Näytetään tekstit, joissa on tunniste Loisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Loisto. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kolea kokemus

Dickens, Charles: Kolea talo
Loistopokkari 2008, 936 sivua
Suomennos: Kersti Juva
(Bleak House 1852-1853)

Voi jestas... Rehellisesti sanoen tämä taitaa olla bloggaushistorian ensimmäinen kirja, jonka lukeminen meni todelliseksi Suorittamiseksi. Itse asiassa, mieleeni ei tällä hetkellä edes tule muita kirjoja, joiden lukeminen olisi tuntunut yhtä tiukalta pakkopullalta kuin tämän. (No, ehkä joskus lukiossa pakkoluettavana ollut Gulliverin retket tulee lähelle.) Joka tapauksessa, anteeksi nyt, mutta nyt on tunnustettava: tämän kirjan loppuun asti lukeminen oli piinallista.

Lyhyesti kerrattuna lukukokemukseni meni näin:

1. Aloitin kirjan innosta pinkeänä kesäkuussa. (Kyllä, kesäkuussa, siis puoli vuotta sitten!) Kirjan oli tarkoitus olla kesäklassikkoni, koska ajatus kesällä luettavasta tiiliskiviklassikosta tuntui hyvältä. Olin varma, että rakastaisin tätä kirjaa, sillä vaikka olin lueskellut joitain vähemmän innostuneita blogiarvioita, mietin, että jos yksi lempikirjailijoistani Nick Hornby mainitsee Dickensin yhdeksi lempikirjailijakseen, niin kyllähän minäkin tätä rakastaisin. Lisäksi minulla oli hämärä mutu, että Dickens kirjoitteli empaattisesti köyhistä ja raihnaisista, mikä ei haitannut yhtään myönteisen ennakkoasenteen synnyttämisessä.

2. No, kyllä Kolea talo periaatteessa täytti kesäklassikon aseman, sillä urhoollisesti soudin kesän aikana kirjaa yli puolivälin. Puoliväliin asti olin periaatteessa edelleen optimistinen, sillä vaikka kirjassa ei tapahtunutkaan yhtikäs mitään lähes viiteensataan sivuun, (ellei lasketa miljoonien eri henkilöhahmojen esittelyä) niin olin vakuuttunut että "kyllä tämä tästä vielä lähtee käyntiin, tämä nyt on tällaista lämmittelyä ja tarinan pohjustusta".

3. Noin sivulla 500 tajusin, että kirjassa ei tule tapahtumaan jatkossakaan yhtikäs mitään.

4. Lukeminen muuttui tahmeammaksi kuin mikään koskaan missään.

5. En halunnut luovuttaa, sillä olinhan rämpinyt kirjassa jo yli puolivälin. En kai minä nyt lukisi viittä sataa sivua turhan takia?

6. Muutama kuukausi meni, jolloin lähestulkoon pakotin itseni lukemaan kirjaa edes yhden luvun silloin tällöin.

7. Pelastukseksi koitui Facebookissa ollut marraskuinen lukuhaaste, jonka aikana päätin urheasti päästä Kolean talon loppuun.

8. Melkein onnistuin, taisin lukea viimeiset noin sata sivua joulukuun ensi päivinä.

9. Yllättäen melkein nautin kirjan viimeisestä paristasadasta sivusta, joilla löyhiä juonenpäitä sidotaan yhteen. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän tässä vaiheessa kiinnostuneeni muutamien henkilöhahmojen kohtaloista.

10. Niin, ne henkilöhahmot... Esther Summerson, jonkinlainen päähenkilö, on tavallaan ihan kiinnostava tarinansa takia, mutta kun hahmo on hyveellisempi kuin yksikään pyhimys, kiinnostus kävi monasti myös lähellä ärtymystä. Muutamia muitakin kiinnostavia tyyppejä kirjassa on, mutta niitä tulee ja menee tarinassa ja yhteenkään ei oikeastaan pysähdytä ennen kuin loppupuolella, joten olen melkoisen vakuuttunut että tulen unohtamaan hahmoista jokaisen, ennen kuin vuottakaan tämän kirjan lukemisesta on kulunut.

11. Mitä tästä sain? Nyt voin sanoa tutustuneeni Dickensin tuotantoon yhden kirjan verran. Olen lukenut Kolean talon. Kannesta kanteen, vaikka tiukoille otti. No juu, olihan tässä tietysti 1800-luvun Lontoon kuvausta aidoilla paikannimillä ja toki tuon ajan yhteiskuntakuvausta, joka kiinnosti. Siltikin täytyy sanoa että laihaa on kiisseli, kun vain tämä jäi käteen. Ehkä minun olisi pitänyt ottaa Irenen varoitukset vakavammin. Lisäksi olen hyvin iloinen päätöksestäni lukea tavoilleni poikkeuksellisesti alunperin englanniksi julkaistu kirja suomennettuna. Tahkoaisin tätä vielä varmasti seuraavalla vuosikymmenelläkin, mikäli olisin yrittänyt englanniksi. Suomennoksessa sen sijaan ei ole moitteen sanaa, hatunnosto Kersti Juvalle, hienoa työtä.

