Lukija elossa!

Tämä pitkää hiljaiseloa viettänyt lukija ilmoittaa olevansa hengissä. Ja jopa lukevansa!

Listasin facebookiin kymmenen vaikutuksen tehnyttä kirjaa. Samalla tulin ajatelleeksi, että se on kaikki mitä olen kirjoittanut kirjoista sitten elokuun. Yhtäkkiä olinkin intoa täynnä, haluaisin lukea kaikki ja kirjoittaa kaikesta ja tehdä kasan suunnitelmia ja ylipäätään puhua kirjoista. Muistaa taas että ne ovat olemassa, sillä viime kuukausina kirjahylly on tuntunut lähinnä sisustuselementiltä ja kirjastosta olen kantanut kotiin vain käsityö- ja keittokirjoja. Sonjan edellisen kirjoituksen kommenteissa sanoinkin, ettei syksy ole minulle parasta lukuaikaa. Pimeät ja sateiset illat toki kutsuvat käpertymään sohvan nurkkaan, mutta kirjan sijasta minulla on kädessä puikot ja lankaa. Viime kuukausina olen löytänyt itseni kutomasta iltaisin sängystä, lukemisen viimeisestä turvapaikasta. 

Viikonloppuna löysin lukuinnon. Keino oli perinteinen: kasa young adults -kategoriaan uppoavaa dystopiakirjallisuutta (suomeksi ja englanniksi), ja minä en malttaisi iltaisin sammuttaa valoja. Kirjoitan lukemisistani ihan kohta, ja toivottavasti pystyn sanomaan jotakin järjellistä. Tämän genren kirjojen kanssa minulle käy usein niin, että tempaudun täysillä mukaan päähenkilön elämään, ja kirjan loputtua tunteet ovat niin pinnassa, etten pysty mihinkään hienoihin analyyseihin. Mutta aion yrittää. 

Yksi ärsyttävä asia tähän aikaan vuodesta havahtumisessa on: haasteiden kannalta peli on jotakuinkin menetetty. Mutta onneksi uusi vuosi ja uudet haasteet, ehkä ensi vuonna paremmissa merkeissä!

Selittelyä ja haastekirjoja

Liki kaksi kuukautta hiljaiseloa tässä blogissa. Annasta en tiedä, mutta itselläni tauko on johtunut ihan tasan siitä, että ei ole yhtään huvittanut. Syksy ei oikein ole minun vuodenaikani, väsyttää ja muita selityksiä. Sitten on vielä se, että minua on entistä enemmän alkanut epäilyttää tämä julkisen blogin pitäminen. Kun tämä näkyy ihan kaikille. Ja tietoisuus blogin julkisuudesta jarruttaa ainakin jossain määrin sitä mitä ja miten sanoo. Niin ja etenkin sitä, mitä itsestäni kerron. Mikä ei välttämättä ole kylläkään huono asia.

Sen lisäksi, että en ole blogannut, en ole myöskään lukenut järin vauhdikkaasti. Näyttäisi esimerkiksi siltä, että Mitenkähän tässä kaikessa käy -blogin tietokirjallisuushaaste jää osaltani tyngäksi. Olen lukenut tänä vuonna yhden ja kaksi puolikasta kirjaa tuohon haasteeseen, joista nuo puolikkaat ovat tällä hetkellä kesken. Tuskin tulen niitä loppuun kuitenkaan lukemaan ihan lähipäivinä.

Muutenkin lukeminen on ollut jokseenkin hidasta, tosin luettujen joukkoon mahtuu yksi iloinen yllättäjä. Hilary Mantelin Syytettyjen sali tunkeutui uniin asti. Luin kesällä Syytettyjen salin edeltäjän, Susipalatsin, joka jäi itselleni vähän sellaiseksi kolmen tähden kirjaksi. En siten odottanut suuria jatko-osalta, mutta päädyin suorastaan ahmimaan kirjaa. En osaa sanoa, milloin saisin inspiraation kirjoittaa Syytettyjen salista pidemmin, mutta hehkutanpa edes tässä. Kirja nousi minulle yhdeksi tämän vuoden vaikuttavimmaksi luetuksi teokseksi. Ennen Syytettyjen salia haluan kirjoittaa kuitenkin kahdesta aiemmin luetusta kirjasta, molemmat haastekirjoja. Näistä kahdesta teoksesta kirjoittaminen on roikkunut jo yli kuukauden, joten muistikuvat eivät ole enää täysin tuoreita. Vain lyhyesti siis molemmista.

*****

Sansal, Boualem: Hyvitys

Into Kustannus 2012

Suomennos: Aura Sevón

(Le Village de l'Allemand ou le journal des frères Schiller, 2008)

Tämän kirjan luin osana Kirjoista blogin Afrikan tähti -haastetta, vaikka haaste itsessään ei ollut motivaatio kirjan lukuun. Ranskassa opiskellessani osallistuin kirjallisuuskurssille, jossa keskityttiin
Ranskan entisten siirtomaiden kirjallisuuteen. Monet kurssin kiinnostavimmista esimerkkikirjoista olivat algerialaisten kirjailijoiden käsialaa. Käsittääkseni algerialaista kirjallisuutta ei ole suomennettu järin paljoa, joten Hyvitys nousi lukulistalleni heti sen ilmestyttyä viime vuonna.

Kirja kertoo kahdesta veljeksestä, Malrichista ja Rachelista, algerialaissyntyisistä nuorista miehistä, jotka asuvat Pariisin lähiössä. Veljekset ovat keskenään täysin erilaisia, Rachelilla on koulutus, hyvä työpaikka ja vaimo. Malrich taas pyörii jengissä, eikä hänellä ole suuntaa erityisemmin minnekään. Kirja on päiväkirjaromaani - Malrich saa luettavakseen Rachelin päiväkirjat Rachelin itsemurhan jälkeen, ja Malrich alkaa myös itse kirjoittaa päiväkirjaa selvittäessään, mikä ajoi Rachelin tekoonsa. Kirja seuraa vuorotellen kummankin veljeksen tarinaa.

Hyvityksen suurena teemana on vastuu, ja kuinka pitkälle se ulottuu. Pitäisikö lasten kantaa vastuuta vanhempiensa teoista? Lisäksi pohditaan ääri-ideologioita ja niiden tuhoavia vaikutuksia. Teemat ovat painavia. Toisinaan kirja valitettavasti sortuu suoranaiseen pateettisuuteen. Päiväkirjarakenne ei tunnu kaiken aikaa uskottavalta, ei myöskään ihmisten reaktiot eri tilanteisiin. Kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset Pariisin ongelmalähiöistä, sekä pikaiset piipahdukset sisällissodan runtelemassa Algeriassa. Valitettavasti en pitänyt kirjasta yhtä paljoa kuin olin toivonut, mutta aiheeltaan ja miljöiltään kiinnostavan kirjan luki silti mielellään.

Kirjasta on kirjoittanut myös Suketus.

*****

Dovlatov, Sergei: Meikäläiset (1983)

Idiootti 2012

Suomennos Pauli Tapio

Luin Sergei Dovlatovin Meikäläiset osana Täällä toisen tähden alla -blogin venäläisen kirjallisuuden haastetta. Saan kirjalla viimein kasaan ensimmäisen osasuorituksen, venäläiset mieskirjailijat.

Meikäläiset on hulvaton, omaelämäkerrallinen kokoelma tarinoita kirjailijan ja tämän suvun elämästä Neuvostoliitossa. Dovlatov itse jätti synnyinmaansa 1970-luvun lopulla, kehoituksesta, käytyään ensin vankilassa. Kirjan kautta avautuu elämä absurdistaniassa, Neuvostoliitossa. Voi olla, että jutuissa on mukana myös värikynää, mutta tarinan kannalta sillä ei ole väliä.

Dovlatovin ilmaisu on lakonista. Ja eipä siinä, ei surkeus surkuttelemalla parane. Kirjasta ei jäänytkään päälimmäisenä mieleen kurjuus vaan huumori. Kirja sai hihittelemään paikoin ääneen. Nopealukuinenkin tämä oli, lyhyt kun on. Pidemmältikin olisin voinut lukea, viihdyin erinomaisesti kirjan erikoisten persoonien ja sattumusten maailmassa.

Jaana on kirjoittanut Meikäläisistä hyvin ja paljon perusteellisemmin kuin minä.

*****

Tiikerin vaimo

Obreht, Téa: Tiikerin vaimo
WSOY 2012 (Aikamme kertojia -sarja), 362 sivua
Suomennos Irmeli Ruuska
(The Tiger's Wife 2011)

Joskus jo ennen kirjan lukemista tietää, että kirja ei todennäköisesti tule nousemaan omaksi suosikiksi tai ole oman mukavuusalueen kirja. Tiikerin vaimo oli minulle tällainen kirja. Kirja, jonka takakannessa on sana unenomainen - määritelmä, jota kantavia kirjoja olen lähes säännönmukaisesti inhonnut. Kirja, jossa juonikuvauksen mukaan yhdistyy myyttejä ja tarinoita, sekä esiintyy sellaisia hahmoja kuin kuolematon mies (ei hyvä mainospuhe kaltaiselleni realistisen kerronnan ystävälle). Kaikesta tästä huolimatta halusin lukea Tiikerin vaimon. Kenties siksi, että se on saanut Orange-palkinnon vuonna 2011 (palkitut kirjat toki herättävät uteliaisuutta), tai kenties siksi, että kirjan kirjoittaja on suunnilleen minun ikäiseni.

