perjantai 17. tammikuuta 2014

Nyt nappaa!



Melissa Bank: Nyt nappaa! (Alkuteos The Girl's Guide to Hunting and Fishing, 1999.) Suom. Titta Leppämäki. Otava.

Melissa Bankin Nyt nappaa! taitaa olla ensimmäinen kirja, josta me Sonjan kanssa olemme molemmat blogiin kirjoittaneet (Korjaa, jos olen väärässä!). Alun perinkin kiinnostuin tästä Sonjan kirjoituksen perusteella, ja vasta kirjan luettuani tajusin, että olen nähnyt pariin kirjan tarinaan perustuvan elokuvan, jonka pääosissa seikkailevat Sarah Michelle Gellar ja Alec Baldwin. Pitäisi varmaan kaivaa elokuva käsiin ja kurkistaa, millainen se mahtoi olla. 

Kuten sanoin, kirja etsiytyi käsiini Sonjan suosituksesta. En siis tullut lukeneeksi takakansitekstiä enkä hirveästi muistanut mitään Sonjan kirjoittamasta jutustakaan. Minulle tuli siis lukiessa täytenä yllätyksenä se, että kirja koostuikin toisiinsa löyhemmin ja tiukemmin liittyvistä tarinoista. Alkuun tämä aiheutti hämmennystä, mutta kirjan loppupuolelle päästyäni ehdin jo sopeutua ajatukseen. Ainoastaan kertomus ”Paras mahdollinen valo” jäi vaivaamaan, sen olisi voinut karsia joukosta. Kaikki muut kun kertovat Janesta ja hänen ihmissuhteistaan. 

Kirjan keskiössä on siis ihmissuhteiden (ja erityisesti parisuhteiden) tutkiskelu. Nyt nappaa! ei kuitenkaan ole mitään höttöistä hömpötystä, vaan huumorin ja nokkeluuden rinnalla kulkee vakavampi ote. Monessa kohdassa huomaa hymyilevänsä itsekseen, niin todellisia tilanteita ja huomioita kirjailija nostaa esiin. Ehkä kirjan tyyliä voisi kuvailla se, että tuntuu kuin Jane olisi ystävä, joka kertoo seikkailuistaan. Ystävien kesken nauretaan hassuille sattumuksille, mutta käydään läpi myös ne kipeät kohdat. Suosittelen niille, jotka haluavat nopeasti ja kepeästi luettavan tarinan, joka kuitenkin herättää ajatuksia.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Luettu vuosi 2013

Melkein kaksi viikkoa on sulateltu uutta vuotta, joten eiköhän ole viimein aika laittaa edellinen pakettiin, ainakin näin lukemisten osalta. Vakoilen tässä vuosi sitten kirjoittamaani koontia muistaakseni, mistä pitää kirjoittaa. Vakoilu on hieman noloa, kun ei ole toteuttanut mitään vuosi sitten antamiaan lupauksia ja laatimiaan tavoitteita... No, onneksi tulee näitä uusia vuosia!

Eli tuttuun tapaan aloittelen numeroilla (mutta hienoja kuvioita en jaksa laatia) ja sitten puhun vähän tulevastakin.

Vuonna 2013 luin 52 kaunokirjallista teosta (tässä kohtaa täytyy huomauttaa, että kesältä on joitakin kirjoja voinut jäädä merkitsemättä - tätä kirjoitusta laatiessani lisäsin listaani ainakin yhden, jonka huomasin sieltä puuttuvan). Se on itse asiassa enemmän kuin kuvittelin - ahkera kevät korvaa lähes lukemattoman syksyn. Edellisenä vuonna luin huomattavasti enemmän, mutta ei tässä vielä kaikkien aikojen huonoimmassa kirjavuodessa mennä. Tosin syksyllä kului useita kuukausia ilman, että tartuin yhteenkään kaunokirjalliseen teokseen - luultavasti pidempään kuin koskaan sitten vuoden 1995. Toisaalta tuonakaan aikana en ollut täysin lukematta, sillä syksyn aikana luin mm. useita satoja sivuja puutarhakirjoja ja muuta tietokirjallisuutta, jota kannoin kirjastosta kotiin selkä vääränä.