12. Tästä karmaisevasta pettymyksestä huolimatta en suostu luovuttamaan. Epäilemättä Dickens on asemansa ansainnut. Kai minä vain aloitin väärällä kirjalla, toivon?


sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Christie x 3

Olen lukenut Agatha Christien Poirot-sarjaa läpi ilman erityisempiä aikatavoitteita jo muistaakseni kesästä 2009. Verkkainen tahti sopii minulle, sillä luen kirjoja kirjaston kulloisenkin valikoiman puitteissa. Lisäksi olen huomannut, että Poirotteja ei voi lukea kovin montaa putkeen ilman yliannostusta. Alkuun luin kirjoja aivan satunnaisessa järjestyksessä, sittemin olen siirtynyt lukemaan suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä, kuitenkin edelleen kirjaston kulloisenkin valikoiman ohjaamana. Tässä kirjoituksessa kirjoitan kolmesta sarjan melko alkupään kirjasta, jotka olen lukenut muutaman viime kuukauden sisällä.

Christie, Agatha: Poirot Investigates, HarperCollins 2007 (alkuperäinen julkaisuvuosi 1924)

Poirot Investigates koostuu yhdestätoista Poirot-novellista. Suurimmassa osassa novelleita ei arvoituksen aiheena ole useimpien Poirot-kirjojen tapaan murha, vaan esimerkiksi varkaus tai kidnappaus.

Totta puhuen minun mieleeni ovat enemmän Poirot-romaanit kuin novellikokoelmat. Muutaman kymmenen sivun mittaisten novellien aikana ei ehdi mehustella ja pohdiskella kovinkaan paljoa sitä, kuka syyllinen mahtaa olla. Lisäksi esimerkiksi jalokivivarkaus tuntuu jokseenkin kesyltä rikokselta brutaaliin murhaan verrattuna. Dekkarille 'kesy' ei välttmättä ole mairittelevin määritelmä. Kyllä tämän silti luki. Yhtenä plussana kirjalle on mainittava kertojana toimiva Hastings, joka ei ole mukana suinkaan kaikissa Poirot-kirjoissa. Useimmat kirjat, joissa Hastings taas on mukana, kuuluvat mielestäni Poirot-parhaimmistoon.




Christie, Agatha: Three Act Tragedy, HarperCollins 2006 (alkuperäinen julkaisuvuosi 1935)

Three Act Tragedy kuuluu kohdallani niihin harmillisiin Poirot-tarinoihin, joiden loppuratkaisun muistan mainion tv-sarjan perusteella. En ole vielä ratkaissut tv-sarjan ja kirjojen ongelmaa: rakastan sekä kirjoja että tv-sarjaa, mutta voin katsoa vain sellaiset sarjan jaksot, joiden pohjana olevat kirjat olen jo lukenut. Muuten spoilaan lukukokemuksen itseltäni. Muistin heti aloittaessani lukemista koko Three Act Tragedyn juonikuvion, mikä on harmillista, sillä juonensa puolesta kirja oli mielestäni huikean hyvä ja yllättävä. En kuitenkaan päässyt kirjan imuun täysin, sillä tiesin kaiken aikaa kuka illalliskutsujen murhaaja on, hänen motiivinsa sekä murhan toteutustavan. Toisaalta olisi myös kiva katsoa tv-sarjaa ilman ennakkomuistikuvia syyllisestä, mutta toistaiseksi olen suosinut useimmiten kirjoja ensimmäisenä kokemuksena kulloiseenkin Poirot-tarinaan.





Christie, Agatha: Simeon Leen testamentti, Loistopokkarit 2001. Suomennos: Helena Luho. (Hercule Poirot's Christmas 1939)

Joululukemiseksi valikoitui joulun aikaan sijoittuva Simeon Leen testamentti. Yleensä luen Poirottini englanniksi, sillä suuri osa kirjojen viehätystä minulle on vanhahtava englanti, jota kirjoissa käytetään. Lukiessa myös englannin sanavarasto rikastuu, tai näin ainakin haluan uskoa. Simeon Leen testamentti oli myös hyvä muistutus siitä, että englanniksi lukeminen on useimmiten hyvä ratkaisu. Inhottavaa nillittää suomennoksesta, mutta jouduin pysähtymään vähän väliä ontuvien lauserakenteiden tai kummallisten sanavalintojen kohdalla. Vai mitä sanotte esimerkiksi seuraavista: "Eversti voi tuskin olla hiukan hymyilemättä." (s.142), tai "On parasta, että otatte hänen sormenjälkensä, Sugden, ja tutkitte hänen entisyyttään." (s.152)?

Tarina itsessään oli hyvä, vaikka loppuratkaisu tulikin vähän yllättäen ja oli minulle ehkä hienoinen antikliimaksi. Kirjassa on klassinen Christie-asetelma: etäinen perhe kokoontuu viettämään joulua rikkaan, vanhan ja kovaluontoisen Simeon Leen kartanoon. Isäntä pistetään päiviltä ja Hercule Poirot päätyy selvittämään kymäveristä murhaa. Pidän paljon juuri tällaisista kartanoon sijoittuvista sukudraama-Poiroteista, eikä loppuratkaisun pienoinen lässähdys tai joiltain osin onnahteleva suomennos onneksi onnistuneet pilaamaan muutoin mainiota lukukokemusta.