Tiikerin vaimo liikkuu kahdessa tasossa. On nuori Natalia, lääkäriopiskelija, joka työmatkalla pieneen, syrjäiseen kylään saa kuulla isoisänsä kuolleen. Toisaalta on tarina isoisän lapsuudesta ja nuoruudesta, tai oikeammin useita tarinoita hahmoista, joita isoisä on elämässään kohdannut, ja jotka löytävät
yhdyssiteensä Natalian isoisästä. Taustalla kulkevat kovasti entisen Jugoslavian oloisen alueen vaihtuvat sodat ja levottomuudet, jotka sysäävät ihmisiä yhteen ja erilleen, meihin ja heihin.

Natalia ja hänen perheensä ovat kiinnostavia hahmoja, ja kiinnostuin välittömästi Natalian kohtalosta. Ilmeisesti mielikuvituksen tuotetta olevat kirjan vaihtuvat kylät olivat kaikki miljöinä kiehtovia. Ongelmani tämän kirjan kanssa muodostui toisesta tasosta, tarinoista isoisän elämästä. En vain ole sadunomaisen kerronnan ystävä, enkä jaksa kiinnostua myyttisyydestä muuten kuin ulkopuolelta kuvattuna. Toisin sanoen minua kyllä kiinnostivat pätkät, joissa kerrottiin vanhojen kylien asukkaiden taikauskoisuudesta, mutta kun uskomuksista ja mystisistä tapahtumista tuli osa kerrontaa ja tarinan totuutta, kiinnostukseni lopahti. Puolet ajasta toivoinkin, että kirja pääsisi takaisin Nataliaan ja tämän ongelmiin. Toisaalta jokainen, joka on joskus lukenut kirjaa, joka ei välttämättä itseä kaikin puolin miellytä, tietää, että kyse ei välttämättä ole kirjan puutteellisista kirjallisista ansioista, vain ainoastaan omien makumieltymysten ja kirjan tarjoaman maailman kohtaamattomuudesta. Välillä on silti hyvä tuulettaa omaa kirjamakuaan ja liikkua oman mukavuusalueensa ulkopuolella.

Tiikerin vaimosta on kirjoitettu todella monessa blogissa, mm. Nenä kirjassa, Morren maailma, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakirppu, Kirjoihin kadonnut, kujerruksia, Luettua sekä Oota, mä luen tän eka loppuun, eikä tässä varmasti ole läheskään kaikki... En ole vielä käynyt lukemassa kaikkia tekstejä, kun niitä on niin paljon, mutta nyt ryhdyn lukukierrokselle!

P.S: Arvioiden lukemisen jälkeen totesin, että lähes poikkeuksetta kaikki ovat maininneet tämän olevan kirja, joka vaatii aikaa ja/tai on hidaslukuinen... Minulle tämä taas oli yksi vuoden nopeiten ahmaistuista kirjoista. Ehkä minä vain halusin saada nopeasti jotain uutta luettavaa, etten ehtisi kyllästyä? En osaa sanoa.

Hiiriä ja ihmisiä äänikirjana

Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä, Tammi 2007. Suomentaja Jouko Linturi. Lukija Esko Salminen. (Of Mice and Men, 1937)

Olen ennen tätä Hiiriä ja ihmisiä lukenut vain yhden Steinbeckin kirjan. Luin Eedenistä itään jotakin kirjaesitelmää varten lukiossa yli kymmenen vuotta sitten. Veikkaan, että Sonja kuustoista veelle ei ihan kaikki Steinbeckin kirjan ulottuvuudet auenneet, mutta muistelen, että joku imu kirjassa oli, vaikka kaikin paikoin en täysin kirjalle syttynytkään. Halun lukea lisää kirjailijalta ensimmäinen Steinbeckini kuitenkin jätti. Tämän halun toteuttamiseen vain meni yli kymmenen vuotta aikaa.

Hiiriä ja ihmisiä sijoittuu jonnekin päin Yhdysvaltoja, aikaan, jolloin oli vielä tiloja, joista kuljeksivat työmiehet saattoivat saada töitä ja punkan. George ja Lennie ovat mainitunlaisia kuljeksijoita. Lennie on vahva ja isokokoinen, lapsen tasolle jäänyt mies. George taas lempeä ja yritteliäs kaveri, jonka yritykset ovat usein ottaneet takapakkia Lennien takia. George on sitoutunut pitämään huolta Lenniestä, joka on täysin riippuvainen Georgesta.

Tarina on traaginen. Vähävaraiset ja vähäonniset haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta, mutta yhtä jos toista potkitaan päähän aiheesta ja aiheetta. Enimmäkseen aiheetta. Kerronta tuo mieleen jonkinlaisen aikuisten sadun, vaikka tyyli onkin realistinen. Maailma on kovin miehinen, mikä voi maun mukaan miellyttää tai etäännyttää. Itse en välttämättä täysin omimmalla mukavuusalueellani ollut raavaiden miesten maailmassa, jossa tehdään rankkaa maatyötä, juodaan viskiä, pelataan korttia ja puhutaan huoratalossa käymisestä. Toisaalta tarinasta itsestään voi löytää ikiaikaisia teemoja ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Kuuntelin kirjaa pätkissä ja pitkillä väleillä. Tarinan maailmaan oli helppo päästä takaisin pitkienkin taukojen jälkeen. Esko Salmisella on miellyttävän pehmeä ja matala ääni. Lukijana hän eläytyy vahvasti ja näyttelee dialogiosuudet. Henkilökohtaisesti minulle riittää vähempikin eläytyminen äänikirjan lukijalta, mutta mielelläni kuuntelin myös Salmista. Eipähän tullut myöskään ongelmia tunnistaa, kuka hahmoista puhui milloinkin, kun jokaisen puhe oli erilaisella äänellä ja tavalla luettua.

Christie x 4

Christie, Agatha: Five Little Pigs, 1942 (HarperCollins 2008):

Hercule Poirot saa tutkittavakseen erikoisen tapauksen - murha, joka on tapahtunut kuusitoista vuotta aiemmin. Carla Lemarchantin äidin oletettiin tappaneen aviomiehensä, Carlan isän, temperamenttisen taiteilijan Amyas Cralen. Aikuiseksi varttunut tytär Carla lähestyy Poirotia, sillä ei usko sittemmin edesmenneen äitinsä syyllisyyteen. Juttu on aikaa sitten katsottu ratkaistuksi, eikä todistusaineisto ole enää erityisen tuoretta. Poirotilla on kuitenkin konstinsa.

Five Little Pigs jäi mieleeni yhtenä parhaimmista lukemistani Poirot-kirjoista. Henkilöhahmot ovat yllättävän moderneja 1940-luvulla kirjoitetulle kirjalle, ja itse mysteeri pitää otteessaan viime hetkiin saakka. Christie tekee jälleen kerran hienoja havaintoja ihmisluonteesta.





                                                        Christie, Agatha: The Hollow, 1946 (HarperCollins 2008):

The Hollow on yksi hienoimpia Poirot-kirjoja, joita olen lukenut. Tarinassa itsessään ei varsinaisesti ole mitään erityisen poikkeuksellista, mutta tähän kirjaan Christie on luonut kenties hienoimmat hahmonsa. Joissain kirjoissa Christien hahmot ovat yksioikoisia yhden luonteenpiirteen karikatyyreja, mutta jostain syystä The Hollow'n henkilölajitelmaan on osunut useitakin erinomaisen herkullisia hahmoja. Minun lemppareikseni nousivat oman tiensä kulkija, kuvanveistäjä Henrietta Savernake, sekä Lucy Angkatell, puhelias Lady, jonka koti saa toimia murhan näyttämönä.

Tarina on "varma" Christie. Murha tapahtuu The Hollow'ssa suuressa kartanossa. Paikalla on useita suvun jäseniä ja ystäviä, joiden salaisuuksia Poirot päätyy penkomaan selvittääkseen murhan. Tarina pitää otteessaan ja lopputulema yllättää, kuten aina.

Christie, Agatha: Taken at the Flood, 1948 (HarperCollins 2002):

Taken at the Flood sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, pieneen englantilaiseen Warmsley Valen kylään. Cloaden suvun päämies Gordon Cloade on kuollut paria vuotta aiemmin tekemättä testamenttia, joka olisi ottanut huomioon tämän perheen. Niinpä koko Gordon Cloaden omaisuus on mennyt tämän nuorelle vaimolle Rosaleenille, joka tuntuu olevan täysin veljensä David Hunterin tossun alla. Jokainen Gordon Cloaden suvun jäsen tuntuu olevan rahan tarpeessa, ja tilanne on jännittynyt. Yllättävä murha tapahtuu, mutta motiivi ja mahdollinen tekijä ovat vähintään epäselviä.

Tässä Poirot-tarinassa nautin eniten sodanjälkeisen elämän kuvailusta. Pienet yksityiskohdat, kuten elintarvikepula ja puhelujen yhdistämisen ongelmat, luovat kiehtovaa ajankuvaa. Harmillisesti Poirot ei kuitenkaan ole mukana tarinassa kuin ehkä noin puolet ajasta, mikä minulle on aina miinus, sillä eihän Poirot-tarina tunnu ollenkaan oikealta, mikäli päähenkilö ei saa ansaitsemaansa tilaa. Lisäksi teos esittää erään erittäin typerän ja haitallisen harhan liittyen parisuhdeväkivaltaan, mikä vei minulta hiukan makua koko kirjasta. Tarinaltaankaan en nosta tätä teosta Christien parhaimmistoon, en tosin huonoimpienkaan joukkoon.