Lukemastani kaunokirjallisuudesta suurin osa oli suomalaista (36 kpl) tai yhdysvaltalaista (14 kpl). Ainoastaan kaksi alkuvuodesta luettua Potteria tulivat jostakin muualta. Kaksi kirjoista luin englanniksi, loput suomeksi. (Ne kaksikin kuuluivat sarjoihin, joiden alkupään osat luin suomeksi, seuraavat englanniksi kun oli pakko tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Kirjoista 27 luin opintojen takia, loput olivat itse valittuja. Luin enemmän kirjoja siis pakosta kuin oman mielen mukaan - ei mikään ihme, että niistä kirjoittaminen tuntuikin pakkopullalta. Kirjoista 14 oli kirjoittanut mies, loput olivat naisten kirjoittamia. 48 eli melkein kaikki oli haettu kirjastosta. Lopuista kaksi oli omasta hyllystä (yksi itse hankittu, yksi lahjaksi saatu) ja kaksi olivat lainassa vanhempien hyllystä. Kirjasto on siis tärkein mahdollistaja minun lukuharrastukseni kannalta.

Haasteet jäivät minulta tältä vuodelta puolitiehen. Suurin osa jäi ilman ainoatakaan suoritusta, enkä haasteiden saralla ole kirjattavana mitään saavutuksia. Rakastan kuitenkin lukuhaasteita, ja ehkä tänä vuonna onnistun niiden kanssa paremmin - enää ei opiskelujen juurikaan pitäisi ohjata lukemista, saan lukea ihan mitä tykkään!

Omat tavoitteetkaan eivät toteutuneet mainittavasti. Toisin kuin suunnittelin, en todellakaan kirjoittanut kaikesta lukemastani kaunokirjallisuudesta tai listannut kaikkea lukemaani tietokirjallisuutta. Olen kuitenkin edelleen varma, että molemmat olisivat hyviä tapoja. Mitään lupauksia kaikesta kirjoittamiseen en anna, se aiheutti lähinnä ahdistusta. Kuitenkin tänäkin vuonna pyrin listaamaan sen luetun tietokirjallisuuden, olisi kiinnostavaa seurata, mitä kaikkea oikein tuleekaan luettua! En myöskään lukenut sitä yhtä, itse valittua runokokoelmaa, joten otan täksi vuodeksi saman tavoitteen.

Tänä vuonna haluan nautti lukemisesta ilman paineita. Haluan tehdä uusia löytöjä, lukea kirjoja, joita ei malta laskea käsistään mutta toisaalta tyytyä myös siihen, että välillä jokin muu tekeminen inspiroi enemmän. Ja että se on ihan okei, siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Toisaalta annan itselleni luvan innostua haasteista ja tehdä lukusuunnitelmia, jos se tuntuu hyvältä. Niistäkään ei tarvitse ottaa stressiä.

Hyvää alkanutta lukuvuotta kaikille - ja hyvää vuotta kaikille myös muilla elämänalueilla!

maanantai 13. tammikuuta 2014

Kirja, joka johdatti takaisin lukemisen pariin



Julie Kibler Matkalla kotiin 2013 (Calling me home 2013.) Suom. Riie Heikkilä. Gummerus. 
Melkein aloitin sanomalla, että tämä on ainoa kirja siltä listalta, jonka viime talvena laadin keväällä ilmestyvistä, kiinnostavista kirjoista. Onneksi kurkistin listaa, sillä olin lukenut siltä yllättävän monta. Sanotaan nyt kuitenkin, että melkein vuosi listan kirjoittamisen jälkeen tämä oli ainoa, jonka muistin varmaksi sille kirjoittaneeni. 

Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin kertoo kahta tarinaa kahdessa ajassa. Nykyajassa Dorrie päätyy road tripille monta vuosikymmentä vanhemman ystävänsä Isabellen kanssa. Isabelle on saanut kutsun hautajaisiin. Lukija ja Dorrie vaistoavat, että kyse on tärkeistä hautajaisista, mutta Isabelle ei kerro kenestä on kyse. Toinen tarina kertoo Isabellen nuoruudesta ja nuoruudenrakastetusta kolme- ja neljäkymmentäluvun vaihteessa. Koska Isabelle on hyvän perheen valkoinen tyttö ja Robert musta poika, voi arvata, ettei heidän rakkautensa pääse helpolla. Nämä kaksi tarinaa kulkevat lomittain, käsi kädessä, kerien auki Isabellen elämää. 

Matkalla kotiin oli ensimmäinen kirja luultavasti elämäni pisimmän lukemattoman ajanjakson jälkeen (ainakin kaksi kuukautta!). Sain sen keväällä syntymäpäivälahjaksi ja pakkasin mukaan eräänä syksyisenä mökkiviikonloppuna. Sillä aikaa kun herraseurue nautti eräelämästä, minä lämmitin mökkiä ja hautauduin peiton alle lukemaan - oli liian kylmä kutoakaan. Mökin hämärässä kirjaa oli vaikea laskea käsistä, ja 500 sivua taisivat kulua huomaamatta jo ensimmäisenä mökkipäivänä. Siellä hämärässä yksikseen oli hyvä myös pyyhkiä kyyneleitä poskilta, kun Isabellan tarina kokonaisuudessaan lopulta paljastuu. 

