietenkin on suunnilleen pahinta mitä dekkarille voi tehdä. Olin asiasta tuohtunut pitkään, itse asiassa vieläkin, mutta tiesin, että en tule unohtamaan möläytystä, joten ajattelin, että voin aivan yhtä hyvin lukea kirjan ja toivoa, että joko pidän siitä huolimatta siitä, että tiedän loppuratkaisun, tai vaihtoehtoisesti että kirja ei omalla listallani nousisi kovin korkealle, joten minun ei tarvitsisi harmitella, että minulta pilattiin loistava lukukokemus.

Lukemani painoksen valtavan ihanat retrokannet! Jostain syystä blogger ei suostu ottamaan kuvaa vastaan vaakatasossa, vaikka olen sen siten tallentanut, hmm...
Christie-kirjat ovat sillä tapaa turvallista luettavaa, että suunnilleen aina tietää mitä saa: 1900-luvun alkupuolen kuvausta, karikatyyrisia, mutta yhtä kaikki viihdyttäviä henkilöhahmoja, sympaattisen sankarin sekä tietenkin rikoksen, useimmiten murhan, jota on hankala tai lähes mahdoton ratkaista ennen kuin ratkaisu lopussa selitetään auki. (Olen muistaakseni vain yhdessä Poirotissa arvannut tekijän ja motiivin ja suoritustavan hyvissä ajoin ennen kirjan loppua.) Mutta jännitys ja hauskuus liittyy nimenomaan siihen, että saa itse arvuutella, että kukahan mahdollisesti saattaisi olla syyllinen. Joissain tapauksissa voi myös pelätä, että hahmo, jota eniten symppaa, onkin hullu murhaaja.

No, pilasiko tieto loppuratkaisusta lukukokemukseni? Kyllä ja ei. Tämän teoksen kohdalla erityisesti olisin toivonut loppuun yllätystä, sillä jo tälläkin tavalla lukiessani järkytyin lopusta sitä paljon, että minun oli pakko käydä tarkistamassa, että ulko-ovi on lukittu ja että kylpyhuoneessa ei piilottele murhaajia. (Huom! Tämä ei ole spoileri, ulko-ovi ja kylpyhuone eivät liity tähän kirjaan, pelkästään omaan säikähdykseeni.) Toisaalta oli ihan mielenkiintoista bongailla pitkin kirjaa hienovaraisia vihjeitä siitä, kuka syyllinen on. Vihjeet olisivat luultavasti jääneet huomaamatta, jos en olisi jo valmiiksi niitä osannut katsoa. Olen kerran aiemminkin lukenut Poirotia niin, että tiesin syyllisen etukäteen. Silloin olin paria kuukautta aiemmin katsonut kyseisestä kirjasta tehdyn mainion tv-elokuvan. Kyseessä oli Murder in Mesopotamia. Silloin kirjan lukeminen oli kuitenkin huomattavasti tahmeampaa kuin Roger Ackroydia lukiessa, sillä mielestäni Murder in Mesopotamia ei kuulu Poirot-parhaimmistoon. (Jostain syystä itseäni tuntuvat enimmäkseen viehättävän sarjan teokset, jotka sijoittuvat Englantiin.)

Rankkaisin The Murder of Roger Ackroydin siis ehdottomasti listassani melko korkealle. En tiedä, olisiko kirjasta tullut peräti suosikki, jos olisin saanut lukea sen ilman spoilausta. Ehkä ei, sillä tämänhetkiset suosikkini ovat olleet sellaisia, jotka eivät mielestäni ole nojanneet niin vahvasti lopun yllätyksellisyyteen kuin The Murder of Roger Ackroyd. Jaettua ykköspaikkaa pitävät aiemmin tänä vuonna luettu Cards on the table, sekä jo mainittu ensimmäinen luettu Poirot, Cat Among the Pigeons. Suosikkeja ovat myös muun muassa The Big Four, Peril at End House ja Death on the Nile. Ja kyllä, Christiet kuuluvat myös niihin kirjoihin, jotka luen mieluiten englanniksi, sillä itselleni suuri osa kirjojen viehätystä on hahmojen puhuma vanhahtava englanti. Joitain kirjoja olen silti lukenut myös suomeksi, mutta kyllä parhaimmat lukukokemukset ovat olleet englanninkielisiä.

Tällä hetkellä kahlaan hitaasti ja tavoitteitta Poirot-sarjaa läpi, mutta voisin kuvitella sen jälkeen lukevani myös muita Christien teoksia. Jostain syystä neiti Marple ei vain vaikuta niin vetoavalta sankarilta kuin pieni, pyöreä belgialainen. Eniten kuitenkin ehkä kiinnostaisi Agatha Christien omaelämäkerta. Aivan huikeaa miten tuottelias nainen Christie oli! Kiinnostaisi lukea hänen työskentelytavoistaan ja siitä miten kirjat ovat syntyneet. Jostain kumman syystä en vain ole löytänyt kirjastosta Christien elämäkertaa, mutta voi olla, että olen etsinyt vääristä hyllyistä tai väärällä nimellä...

P.S. Unohdin linkittää muita kirjan lukeneita, mikä on käsittääkseni hyvää käytöstä blogimaailmassa, mutta jospas nyt tämän kerran... Eikös Poirotteja sitä paitsi ole lukenut melkein jokainen?

P.P.S. Meille on näköjään tullut monta uutta lukijaa ihan muutaman päivän aikana! Vau! Minun on vähän vaikea vieläkin ymmärtää, että blogi on tosiaan julkinen ja kaiken kansan nähtävillä. Alunperin lähdin tähän mukaan lähinnä siksi, että blogi tuntui hyvältä tavalta pitää henkilökohtaista lukupäiväkirjaa, mutta samalla kenties keinolta vaihtaa ajatuksia muiden kanssa luetuista kirjoista. Mutta siis että joku saattaa joskus lukeakin tätä? Oho, jännittävää! Joka tapauksessa tervetuloa kaikki!