                                                           Christie, Agatha: After the Funeral, 1953:

Suku kerääntyy yhteen rikkaan Richard Abernethien hautajaisiin. Mies oli jo vanha, mutta kuolema on tullut silti yllätyksenä useimmille. Kenelläkään ei silti ole syytä epäillä kuolemaa miksikään muuksi kuin luonnolliseksi, ennen kuin kuolleen miehen kauan poissa ollut boheemi pikkusisar Cora Lansquenet tokaisee kuin sivulauseessa, että Richardhan murhatiin... Coran huomautusta pidetään lähinnä epäasiallisena, mutta epäilykset heräävät, kun Cora pistetään päiviltä seuraavana päivänä. Mitä Cora tiesi?

Muistin kesken kaiken lukemisen nähneeni kirjan filmatisoinnin joitain vuosia aiemmin. Tätä käy aina välillä. En kuitenkaan muistanut loppuratkaisua, enkä yksityiskohtia juonesta, joten sikäli lukukokemus ei pilaantunut. Toisaalta hatarista muistikuvistani muodostui hiukan harhaanvieviä ajatuksia, ts. kuvittelin jo jossain vaiheessa muistavani miten kaikki päättyy, mutta olinkin väärässä. Silti nämä muistikuvat tekivät lukemisesta hieman kärsimätöntä. Tarina on kiinnostava, yllättävä ja napakka, joten sikäli kaikki hyvän Christie-tarinan ainekset ovat kasassa. Itselleni tämä tarina jäi hiukan etäiseksi, mutta syytän muita tekijöitä kuin itse kirjaa.

Moderni klassikko The Secret History

Tartt, Donna: The Secret History, Penguin Books 1992

Liki kuukauden hiljaiselon jälkeen koetan palata bloggauksen pariin. Tauko ei ole ollut tarkoituksellinen, jonkinlainen bloggausjumi ennemminkin.

Sain muistutuksen Donna Tarttin The Secret History -kirjasta jälleen keväällä tämän keskustelun muodossa. Kirja kuuluu niihin, jotka minun on ollut tarkoitus lukea iät ja ajat lähinnä siksi, että muutama ystävä, luottolukija, on sitä minulle kehunut. Keskustelun innoittamana päätin viimein tarttua tähän moderniin klassikkoon.

Parikymmentä vuotta sitten ilmestynyt The Secret History sijoittuu yliopistomaailmaan. Viisi nuorta opiskelee antiikin kreikkaa eksentrisen opettajansa Julianin johdolla. Kirjan päähahmo ja kertoja on Richard, kalifornialaispoika, joka toivoo opiskelusta pakotietä kohtalostaan isänsä bensa-aseman jatkajana. Richard, melko tavallinen poika, huomaa pian, että hänen opiskelutoverinsa eivät ole kiinnostuneet aivan tavanomaisista opiskelijabileistä ja muista ikäisilleen tavallisista touhuista. Pian Richard löytää itsensä keskeltä karmivia salaisuuksia.

Olin jokseenkin yllättynyt tämän kirjan löytymisestä 'D' niin kuin dekkari merkin alta kirjastosta. Kaikki nämä vuodet olen onnistunut välttämään kuulemasta käytännössä mitään muuta tämän kirjan juonesta, kuin että tämä sijoittuu Yhdysvaltoihin ja yliopistomaailmaan. Vielä kirjan lukemisen jälkeen olen hiukan epävarma tuosta dekkari-määritelmästä. Vaikka monien tapahtumien kautta kirjan voisi hyvinkin luokitella dekkariksi, koin kirjan kuitenkin olevan kieleltään enemmän kaunokirjallisuutta.

Minun oli melkoisen vaikea päästä vauhtiin kirjan lukemisessa. The Secret History on melko hidastempoinen, kirja käyttää paljon rivejä henkilöhahmojensa kuvailuun ja arkisten toimien kertomiseen. (Kuinkahan monta kertaa Richard yrittää soittaa jollekin, käy jonkun ovan takana todetakseen, että tämä ei ole kotona, käy nukkumaan tai herää....?) Itse asiassa harkitsin vakavasti kirjan jättämistä kesken, sillä ensimmäiseen kahteensataan sivuun kirjassa ei tapahtunut mitään merkittävää. Olen yleensä pitänyt noin sataa sivua itselläni rajana siihen, että kirjasta on saanut tarpeeksi kattavan kuvan, jotta osaa sanoa haluaako lukea loputkin. Mutta 'moderni klassikko' on kuitenkin sen verran painava määre, että halusin tietää mistä on kyse. Ja alussa kuitenkin oli, tylsyydestä huolimatta, jotain määrittelemätöntä imua.

Kun kirja sitten pääsi vauhtiin, onnistui tarina tekemään minuun vaikutuksen. En halua paljastaa enempää, sillä olen aika tiukka sen kanssa, että en spoilaa keneltäkään lukematonta kirjaa. Sen voin kuitenkin paljastaa, että henkilöt ja heidän valintansa pohdituttivat minua silloinkin kun en lukenut. Samalla kuitenkin olen sitä mieltä, että kirjasta olisi helposti voinut editoida ainakin kolmasosan pois. Monessa kohtaa pitkästyin. Sikäli kuitenkin ymmärrän kirjan klassikkostatuksen, että tarina ja hahmot jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin. Luulen, että suosittelisin tätä kirjaa ihmisille, jotka pitävät elokuvamaisesta kerronnasta ja hyvistä tarinoista.

Forsytein taru, viimeinen etappi (eli niinku päätös)

Olemme kahlanneet loppuun Galsworthyn Forsytein tarun. Viimeisellä pätkällä kirjan päähenkilöt ovat ehtineet jo korkeaan ikään, Jolyonin vanhimmat lapsetkin jo keski-ikäisiksi. Viimeisen etapin hallitseva juonikuvio on Jonin ja Fleurin tapaaminen ja rakastuminen, sekä lyhyeksi jäävä rakkaus. Lasten tuttavuus tuo esiin tietenkin vuosikausia vanhat kaunat lasten vanhempien väliltä...

Saiko kirja mielestäsi ansaitsemansa päätöksen?

Sonja: Todellakin. Minusta oli hyvä ratkaisu, että Jon ja Fleur eivät päätyneet yhteen. Mietin, mitä Galsworthy tällä halusi sanoa... Ehkä jotain sellaista, että ihmisen tekemillä teoilla ja päätöksillä on kauaskantoiset seuraukset? Tavallaan on hirveän traagista, että lapset joutuivat vanhempiensa tekojen uhreiksi, mutta samalla tarinassa kuitenkin annettiin ymmärtää, että Jonin ja Fleurin liitosta ei välttämättä kuitenkaan olisi tullut onnellinen. En myöskään ole ihan varma, onko minusta niin kamalaa, että serkukset eivät päässeet keskenään  naimisiin. :D (No juu juu, serkukset alenevassa polvessa toki.) Minusta oli  myös hyvin kuvattu Soamesin ja Irenen viimeinen kohtaaminen. Irenellä ei todellakaan ollut enää mitään sanottavaa Soamesille ja Soames myös oli viimein tajunnut, että mikään mitä hän voisi sanoa, ei muuttaisi asioita mihinkään.

Anna: Kyllä todella sai! Irenen ja Soamesin tarina on koko kirjan läpi kulkeva punainen lanka, ja etenkin tässä viimeisessä osassa Galsworthy on mielestäni kuvannut hienolla tavalla kahta erilaista näkökantaa. Sekä Irene että Soames ajattelee, että toinen se, joka on tehnyt syvästi vääryyttä (tosin Irene myöntää myös omien tekojensa vääryyden, Soames ei niinkään). Kuten Sonja totesi, tämä kykenemättömyys yhteisymmärrykseen tuhoaa myös heidän lastensa suhteen. Varmuutta senkään onnistumisesta ei tietenkään ole, mutta vanhempien takia Fleur ja Jon eivät saa edes mahdollisuutta onneen.

Kirjan loppupuolella on kohtaus, jossa Irene ja Soames tapaavat toiseksi viimeistä kertaa. Soames kysyy Ireneltä, uskooko tämä nemesikseen (eikös tämä kirjaimellisesti ole kosto, mutta minä tulkitsin tekstissä enemmänkin sovitukseksi tms.) ja tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että heidän lapsena päätyisivät yhteen ja olisivat onnellisia. Kohtalon julma oikku onkin sitten Fleurin ja Montin liitto, joka ainakin lähtökohdiltaan muistuttaa kovasti Irenen ja Soamesin liittoa... Tämä juonikuvio on minusta ihan hirveän hienosti rakennettua, vaikka lähtökohtaisesti aina toivoisinkin kaikille onnellista loppua.

Sonja: Hyvä pointti tuo, että Fleurin ja Montin liitto muistuttaa Irenen ja Soamesin liittoa! Fleur menee naimisiin ajatuksella, että ei ole väliä mitä tapahtuu, jos hän ei kerta saa Jonia. Irenen ratkaisua naida Soames ei mielestäni ikinä selitetty kauhean tarkasti, mutta jotain samantyyppistä "ihan sama" -ajattelua käsittääkseni oli Irenelläkin. Eikä sellainen uhma ole kovin hyvä lähtökohta...

Miten kirja vastasi ennakko-odotuksiin ja lukemisen aikana syntyneisiin odotuksiin?

Anna: Forsytein taru on mielestäni todella hieno ajankuva, ja sitä kirjalta ehkä eniten odotin ennakkoon. Edellisen etapin jälkeen ennustin, että kirja loppuu Timothyn kuolemaan ja Fleur ja Jon päätyvät yhteen. No, Timothysta olin aivan oikeassa, ja Fleur ja Jon tietenkin viettivät aikansa yhdessä. Kirja loppui mielestäni hienosti, osittain kokosi ne langat kuten saattoi arvata, mutta toi kuitenkin ennalta-arvaamattomuutta tarinaan mukaan.

