perjantai 31. heinäkuuta 2015

Mrs. Dalloway

Woolf, Virginia: Mrs. Dalloway
Seven-pokkari (Otava) 2011, 277 sivua
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
(Mrs. Dalloway, 1925)

Olen aiemmin lukenut Virginia Woolfilta vain Oman huoneen ja siitäkin on sen verran paljon aikaa, että kovinkaan vahvoja muistikuvia kirjasta ei ole. Paitsi että tykkäsin siitä. Ja että kirja jätti halun lukea lisää Woolfia. Mutta niin kuin usein muulloinkin, lisälukeminen sai odottaa aika kauan.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä Mrs. Dallowayn tapahtumista tai tyylistä ennen lukemista ja jälleen kerran on todettava, että hyvä niin. Takakansi mainitsee "Woolfin taiturimaisen tajunnanvirran", mikä olisi hyvinkin saattanut minua vierastuttaa kirjasta. Tajunnanvirta on nimittäin usein mielestäni hiukan raskasta luettavaa. Mutta Woolfin tajunnanvirta, mikäli se sellaista edes on, on kyllä sen verran mietittyä ja hiottua, että Mrs. Dallowayta luki ilokseen ja vaivatta. (Mietitty tajunnanvirta kieltämättä on aikamoinen paradoksi. Mutta mitä siis yritän tässä hankalasti kai sanoa, on että Woolfin teksti tavoittaa tajunnanvirran vaivattoman lennon, mutta vaikuttaa kuitenkin hiotummalta kuin aivan puhdas tajunnanvirta.)

Juoni lyhykäisyydessään menee kutakuinkin niin, että Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia, kun vanha rakkaus Peter Walsh tulee vierailulle. Lisäksi kirjassa seurataan muun muassa Septimus Warren Smithiä ja tämän vaimoa, sekä Clarissan aviomiestä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään. Mutta kuten usein muulloinkin hienoissa kirjoissa, tapahtumat eivät oikeastaan ole niin tärkeitä kuin tunnelma ja terävät huomiot. Mrs. Dalloway on hurjan kaunis kirja.

Olen myös aika varma, että tapahtumat eivätkä edes kauniit yksityiskohdat jää mieleeni kovinkaan pitkäksi aikaa, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli myös oivallus siitä, että aina ei ole niin väliä, mitä kirjasta jää mieleen, vaan tärkein voi olla hetki, kun kirjaa lukee. Mitä sitten, jos en enää muutaman kuukauden päästä muista mitään Mrs. Dallowaysta? Joka tapauksessa tiedän, että sillä hetkellä kun kirjaa luin, se tuntui kauniilta ja pakahduttavalta.

Kuvitukseksi tähän loppuun ottamiani kuvia viime kesältä Lontoossa järjestetystä Book Trailista. (Mikäli Book Trail kiinnostaa, olen kirjoittanut siitä pidemmin tämän postauksen loppupuolella.) Kyseinen penkki on Mrs. Dalloway -teemainen, viimeisessä kuvassa selitys penkin kuvittajan inspiraatiolle. Valitettavasti jälleen kerran blogger jostain kumman syystä lataa kuvan pystysuunnassa. Minulla on ennenkin ollut vastaavia ongelmia bloggerin kanssa, enkä kertakaikkiaan osaa ongelmaa korjata. Mikäli joku tietää, mitä asialle voisi tehdä, mielelläni kuulisin neuvoja...





keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kolmen kirjan haaste (Sonja)


Lukuisan Laura haastoi kertomaan, mitkä kolme blogattua kirjaa haluaisi lukea uudelleen. Haasteen rajauksena on, että kirja pitää olla luettu blogiaikana, joten ulkopuolelle jäävät kaikki huikeat kirjat, jotka on luettu ennen blogin aloitusta maaliskuussa 2012.

Niin kuin monet muutkin ovat haasteen yhteydessä sanoneet, harvoin tulee luettua mitään useampaan kertaan. Maailmassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, vielä kokonaan lukematonta kirjallisuutta ja aika ei riitä mitenkään kaikkeen. Mutta toki on monia, joiden pariin ainakin toivoisi palaavansa jossain vaiheessa. Ja olen minä joitain kirjoja lukenut useampaankin kertaan, lähinnä sarjakuvia ja Muumeja kylläkin. Minun kolme kirjaani, joihin toivoisin palaavani ovat:



1. Adam Langer: Crossing California

Tämän kirjan luin ihan blogin alkutaipaleella ja se on jäänyt mieleen ihan todella loistavana ja viihdyttävänä. Olen sittemmin hommannut omaan hyllyyn muitakin Langerin kirjoja, muun muassa Crossing Californian jatko-osan Washington Avenuen. Koska lukemisesta on aikaa jo yli kolme vuotta, juonikuviot eivät ole enää tarkasti muistissa, joten kirjaan palaaminen voisi olla siksikin ihan perusteltua ennen jatko-osan lukemista.