Tämä oli siis juuri sopiva kirja herättelemään nukuksissa ollutta lukuintoa. Tarpeeksi helppolukuinen, että jaksoi lukea, tarpeeksi kiinnostava ja tunteita herättävä pitääkseen otteessaan. Minä pidin tästä kirjasta, ja siihen tilanteeseen, jossa kirjan luin, se oli suorastaan täydellinen. Jään odottamaan, mitä Kibler seuraavaksi kirjoittaa.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Edeltäjäänsä enemmän hurmannut Syytettyjen sali

Mantel, Hilary: Syytettyjen sali
Teos 2012 (Baabel-sarja), 509 sivua
Suomennos Kaisa Sivenius
(Bring Up The Bodies 2012)

Otsikko oikeastaan sanookin oleellisimman. En innostunut Mantelin Thomas Cromwell -tarinoinnin ykkösosasta Susipalatsista mitenkään varauksetta. Kirja oli hieno ja hyvin kirjoitettu, mutta hiukan hidassoutuinen ja jäi etäiseksi. En siis odottanut ihmeellisiä toiselta osalta, Syytettyjen salilta, vaikka uteliaana siihen tartuinkin. Myös Syytettyjen sali lähtee hitaasti lämmitellen liikkeelle, mutta etenee kuitenkin edeltäjäänsä vauhdikkaammin. Mutta toisaalta onpa sivujakin kolmisensataa vähemmän.

En lähde purkamaan juonta auki tarkasti, mutta kuten Susipalatsissa, myös Syytettyjen salissa Englannin kuninkaan naisasiat pitävät kuninkaan neuvonantaja Thomas Cromwellin kiireisenä. Kuningas Henrik VIII ei kohoa edelleenkään Mantelin keskeisimpien hahmojen joukkoon, ei myöskään tämän kuningattareksi kohonnut Anne Boleyn, vaan keskiössä ovat kuninkaan naruja pitelevät miehet ja toisinaan naisetkin. Teos esittää hovin raadollisena paikkana, jossa henkilö, joka kohoaa toimiensa puolesta kuninkaan suosioon, voi samojen toimien takia menettää asemansa (ja päänsä) tilanteiden ja kuninkaan mielen muuttuessa. Sodassa, rakkaudessa ja aseman tavoittelussa kaikki on sallittua ja kehenkään ei voi luottaa, varsinkaan kauniskielisiin. Hovissa käy kuhina, joka koskettaa jokaista.

Kuhina viekin mukaansa melkoisella voimalla. En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjaa, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ja jonka takia yöuneni jäivät vähäisiksi. Syytettyjen salista tuli sellainen kirja, ja samalla yksi vuoden parhaista luetuista. En todellakaan olisi odottanut tällaista elämystä ”ihan hyvän”, mutta hiukan väsyttävän Susipalatsin jälkeen. Syytettyjen sali on mielestäni edeltäjäänsä intensiivisempi ja jännitteisempi. Tudorin hovin maailma on kammottavan raadollinen, mutta maailma imee mukaansa.

On toki myös mahdollista, että Syytettyjen sali avautui minulle edeltäjäänsä hienompana siksi, että nyt olen paremmin tottunut Mantelin kirjoitustyyliin kuin Susipalatsia lukiessa. Mantel kirjoittaa ovelasti, monet asiat jäävät vihjauksen tasolle. Pidän siitä, että lukijan älyyn poimia asioita luotetaan, eikä kaikkea selitetä auki.

Kuten Susipalatsia, myös Syytettyjen salia lukiessa jouduin tämän tästä vilkuilemaan alun henkilöluetteloa, koska henkilöitä on vain tuhottoman paljon. Toisaalta monet ovat tulleet tutuiksi Susipalatsia lukiessa. Luulen, että Syytettyjen salin voisi lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta en usko, että se avautuisi yhtä hyvin ilman edeltäjän lukua. Henkilöiden välisiä jännitteitä ei selitetä uudelleen, eikä edeltäneitä tapahtumia juurikaan selitetä kun niihin viitataan. (Tosin todellisiin tapahtumiin pohjautuvan kirjan tapahtumien kulkua voi tietysti tuntea entuudestaan muiden lähteiden kautta.)

Mutta summa summarum: jos et minun laillani jaksanut täysin syttyä Susipalatsista, kannustan silti tarttumaan Syytettyjen saliin. Huikea teos, joka oli minulle ehdottomasti myös Susipalatsin lävitse lukemisen arvoinen.

Syytettyjen salista on innostunut myös Suketus.


P.S. Sarjaan on ilmeisesti odotettavissa myös kolmososa, jota en malttaisi mitenkään odottaa!