Sonja: Muistelisin joskus alussa sanoneeni, että odotan eeppistä, koukuttavaa tarinaa ja 1800-1900-lukujen vaihteen Lontoon kuvausta. Ennakko-odotukset ainakin täyttyivät. Lukemisen aikana muistin pikku hiljaa enemmän tarinan juonesta tv-sarjan perusteella, mutta onneksi tuli yllätyksiäkin.

Mikä mielestäsi tekee kirjasta klassikon, vai tekeekö mikään?

Sonja: Ihmiskuvaus. Ajankuvaus toki myös. Osa henkilöhahmoista ongelmineen on kuvattu niin tarkkanäköisesti, että klassikkostatus on varmaan ansaittu jo sillä.

Anna: Ihmiskuvaus kyllä minustakin nousee ykköseksi. Etenkin Soames on rakennettu ihan uskomattoman taitavasti: epämiellyttävä, täysin oman ajatusmaailman vastainen henkilö, jota on silti pakko ymmärtää. Ei sellaiseen kuka tahansa pysty! 

Millainen kokemus kimppaluku ylipäätään oli?

Anna: Hieman raskas. Yleensä luen innostuen ja koukuttuen, välillä koko päivän ja välillä vähän taukoa pitäen, ja jotenkin tällainen aikataulutettu lukeminen tuntui sotivan koko lukutapaani vastaan. Vaikka välillä olinkin koukussa kirjaan, välillä jopa inhosin kirjaa  siksi, että tiesin että sitä pitäisi lukea. Näinä kimppaluvun kuutena viikkona myös melkein kaikki muu kaunokirjallisuuden lukeminen jäi kuvioista. Iloinen olen kuitenkin siitä, että kirja tuli luettua - pidin siitä kovasti, mutta en olisi luultavasti aloittanut/päässyt loppuun ilman tätä projektia. Ehkä osallistun joskus tulevaisuudessa vielä johonkin toiseen kimppalukuun, mutta en kovin pian.

Sonja: Harmi kuulla. Minulle itse kimppaluku ei ollut vaikeaa - päinvastoin tiiliskiveen oli mielestäni helpompi tarttua, kun tiesin, että en lue yksin ja että on joku "deadline". Välillä ahdistuin vähän näistä päivityksistä, kun tuntui, että en keksi mitään järkeviä kysymyksiä tai aloituksia keskustelulle, vaikka luettu sinänsä ajatuksia herättikin. Mutta bloggaamisen kannalta minusta tämä oli kuitenkin kiva kokeilu. Jotenkin minulle bloggaus pysyy tuoreempana ja mielekkäämpänä, kun on jotain uusia juttuja, joita kokeilla.

Anna: Ei tämä siis ihan pelkästään kamalaa ollut! Ja osittain aiheutin stressiä ihan itse unohtelemalla kirjaa kotiin viikonloppureissujen ajaksi, jolloin olisin mielelläni lukenut sitä. Luulen että aikataulutetun lukemisen ikävyys johtui myös siitä, että luin koko kevään aikataulutetusti kirjoja tenttiin... 

Mutta bloggaamisen kannalta oli kyllä kiva kokeilla uutta, ja pitää ideoida lisää kokeiluja! 

Kiitos kaikille mukana lukeneille ja lukemista seuranneille! Toivomme vielä kommenttejanne kirjan viimeisestä osasta ja kirjasta kokonaisuudessaan.

Lukumaraton 13.8.-14.8.

Eilen mainitsinkin, että aion tänään ensimmäistä kertaa elämässäni lukumaratoonata. Ensin ajattelin, että lukisin kahdessa kahdentoista tunnin pätkässä, kuten Anna teki kesäkuussa, mutta jostain syystä on hankalaa löytää kahta päivää, jolloin voisi omistaa kaksitoista tuntia lukemiselle. Mennään siis "perinteisemmällä" 24 tunnin syklillä. Aamulla heräsin vielä kovaan kurkkukipuun, joten nyt on oikein hyvä syy sisällä pysymiseen ja rauhallisesti ottamiseen. Toivon vain, että kurkkukipu ei etene pidemmälle nuhaksi saati kuumeeksi.

Aion aloittaa lukemisen ihan pian, kolmelta. Sitä ennen ehdin vielä esitellä kirjoja, joita ajattelin maratonin aikana lukevani.

Ylhäältä alas:

Agatha Christie: The Hollow (Poirot-seikkailu)

Tom Perrotta: Election

Viveca Sten: Sisäpiirissä

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Boualem Sansal: Hyvitys

Yksikään kirjoista ei ole päätynyt lukulistalle erityisesti maratonia ajatellen, vaan koska hyllystä löytyi valmiiksi näinkin paljon ohuehkoja kirjoja, ajattelin, että turhaan ei tarvitse tehdä erityistä lukumaraton-visiittiä kirjastoon. Toisaalta olisin mieluusti voinut ottaa lukulistalle muutamia nuortenkirjoja ja sarjakuvia, mikäli romskut alkavat puuduttaa, mutta mennään nyt näillä. Erityisiä tavoitteita minulla ei ole, hyvä jos jaksan suunnilleen vuorokauden ajan lukea (miinus yöunet). Olen käsittääkseni suht hidas lukija, joten olen tyytyväinen, mikäli saan luettua neljä kirjaa.

Eipä siinä, haen vielä kupin teetä kurkkukipuani lievittämään, ja sitten mennään! Päivityksiä tähän tekstiin tulee, kunhan luettua alkaa kertyä.

Kello 18.44

Luin juuri loppuun Hoivakodin kissa Oscarin (254 sivua). Tykkään eläinkirjoista ja tämäkin oli sympaattinen, mutta keskittyi vähintään yhtä paljon muistisairauksiin ja niiden hoitoon kuin kissoihin. En oikein tiedä onko maailmassa mitään traagisempaa kuin dementia, joten kirja ei ollut aivan niin kevyt kuin odotin. Hyvä lukukokemus kuitenkin.

Epäilen, että minulla saattaa olla hiukan lämpöä. Kurkkukipu ei ole asettunut ja päässä pyörii, mutta se saattaa johtua yhtä lailla liki neljätuntisesta yhtämittaisesta lukemisesta kuin kipeydestäkin. Seuraavaksi tarvitsen ruokaa ja pienen tauon. Eli siis kauppaan ja ruoanlaittoon. (Kauppa on tien toisella puolella, joten reissun ei pitäisi viedä kauan.) Seuraavaksi luulen tarttuvani Sergei Dovlatovin Meikäläisiin, mutta pidätän myös oikeuden muuttaa mieltäni.

Kello 20.39

Tauko hivenen venähti, huomasin nimittäin kaupasta palattuani oloni aika heikoksi. Mittasin lämmön ja jonkun verranhan sitä oli. Päätä ja lihaksia myös särkee. Ei nyt ole mennyt aivan putkeen tämä maraton, mutta silti aloitan nyt Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä. Voi olla, että uni vie tänään mukanaan aikaisin, mutta josko saisin kuitenkin edes tämän toisen kirjan tänään luettua.

Kello 23.27

Olen lueskellut aika hitaasti Anu Silfverbergin novelleja. Novellit ovat upeita ja vaikuttavia, mutta samalla myös surullisia ja jotenkin liikaa särkevälle päälleni. Minulla on enää kahdeksankymmentä sivua ja kolme novellia jäljellä, mutta nyt on pakko luovuttaa ja siirtyä sänkyyn lukemaan. Toivon nukahtavani pian ja että huomenna olisi parempi olo. Lämpö on vaihtunut jokunen tunti sitten kuumeeksi ja nokka ja korvatkin ovat tukossa. En kyllä arvannut, että kurkkukipu muuttuisi täysmittaiseksi taudiksi ihan vain lueskelemalla sohvalla. Kaikesta huolimatta toivotan hyvää yötä.

Kello 12.14

Yhdentoista tunnin yöunet eivät todellakaan kuuluneet maraton-suunnitelmiin. Ongelma on vain siinä, että mielipidettäni asiasta ei varsinaisesti kysytty, kun sammuin puoleyön maissa melkein houreisena. Uni kyllä teki hyvää. Minulla ei ole enää kuumetta, joka jylläsi aika voimakkaana kehossani vielä nukkumaan käydessäni. Heräsin kerran yöllä ottamaan särkylääkettä pakottavan pääni takia.

Herättyäni olen syönyt aamupalaa, ottanut lisää särkylääkettä (päänsärky ei vain ota laantuakseen) ja lukenut loppuun He eivät olleet eläimiä (joka oli vaikuttava ja hieno, ehdottomasti luen Silfverbergiä jossain välissä vielä lisää). Minulla on maratonin suhteen vähän luovuttanut olo. Ulkona sataa vettä, on satanut koko aamun, sikäli voisin jatkaa maratonia vaikka koko loppupäivän. Toisaalta päätäni särkee julmetusti särkylääkkeestä huolimatta, eikä eilisillan luvutkaan oikein sujuneet... Varsinaista maratonaikaa on jäljellä vielä reilu kaksi ja puoli tuntia, joten taidan tarttua vielä johonkin kirjaan. En vain tiedä mihin. Olo on kurja, joten haluaisin lukea jotain kevyttä. Toisaalta minua houkuttaa Boualem Sansalin Hyvitys, josta tiedän jo etukäteen, että se ei todellakaan ole kevyttä. Toisaalta olisi myös Tom Perrottan Election, joka todennäköisesti sisältää ainakin mustaa huumoria. En nyt tiedä. Ehkä käytän jonkun hetken vielä valinnan tekemiseen.

PS. He eivät olleet eläimissä on 254 sivua - täsmälleen sama sivumäärä kuin Hoivakodin kissa Oscarissa. Tämä tekee yhteissivumääräksi 508 sivua. Eli aika vähän. Toisaalta lukemiseen käytetty aika on ollut ehkä seitsemisen tuntia.... Tämä maraton ei tosiaankaan ole sujunut ihan suunnitelmien mukaan.

Kello 14.53

Pian alkuperäinen 24 tuntia on kulunut. Päädyin lopulta lukemaan tuttua ja turvallista Christieta. The Hollow on edennyt sivulle 52. Sitä ennen luin ensimmäiset luvut sekä Perrottan että Sansalin kirjoista. Kumpikin vaikutti hyvältä, mutta en jotenkin osannut päättää.

Vuorokauden aikana olen käyttänyt lukemiseen noin yhdeksän tuntia ja lukenut 560 sivua (en nyt laske mukaan aloitettujen kirjojen sivumääriä, eivät tee kovin merkittäviä määriä kokonaisuudessa). Luin kokonaan vain kaksi kirjaa, David Dosan Hoivakodin kissa Oscarin sekä Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä novellikokoelman. En voi sanoa olevani mitenkään erityisen tyytyväinen luetun määrään, en sivumäärään enkä tuntimäärään, mutta toisaalta kukapa olisi osannut ennustaa sairastumisen. Oloni oli melkoisen hirveä suurimman osan maratonin ajasta. Päänsärkyni on alkanut hellittää vasta viimeisen parin tunnin aikana. Olo on vieläkin aika uupunut ja tokkurainen viimeisen vuorokauden kuumeilusta. Hoivakodin kissa Oscarin luin aika hyvään tahtiin maratonin aluksi, mutta sen jälkeen olen saanut lukemisesta kunnolla kiinni oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana. Tekisi oikeastaan mieli jatkaa toinen vuorokausi lukemista, kun tämä ensimmäinen yritys maratoniin meni näin penkin alle.

Tavallaan olen siis melko pettynyt, mutta maratonin epäonnistumiselle on kuitenkin ihan inhimillinen syy. Harmittaa vain, että tunnun aina sairastuvan kaikkein epäsuotuisimmalla hetkellä. Taidan kuitenkin jatkaa The Hollow'n parissa edelleen, sillä nyt lukeminen lähti taas ihan hyvin käyntiin. Kuka ties tulen vielä päivittämään tännekin, mutta en jaksa ajatella enää "suorittavani" maratonia. Joka tapauksessa olen vielä liian uupunut tekemään mitään muuta tänään kuin pysyttelemään sisällä. Sääkin on harmaa ja sateinen, joten voin vallan hyvin jatkaa lukemista.

Forsytein tarun viimeinen keskustelu.......viivästyy

Hei kaikki!

Kävi pieni aikataulukömmähdys. Emme huomanneet sopia etukäteen aikatauluistamme tälle päivälle, jonka piti olla päivä viimeiselle keskustelulle Forsytein tarusta. Anna on tänään iltavuorossa ja itse touhusin aamun aivan muita asioita kuin blogiin liittyviä. Niinpä viimeinen, kokoava keskustelu kirjasta ei toteudu valitettavasti tänään. Nämä ovat tällaisia käytännön ongelmia, joihin törmää, kun kirjoittajia on kaksi.

Mikäli Annalle käy, keskustelu voisi tapahtua torstaina (15.8.).

Itse ajattelin huomenna (ja vähän myös ylihuomenna) lukumaratoonata. Ensimmäinen kerta kuin teen niin, ja suoraan sanoen vähän jännittää miten jaksan vuorokauden verran lukemista. Olen oikeastaan aika hidas lukija, enkä yleensä lue tunteja putkeen. Maraton-merkeissä joka tapauksessa huomenna.

Tälle illalle kuitenkin pahoittelut kömmähdyksestä ja kiitoksia kärsivällisyydestä! :)

Anna: Torstai 15.8. sopii oikein hyvin. Mikäli kirja on vielä kesken, siihen mennessä ehtii viimeiset luvutkin lukea! Ja pahoittelut minunkin puolesta, olin lukenut työvuorolistaa väärin!

Ilon ja kivun kääntöpiiri - afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään

Ilon ja kivun kääntöpiiri - afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään. Toimittanut ja pääosin suomentanut Lauri Otonkoski. WSOY 2004.

Ilon ja kivun kääntöpiiri oli ensimmäinen varta vasten Afrikan tähti -haastetta ajatellen kirjastosta
poimimani kirja. Nyt jälkikäteen ajatellen teos sopi paremmin kuin hyvin jonkinlaiseksi johdatukseksi haasteeseen tai yleisemmin afrikkalaiseen kirjallisuuteen.

Tämä kirja sisältää noin kolmenkymmenen afrikkalaiskirjailijan novelleja, minulle lähes kaikki ennestään tuntemattomia. Vain Wole Soyinka ja Ken Saro-Wiwa olivat entuudestaan tuttuja. Sievässä paketissa siis iso joukko kirjailijoita laajalta alueelta. Teoksen toimittajan, Lauri Otonkosken, esipuhe johdattaa tiiviisti ja yleisesti Saharan eteläpuolisen Afrikan kirjallisuuteen. Enpä esimerkiksi tiennyt, että Nigeria on Saharan eteläpuolisen Afrikan johtava kirjallisuusmaa. Siitäkin huolimatta, että vielä 1990-luvun alussa vain häkellyttävät 25% miespuolisista ja kuusi prosenttia naispuolisista nigerialaisista olivat lukutaitoisia. Voisin kuvitella, että luvut ovat nykypäivänä korkeammat, mutta vain vaivaiset parikymmentä vuotta sitten tilanne on ollut tämä. Aivan järisyttävä ajatus tällaiselle pohjoismaisen koulujärjestelmän kasvatille, joka pitää lukutaitoa lähes itsestäänselvyytenä.

Novelleista suurin osa on melko lyhyitä, alle kymmenen sivun mittaisia. Varsinaisesti mitään yhtä tiettyä teemaa novelleissa ei ole, muuta kuin se, että kirjailijat ovat Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. Jokaisen novellin alussa on lyhyt kirjailijan esittely, mikä mielestäni on toimiva ja hyvä ratkaisu. Kirjailijoiden ikäjakauma on kirjava. Mielestäni oli myös jännittävää lukea novelleja, joista ei aina osannut päätellä kirjailijan nimen perusteella kirjailijan sukupuolta.

Itselleni mieleenpainuvimmiksi jäivät novellit, joissa käsiteltiin joillain tavoin naisen asemaa ja elämää SEP Afrikassa. Tällaisia olivat ainakin Fatmata Contethin Kirje sisarilleni, Gugu Ndlovun Kynänkärki sekä Lília Momplén Celinan tanssiaiset. Vahvana jäi mieleeni myös esimerkiksi jo entuudestaan tuntemani Wole Soyinkan lyhyt mutta vaikuttava Puhelu. Kirjan lopussa on lista tässä kokoelmassa esiintyvien kirjailijoiden suomennetuista teoksista. Vain murto-osalta on ilmestynyt kirjoja suomeksi, mikä on tietenkin sääli. Silti lista on hyvä tulevia lukusuunnitelmia miettiessä.

Forsytein taru - toinen etappi

Forsytein tarusta on nyt reilut kaksi kolmasosaa luettuna. Jäljellä on enää viimeinen osa, Vuokrattavana. Tässä toisessa etapissa siirrytään ajassa kymmenkunta vuotta eteenpäin. Soames ja Irene ovat edelleen naimisissa, vaikka eivät olekaan nähneet toisiaan vuosiin. Soames ymmärtää haluavansa jatkajan suvulleen, ja yrittää voittaa Irenen takaisin. Irene kuitenkin löytää sielunkumppanin leskeksi jääneestä (nuoresta) Jolyonista.  Winifred ja Monty ajautuvat avioeron partaalle, ja kolmannen polven Forsytet lähestyvät aikuisikää lisäten oman panoksensa suvun sekavaan ihmissuhdevyyhtiin.

Käsittelemme edellisen etapin tapaan tätäkin osaa muutamien kysymysten kautta, ja toivomme muidenkin kirjaa lukevien (tai aiemmin lukeneiden) pohtivan sekä näitä kysymyksiä sekä mahdollisesti herättelevän uusia. 

Miten lukeminen on sujunut? Miten ennakko-odotukset ovat täyttyneet tähän mennessä?

Anna: Olen ihan koukussa. Nyt, kun henkilöt ovat tuttuja, heidän kohtalostaan haluaa tietää kaiken. Odotin, että tässä osassa olisi keskitytty huomattavasti enemmän jo seuraavan (kolmannen) polven Forsyteihin, mutta tarinassa pysyteltiinkin pitkälti Soamesin, Irenen, Jolyonin ja Winifredin parissa. Irenen ja Jolyonin suhdetta aavistelin jo edellisessä osassa, ja olen ilahtunut, että he löysivät toisensa. 

Sonja: Tästä osiosta muistin tosi paljon juonenkäänteitä minisarjan perusteella. Muistin, että Irene ja Jolyon päätyvät yhteen, muistin että Jolly kuolee sodassa ja Holly päätyy yhteen jonkun "vihollisleirin" henkilön kanssa. (Tosin muistin väärin, että kyseessä olisi ollut Soamesin poika, mutta joka tapauksessa.) Koska juonen puolesta ei juuri tullut yllätyksiä, nautin eniten kuvailusta ja tunnelmapaloista. Pidin kovasti lyhyestä pätkästä osion loppupuolella, jossa kuvataan kuningatar Victorian kuolemaa ja hautajaissaattueta. James kokee kuningattaren kuoleman aikakauden loppuna, sen aikakauden, jota hän itsekin edustaa. Minusta tämä oli kauhean kiinnostavaa ajankuvan luomista. Kuningatar Victoria oli kauan vallassa, ja jotenkin tuntuu, että Galsworthy kuvaa aikalaistodistajana ihan aitoja tunnelmia, joita kansakunnalla (tai ainakin osalla sitä) on ollut kuningattaren kuoltua. No niin, kaiken kaikkiaan nautin kovasti tästä toisesta pätkästä, erityisesti tunnelmasta. Minäkin kuvittelin, että kolmannen polven Forsyteit olisivat saaneet vielä enemmän tilaa, mutta oikeastaan olen iloinen, että keskityttiin eniten samoihin tyyppeihin kuin ykkösosassa. Jotenkin nuoret eivät tunnu ihan yhtä kiehtovilta kuin Jolyon, Soames ja muut.

Jolyon ja Soames näyttäytyvät jossain määrin toistensa vastinpareina, vaikka molemmat edustavat samaa sukua. Samalla Galsworthy tuntuu kuitenkin maalaavan kuvaa tietynlaisesta ihmistyypistä, forsytelaisesta ihmisestä. Jolyon vaikuttaa enimmäkseen melko sympaattiselta tyypiltä, Soames taas vähän säälittävältä omistushalunsa riivaamalta ilkimykseltä. Mitään ajatuksia tästä?

Sonja: Jolyon kai jo vuosia aiemmin teki ihan selkeän irtioton omistushaluun ja muihin perheensä arvoihin ja paheisiin, samalla kun teki ihan konkreettisenkin irtioton ja katkaisi välinsä Forsyteihin. Jotenkin näyttäisi, että Jolyon taistelee omistamisen halua ja rahalle omistettua elämää vastaan. Jolyon pohti jotain sen suuntaista, että ei haluaisi, että hänestä tulee samalla tavalla pakkomielteen riivaama Irenen suhteen, kuten Soamesista. Ja siinä kai ero sitten onkin: Jolyon ei halua omistaa Ireneä (tai ainakin tiedostaa halunsa ja taistelee sitä vastaan) ja siksi Irenen on mahdollista elää tämän kanssa.
Soames tosiaan näyttää aika säälittävältä, mutta on todella hieno "pahis" siinä mielessä, että hänen ratkaisunsa ovat melko loogisia kuitenkin hänen omassa maailmassaan. Ja Soames on selkeästi kateellinen Jolyonille, eikä näe, että jos hän päästäisi irti omasta omistamisen ja menestymisen halustaan, saattaisi hänkin olla onnellinen. Ehkä.

Anna: Nämä ovat mielestäni molemmat vähän hämmentäviä tyyppejä, vaikka Jolyon onkin ehdottomasti miellyttävämpi. Hän suhtautuu kaikkeen hirveän tyynesti ja välillä tuntuu, että lähes vailla tunteita. Esimerkiksi Jollyn sotaan lähtö ja kuolema eivät kumpikaan saaneet hänessä esille hirveästi tunteita - ehkä kyse on siitä, että Jolyon pyrkii niin kovasti olemaan omistamatta mitään, että hän näkee liialliset tunteetkin osoituksena omistamisenhalusta?
Kuten Sonja totesikin, Soames on kyllä henkilönä todella hieno toimiessaan omasta näkökulmastaan koko ajan täysin oikein ja loogisesti. Imogen toteaa kirjassakin, miten Soames ei ikinä ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, ja luulisin, että tämä on kytköksissä  hänen omistamisenhaluunsa. Jollakin kun on aina enemmän jotakin.

Kirjasta on jäljellä enää viimeinen osa. Millaisia odotuksia se herättää?

Anna: Kuvittelisin, että tavallaan yhteenvetona kirjan lopussa pitäisi olla jonkinlainen "aikakauden loppu" -fiilis. Ehkä Timothy kuolee kirjan lopussa viimeisenä vanhan polven Forsytenä eikä mikään ole enää ennallaan? Olen myös ihan varma, että Jolyonin ja Irenen Jon ja Soamesin ja Annetten Fleur (?) päätyvät tekemisiin keskenään. Ehkä he sovittavat näiden kahden suvun haaran erimielisyydet päätymällä naimisiin?

Sonja: Juu, kyllä tämäntyyppiseltä kirjalta odottaa kunnollista langanpätkien yhteen solmimista, eli sitä että juoni laitetaan lopulta kasaan, eikä mitään jätetä epäselväksi. Muistan jotakin tulevasta, mutta toivon että yllätyksiäkin tulee. Toivon kauheasti, että Soames saavuttaa tyyneyden ja mielenrauhan. Vaikka Soames on kamalan epämiellyttävä, toivon hänelle silti hyvää ja sitä että hän tajuaisi jotakin. Sekin, että jaksan kaikesta huolimatta toivoa Soamesille hyvää, on hyvin luodun hahmon merkki. Soames ei ole mikään yksiulotteinen ällötys.

Viimeinen etappi käsittää siis osan Vuokrattavana eli kirjan lopun. Viimeistä osaa käsittelemme maanantaina 12.8., eli kahden viikon päästä.

Kertokaapa, millaisia ajtuksia teillä on tähän asti luetusta?

Matkakertomus mielikuvituksesta

Leena Krohn: Tainaron. 1985.

Tainaron on Leena Krohnin läpimurtoteos, ja myös tunnetuin teos. Tainaron on outo kaupunki jossakin kaukana, ja kaupunkia asuttaa outo kansa. Kirjan muoto on äärimmäisen tehokas: nimettömäksi jäävä kirjoittaja kirjoittaa nimettömäksi jäävälle ystävälleen kokemuksistaan ja havainnoistaan oudossa kaupungissa. Välillä viitataan näiden kahden yhteiseen menneisyyteen, mutta viittaukset ovat tavallaan niin yleispäteviä, että lukija voi kuvitella saavansa kirjeitä joltakin omalta ystävältään jostakin oudosta kaupungista (ja voi, miten toivonkaan että saisin tämänkaltaisia kirjeitä vaikkapa vähän tavallisemmistakin paikoista!).

Tainaron on oma maailmansa, joka vetää vastustamattomasti sisäänsä ja saa unohtamaan kaiken ympärillään. Tainaron ei pysy hetkeäkään samanlaisena: kaupunki ja sen asukkaat ovat jatkuvan muutoksen tilassa. Muutosta jäin pohtimaan enemmänkin, mistä se kertoo? Siitä että muutos on aina elämälle välttämätöntä, että kuolemaa ei tarvitse pelätä, koska se on vain yksi muutos, se viimeinen? Tainaronin asukkaat muuttuvat elämänsä aikana useita kertoja niin, ettei heitä voi enää tunnistaa edellisiksi. Ajatus ahdistaa niin tarinan kertojaa kuin minuakin, sillä eivätkö juuri muistot tee ihmisistä ihmisiä? Tarina herättää ainakin minussa kysymyksiä ja ajatuksia, ja kaikista niistä ei ole helppo saada kiinni, niin omalaatuinen on Tainaronin maailma.

Ymmärrän, miksi tämä on Krohnin tunnetuin romaani. Olen lukenut häneltä monia muitakin teoksia, mutta mikään niistä ei ole tehnyt näin suurta vaikutusta - ehkä siksi, että usein on jäänyt sellainen olo, että tarinat jäävät etäisiksi, että niiden kertoja on kovin kaukana itse todellisista tapahtumista. Tavallaan asian laita on tässäkin niin, kertoja on ulkopuolinen havainnoitsija, mutta silti hän tuntuu olevan tarinassa vahvasti läsnä.

Luin painoksen, jossa on Inari Krohnin kuvitusta. Luulen kuitenkin, että kirja toimisi paremmin ilman niitä. Kuvitukset ovat enimmäkseen hyönteiskuvia, ja niillä tehdään kaupungin maailmaa liian ilmiselväksi. Paljon mieluummin sitä itse yhdistelisi tarinan hahmoja hyönteisiin kuin saisi näin selkeitä vihjeitä tulkinnasta.

Forsytein taru - ensimmäinen etappi

Forsytein tarun ensimmäinen osa, Varakas mies on nyt luettu. Forsytein laaja suku on esitelty ja osaan henkilöistä ehditty paneutua enemmän, osaan vähemmän. Eniten huomiota tähän mennessä on saanut Soamesin ja Irenen avioliitto ja siihen liittyvä kolmiodraama (tai ehkä neliödraama, jos Junekin lasketaan mukaan). Toinen tärkeäksi noussut asia on vanhan Jolyonin suhde vuosia aiemmin perhepiiristä karkotettuun poikaansa ja tämän perheeseen. 

Seuraavassa käsittelemme tähän asti luettua muutamien kysymysten kautta, ja toivomme muidenkin lukeneiden vastaavan samoihin kysymyksiin sekä tietysti myös vievän keskustelua uusiinkin suuntiin! Juonipaljastuksia noussee esiin, jos ei ole vielä kirjassa ensimmäisen kolmanneksen kohdalla. 


Miten lukeminen on sujunut tähän asti?

Sonja: Ihan alku vähän takkusi, kun tuntui, että tulee vaan kamala määrä henkilöhahmoja, eikä mitään oikeastaan tapahdu, mutta vauhtiin päästessä lukeminen ei ole tuntunut yhtään raskaalta. Ja Soamesin ja Irenen avioliittokuviot ovat olleet jopa koukuttavaa lukemista. Ja koukuttavuutta toivoin ja odotin, niin sikäli ihan ennakko-odotusten mukaisesti mennään.

Anna: Myös minulla oli alkuun vaikeuksia, ensimmäiset 100 sivua piti pakottaa itsensä kirjan äärelle. Henkilöitä oli niin paljon, että en tuntunut lainkaan tietävän, kenestä milloinkin puhuttiin ja mikä on ihmisten suhde toisiinsa. Jonkinlaisen henkilökartan piirtäminen olisi varmasti auttanut tässä tapauksessa! 150 tienoilta aloin koukuttua tarinaan, ja nyt kirjaa ei malttaisi laskea iltaisin käsistään.

Forsytein taru toi heti alussa suuren määrän henkilöhahmoja näyttämölle. Silmiinpistävää on ollut, että juuri kukaan ei ole kuitenkaan vaikuttanut erityisen miellyttävältä tai sympaattiselta tyypiltä. Onko porukasta löytynyt sellaista, jonka puolta pitää, tai joka vaikuttaa erityisen kiinnostavalta?

Sonja: Irenen ja Soamesin avioliitto on ollut kiinnostava ja tietysti aika hallitseva juonikuvionakin tässä ensimmäisessä osassa. Molemmat osapuolet vaikuttavat kiinnostavilta, vaikka Soames ei kauhean mukavalta vaikuta, eikä Irenen näkökulmat lopulta tule ihan hirveästi esille. (Mikä sinänsä musta on ollut yllättävää, kun muistan minisarjan perusteella Irenen olleen yksi päähahmoista.) Vanhemman polven Forsyteja on tosi paljon, ja monet niistä menevät mulla ainakin vähän keskenään sekaisin. Jotenkin tuntuu, että niitä on niin paljon lähinnä siksi, että ne suurena joukkona edustaa tiettyjä Forsytein arvoja. Mutta yksittäisinä hahmoina vanhemman polven Forsyteit eivät ehkä nouse kauhean vahvasti esiin.

Anna: Aika pitkään kirjassa täytyi mennä, että jotkut henkilöt alkoivat nousta positiivisessa mielessä esiin. Näin osion loppupuolella vanha Jolyon sekä hänen perheensä ovat nousseet ehdottomiksi suosikeikseni. Soamesin ja Irenen liitto ja sen päättyminen on ollut koukuttavinta luettavaa, ja minusta on kiinnostavaa, miten kirjassa asetutaan selkeästi Irenen puolelle, vaikka hän on se, jolla on avioliiton ulkopuolinen suhde. Kuten Sonja totesi, Irene on ainakin toistaiseksi arvoituksellinen hahmo, jota seurataan oikeastaan pelkästään miesten silmien läpi. Pidän Irenestä kovasti varsinkin nyt, kun Bosinney on poistunut kuvioista, häntä en voinut sietää. Kun kirja on luettu, aion katsoa sen tästä tehdyn minisarjan ja odotan jo ihan innoissani, minkälaisia hahmot siinä ovat!

Takakannessa puhutaan Galsworthyn kirjojen sisältävän yhteiskuntakritiikkiä "varakkaiden luokkien hengetöntä, pelkästään taloudellista etua tavoittelevaa maailmankatsomusta vastaan". Onko tämä mielestäsi näkynyt tähän mennessä ja miten?

Sonja: Ei ihan hirveästi, mutta se on ollut oikeastaan ihan helpotus. Jotenkin ajattelisin, että liki sata vuotta sitten kirjoitetetusta kirjasta, jonka suurin sisältö ja sanoma olisi yhteiskuntakritiikki jotain tiettyä luokkaa kohtaan, olisi aika ajanut ohitse helposti. Voin olla tietysti väärässäkin. Mutta onneksi tässä kirjassa tuntuu olevan paljon muutakin. Välillä on tuntunut siltä, että kirjassa väitetään, että joku tyyppi on vähän typerä tai epämiellyttävä lähinnä siksi, että on syntynyt tiettyyn luokkaan ja tykkää rahasta ja on sokea kaikelle muulle. Sellainen tuntuu vähän osoittelevalta, mutta henkilöhahmot vielä todennäköisesti kehittyvät ja voi olla että loppuun mennessä tyypittelyt tuntuvat jo perustelluimmilta.

Anna: Kuten Sonja toteaa, ihan hirveästi minäkään en ole löytänyt yhteiskuntakritiikkiä. Välillä tosin nostetaan esiin Forsytein ennakkoluuloinen ja tuomitseva suhde alempien luokkien ihmisiin, ja etenkin nuoren Jolyonin puheissa esiintyy mielestäni ihan suoraakin kritiikkiä. Osion lopussa nousee esiin myös se, miten vanha Jolyon löytää elämälleen uutta tarkoitusta lasten ja luonnon parista. Yhteiskuntakritiikkiä kiinnostavampia teemoja tässä on kuitenkin sekä ajankuvaus että suvun ja sen suhteiden kuvaus.

Millä mielillä jatkoa lukemaan?

Sonja: Nyt kun on päässyt vauhtiin, niin ihan odottavalla mielellä. Muistan jotain juonenkäänteitä minisarjan perusteella, mutta en kuitenkaan mitenkään paljon. Nyt on jännä nähdä, onko muistini oikeassa ja miten paljon.

Anna: Innoissani. Kirjassa on sellaista vanhanaikaista tarinankerronnan lumoa, joka ainakin minut pitää hyvin otteessaan. Kiinnostaa kovasti, mihin tästä mennään seuraavaksi, sillä ainakin minulle jäi tunne, että vanhan Jolyonin kuolema oli Forsytein suvun tarinassa erään merkittävän aikakauden loppu. Ehkä nuoremmat Forsyteit nousevat jatkossa enemmän keskiöön?


Hyvät kanssalukijat (tai kirjan jo aiemmin lukeneet), millä mielillä te olette kirjan parissa viihtyneet? Olisi mukavaa kuulla pohdintanne kysymyksiinne sekä mahdollisesti myös ihan uusia keskustelunavauksia. 

Seuraavalle etapille ajattelimme samaa kahden viikon lukuaikaa, eli osiosta KAHLEISSA aloitamme keskustelun maanantaina 29.7.2013.

Erinäisistä teknisistä ja aikataulullisista ongelmista johtuen Forsytein tarun kimppaluvun ensimmäinen keskustelu siirtyy maanantaille (15.7.) aiotun sunnuntain sijaan. Kiitos kärsivällisyydestä. :)

Rakkauteni Afrikka

Myönnetään. Tämä on ihan hirvittävää huijausta, mutta minä kirjoitan nyt kirjasta, jonka olen lukenut pääsiäisenä. Juu, pääsiäisenä, siis yli kolme kuukautta sitten. Yleensä, jos kirjasta kirjoittaminen venyy, jätän asian sikseen, sillä ei ole kovin helppoa kirjoittaa teoksesta, josta ei ole tuoreita muistikuvia. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen kahdesta syystä. Ensinnäkin, tämä on sellainen kirja, joka teki minuun suuren vaikutuksen, enkä ole nähnyt tästä moniakaan blogitekstejä, vaikka kirja on suhteellisen tuore. (Koska kirjabloggarithan tunnetusti kirjoittavat vain uutuuksista...;) Toivoisin, että muutkin löytäisivät kirjan. Toisekseen tämä on haastekirja Afrikan tähti -haasteessa, joka ei osaltani ole lähtenyt vielä kovinkaan vauhdikkaasti liikkeelle. Kirjablogien haaste-etiketin mukaista lienee kirjoittaa kirjasta, jonka haluaa mukaan haastesuoritukseen.

Eli pahoittelut, jos rikon suuria kirjabloggarin sääntöjä, tässä kuitenkin erittäin myöhäinen teksti yhdestä kevään lempikirjastani. Kyseessä on:

Sheldrick, Daphne: Rakkauteni Afrikka, Otava 2012. An African Love Story. Love, Life and Elephants 2012. Suomennos Iiris Kalliola.

Kuva: Otava

Daphne Sheldrick (s.1934) on omistanut elämänsä luonnonsuojelulle Keniassa. Yhdessä miehensä David Sheldrickin kanssa hän on tehnyt töitä muun muassa salametsästystä vastaan, sekä kasvattanut ja hoitanut salametsästäjien uhreiksi joutuneiden eläinten orpoja poikasia. David Sheldrick toimi Tsavon kansallispuiston johtajana näkyvässä asemassa. Daphne Sheldrick on ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut kasvattamaan vastasyntyneitä norsuja. Rakkauteni Afrikka -kirjassa Daphne Sheldrick kertoo sekä elämästään Keniassa, työstään norsujen, sarvikuonojen ja muiden eläinten parissa, sekä suuresta rakkaudestaan David Sheldrickiin.

Kirjassa on vahva perinnön jättämisen tuntu. Daphne Sheldrick kertoo tarinoita menneistä vuosikymmenistä, siitä kuinka asiat on hoidettu aikoina, jolloin viestit eivät kulje sekunneissa vaan päivissä, sekä ajoista, jolloin Kenia oli Iso-Britannian siirtomaa. Hän kertoo myös, kuinka toisinaan luonnonsuojelutyö on ollut turhauttavaa, kun norsuja on teurastettu säälittä norsunluun takia. Toisaalta mukaan on mahtunut iloa ja onnistumisen kokemuksia, kun Sheldrick kumppaneineen on onnistunut pelastamaan orpoja eläinvauvoja varmalta kuolemalta.

En lue paljoakaan elämäkertoja, mutta minua ovat aina kiehtoneet ihmiset, jotka omistavat elämänsä eläimille ja niiden suojelulle. Kenties siksi, että eläinrakkaana ihmisenä minua itseänikin houkuttaisi sellainen elämä. Koska olen asiasta kiinnostunut, kaikki Sheldrickin kertoma hänen eläinsuojelutyöstään innosti ja liikutti minua suuresti. Kuinka upealta mahtaakaan tuntua, kun saa hoidettua norsunpoikasen isoksi ja vahvaksi ja lopulta palautettua luontoon!

Minulle tämä oli upea lukukokemus, mutta jos jotakin miinusta tästä täytyy sanoa, tulisi se siitä, miten vähän kirjassa lopulta otetaan kantaa Kenian asemaan siirtomaana ja lopulta itsenäisenä valtiona. Sheldrick itse on syntynyt ja kasvanut Keniassa, mutta hänen sukujuurensa ovat Britanniassa. Sheldrick kuvaa kyllä sitä, kuinka hän tai joku lähimmäinen on ollut usein kapinallisten väkivallan uhan alla tai uhrina. Lopulta kuvauksista kuitenkin jää tuntu, että Sheldrick puhuu asiasta kuin ulkopuolisena, ikään kuin Kenian itsenäistymispyrkimykset eivät edes koskettaisi häntä. Toisaalta tämän ymmärtää tarkoituksellisena irrottautumisena pois poliittisista mielipiteistä kohti henkilökohtaista omaelämäkertaa, ja sinänsä tällainen rajaus on aivan hyväksyttävä valinta. Itse olisin kuitenkin ehkä kaivannut enemmän tietoa siitä, millaista on ollut asua Keniassa ennen sen itsenäistymistä ja toisaalta itsenäistymisen aikaan - mikä on muuttunut ja mihin suuntaan. Kiinnostavaa olisi ollut myös kuulla tämä brittiläisen taustan omaavalta ihmiseltä.

No, kaikkea ei voi saada ja toisaalta teos on kiehtova ihan tällaisenaankin. Toivon, että minulla on vielä jonain päivänä onni matkustaa Keniaan, niin kiehtovana maa ja sen luonto tässä kirjassa näyttäytyvät. Myös Jenni on lukenut kirjan, sekä kertonut vaikutuksista, joita tällä kirjalla on ollut häneen. Myös minä vaikutuin sitä paljon, että aloin WWF:n kuukausilahjoittajaksi. Päätös ei ollut yksinomaan tämän kirjan ansiota, mutta oli osanaan tekemässä jo vuosia jatkuneesta pohdinnastani todellisuutta.

Tämä on erittäin suositeltava kirja kaikille. Raakuuksien pelkääjille voin myös kertoa sellaisen helpotuksen, että minä, joka olen erittäin herkkä kaikille eläinten kokemille vääryyksille, pystyin lukemaan kirjan ongelmitta. Lämpö ja toivo jäivät tästä kirjasta päälimmäisiksi tunteiksi, vaikka ihmiset ovatkin toisinaan julmia pönttöpäitä. Onneksi asioihin voi kuitenkin myös vaikuttaa.

Paikka vapaana

Rowling, J.K.: Paikka vapaana, Otava 2012. The Casual Vacancy 2012. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Kuva: Otava

Minun oli tarkoitus lukea tämä kirja alunperin englanniksi, mutta sitten sain tämän lahjaksi suomenkielisenä. Alkuun vähän epäilytti lukea kiireisellä aikataululla tehtyä käännöstä, varsinkin kun useimmiten muutenkin tykkään lukea alunperin englanniksi julkaistut kirjat alkukielellään. En onnekseni kuitenkaan joutunut irvistelemään tekstin äärellä. Mielestäni suomennos oli sujuva, varsinkin kun ottaa huomioon, että sille ei ole annettu paljoa aikaa.

Kirjassa kuvataan värikästä otantaa pienen englantilaisen Pagfordin kylän asukkaista. Kunnanvaltuutettu Barry Fairbrother menehtyy äkillisesti ja valtuustosta vapautuu paikka. Paikan täyttäminen saa aikaan kaikenlaista juonittelua ja suhmurointia ja kyläläisten elämistä paljastuu yllättäviä seikkoja. Pienillä teoilla on suuria vaikutuksia yksittäisiin ihmisiin ja koko kyläyhteisöön.

Ennen lukemista muistin lukeneeni arvioita, joiden mukaan kirja on synkempi kuin Rowlingilta olisi voinut odottaa. Minäkin hivenen yllätyin tietyistä käänteistä ja siitä, että kirjan hahmot olivat lähes poikkeuksetta melko kurjia tyyppejä. Osa hahmoista tuntui lähes karikatyyrimäisiltä pahiksilta, mikä teki kirjasta paikoittain hiukan epäuskottavan. Toisaalta hahmot olivat kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia koukuttuakseni lukemiseen. Kirjan synkkyys ei onneksi myöskään puskenut läpi toivottomuutena, mikä saa minut helposti tympääntymään.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Paikka vapaana oli minulle oikein mainio juonivetoinen juhannuskirja. Täytyy myös mainita erikseen kirjan kansi, joka on minusta aivan todella hieno, yksinkertainen ja tyylikäs.

Kirja on ollut ehkä viime vuoden odotetuin uutuus ja näkynyt monessa blogissakin. Ensimmäisenä muistui mieleen Maijan kehuva teksti. Myös Amma hehkuttaa kirjaa perusteellisesti. Potter-fani Varjelum on myös lämmennyt kirjalle. (Itse olen lukenut Potterit vasta aikuisiällä, ja viimeinen osa itse asiassa odottaa edelleen lukemistaan. Sen sijaan tämä Rowlingin aikuisten kirja kiinnosti enemmänkin ja olin halunnut lukea tämän ilmestymisestään asti.) Muitakin tekstejä löytyy, mutta vilkaiskaapa lisää vaikka Amman arvion lopusta, siellä on monia linkkejä.

Kimppalukuna Forsytein tarua

Päätimme aloittaa Lukemisen kartastossa kesäkimppaluvun. Kirjaksi valikoitui Nobel-voittaja John Galsworthyn klassikko Forsytein taru vuosilta 1906-1921. Me molemmat blogin pitäjät, Anna & Sonja, luemme kirjaa yhtäaikaa ja aiomme pysähtyä parin välietapin verran keskustelemaan kirjasta ja luetusta täällä blogissamme. Mukaan kimppalukuun ovat tervetulleita kaikki halukkaat. Emme ole pitäneet mitään ennakkotiedusteluja kiinnostuksesta tai muuta, sillä me kaksi aiomme kirjan lukea joka tapauksessa, tuli lukemaan muita innokkaita tai ei.

Aikataulu on vielä osin hiukan auki. Ensimmäinen välietappi on tarkoitus pitää 14.7.2013, jolloin luettuna olisi kirjan kokonaisuus "Varakas mies". Olemme siis varanneet kaksi viikkoa aikaa reiluun kolmeensataan sivuun. Ensimmäiseen etappiin päästyä sovimme uusista päivämääristä, sillä silloin luulisi jo olevan joku tuntu siitä, miten nopeaa/hidasta lukeminen on. Seuraava välietappi on tarkoitus pitää osan "Kahleissa" jälkeen. Sitten käymme vielä viimeisen keskustelun koko kirjan lukemisen jälkeen.

(Meillä molemmilla on käsittääksemme kirjasta sama painos, WSOY:n nide vuodelta 2004. Tuossa painoksessa ensimmäisen etapin rykäisy jatkuu sivulle 338 asti, toinen taas sivulle 611. Koko kirjassa on sivuja 855, eli jokainen lukupätkä olisi noin kolmesataa sivua.)

Lisätietona kirjasta olkoon tämä pätkä takakannesta:

"---laaja sukuromaani, joka kertoo varakkaan lontoolaisen porvarisperheen kohtaloista kolmen sukupolven aikana. Forsytein taru nosti John Galsworthyn maailmanmaineeseen. Kirjailija suuntasi romaaneissa ja näytelmissä yhteiskuntakritiikkinsä varakkaiden luokkien hengetöntä, pelkästään taloudellista etua tavoittelevaa maailmankatsomusta vastaan."

Lähdemme kimppalukuun osin siitä syystä, että molemmilla meillä on ollut halu viedä blogia siihen suuntaan, että blogista tulisi selkeämmin ilmi se, että kirjoittajia on todellakin kaksi. Samalla tulisi lunastettua paremmin tuo alaotsikon lupaama lukukokemuksista keskustelu. Keskustelun avauksena voisimme avata hiukan jotain ennakko-odotuksiamme kirjan suhteen...

Mitä odotat kirjalta?

Sonja: Katsoin joskus teini-ikäisenä kirjan  pohjalta tehtyä minisarjaa, joka koukutti. Odotan siis koukuttavaa englantilaisen yläluokan kuvausta. Niin ja odotan ja toivon, että kirjassa on myös vanhan Lontoon kuvausta. Lontoo on yksi suosikkikaupunkini maailmassa.

Anna: Minulla ei ole ihan kauhean selvää kuvaa siitä, millainen kirja on kyseessä. Joskus näin mainoksia mahdollisesti juuri Sonjan näkemästä minisarjasta ja mietin, että näyttää kiinnostavalta, mutta koska haluan aina lukea kirjan ennen sarjan/elokuvan näkemistä, päätyi kirja lukulistalle. Ylipäätään englantilainen 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen sijoittuva kirjallisuus kiinnostaa, mutta enimmäkseen olen tainnut lukea aikakaudesta nykykirjailijoiden kertomana.  

Tervetuloa siis kimppalukuun, joko mukaan lukemaan tai seuraamaan sivusta!