2. Daphne Sheldrick: Rakkauteni Afrikka

Hauskasti huomaan, että olen valinnut kirjani aika tasaisesti blogihistorian ajalta. Tämän kirjan luin keväällä 2013. Eläimet ja luonnonsuojelu aihepiireinä ovat lähellä sydäntäni, ja vaikka en juurikaan lue elämäkertoja, ihmiset, jotka ovat omistaneet elämänsä eläinten/luonnon suojelemiselle, kiehtovat minua. Daphne Sheldrick kuvaa omaelämäkerrassaan kiehtovasti vuosikymmenien suojelutyötä norsujen ja sarvikuonojen (ja muidenkin eläinten) parissa. Tämä kirja löytyy omasta hyllystä ja olen melko varma, että palaan kirjan pariin jossain välissä.

3. John Irving: Ystäväni Owen Meany

Kolmannen kirjan valinta oli hiukan hankalaa. En ole aivan varma haluaisinko palata Ystäväni Owen Meanyn pariin juuri nyt, sillä lukemisesta ei ole kuin reilu vuosi aikaa ja koska kirja oli vasta ensimmäinen Irvingini, minulla on vielä iso kasa hänen tuotantoaan lukematta. Mutta toisaalta kirja jäi mieleen vahvana lukukokemuksena, enkä pidä ollenkaan mahdottomana, että lukisin sen vielä uudelleen. Tällä hetkellä olen itse asiassa loppusuoralla toisen Irvingini lukemisessa, palaillen siihen blogin puolella joskus lähiaikoina.

Haastan kolmesta kirjasta kertomaan kanssabloggaajani Annan (joka siis toki sai haasteen jo Lukuisan Lauralta myös) ja kenet tahansa, joka haluaa haasteeseen tarttua!

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Alan Weisman: Maailma ilman meitä

Weisman, Alan: Maailma ilman meitä
Atena 2008, 400 sivua
Suomennos: Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa
(The World Without Us, 2007)

Alkukesän kirjallisiin kohokohtiin kuului tämä Alan Weismanin populaari tietokirja Maailma ilman meitä, ja suosittelenkin kirjaa ihan jokaiselle ikään tai maailmankatsomukseen katsomatta. Muistan kiinnostuneeni tästä ensimmäisen kerran jo suomennoksen ilmestyttyä 2008, mutta vähän unohdin tämän kunnes vasta tänä keväänä törmäsin kirjaan uudelleen kirjastossa. Muistan lukeneeni myös kirjasta tiivistelmän tai artikkelisuomennoksen kaiketi Hesarin kuukausiliitteestä ehkä joskus kirjan ilmestymisen aikoihin.

Kirjan perusidea on kiehtova: mitä maapallolla tapahtuisi, mikäli ihmiset yhtäkkiä katoaisivat maan päältä ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai valmisteluita? Kuinka kauan kestäisi, että pilvenpiirtäjät sortuisivat? Mitkä lajit pääsisivät valtaan ja kukostaisivat, mitkä taas häviäisivät? Entä kuinka kauan kestäisi, että maapallo pääsisi eroon ihmisten aiheuttamista saasteista? Mitä tapahtuisi ydinjätesäilöille? Entä valtaville muovikeräytymille merissämme?


Time-lehden suomenkielisenkin painoksen kanteen päätynyt julistus "Vuoden paras tietokirja" lupaa lukijalle suuria, ja onnekseni kirja on juuri niin hyvä kuin odotinkin. Weisman käy läpi miljoonia vuosia maapallon historiaa ja muistuttaa myös siitä, että ihmisten hallintajakso maailmassa on lopulta planeetan historian kannalta vain yksi jakso. Maapallo on ollut ennen meitä ja on myös aika meidän jälkeemme.

Pääpaino kuitenkin on ihmisen vaikutuksissa maailmaan - kasveihin, meriin, eläimistöön, ilmastoon, maaperään. Weismanin näkökulma on peittelemättömän ekologinen ja viesti selvä: monin paikoin ihmisen aiheuttama tuho olisi pysäytettävissä ja jo aiheutettu tuho ollut estettävissä. Toiminnallaan ihminen ei aja vain kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon, vaan edistää samalla omaa tuhoaan. Weisman käyttää vakuuttavia asiantuntijahaastatteluja väitteidensä perusteena. Toisinaan joidenkin lukujen alussa mietin, että mistähän esimerkiksi öljyporausasemien tuhoutumisprosessin kulun pystyy ennustamaan, mutta niin vain pystyy. (Tuskin kukaan pystyisi sitä kiistämään, etteivätkö ihmisen aikaansaamat rakennelmat tuhoutuisi jossain vaiheessa ilman ihmistä, mutta itse hämmästelin lähinnä prosessin kulun tarkkaa ennustettavuutta. Tai ainakin todennäköisiä skenaarioita, miten kaikki tuho tulisi etenemään.)

Kirjan rakenne ja Weismanin kirjoitustyyli ovat mukaansatempaavia. Weisman kirjoittaa melko keskustelevaan ja toisinaan myös tunteisiin vetoavaan tyyliin, mutta kummallista kyllä, tämä ei vie mitään pois kirjan vakuuttavuudesta. Linja on asiallinen, mutta ei kuiva.

Kirja on jaettu viiteen eri osaan ja osat taas eri aiheita käsitteleviin lukuihin. Häiritsevän kiinnostava oli muun muassa muoveja käsittelevä luku. Polymeerit ovat käytännössä ikuisia. Muovit eivät häviä, ainoastaan hajoavat pienempiin osiin. Olen kiitollinen Weismanin kirjalle esimerkiksi siitä, että tämä toi tietoisuuteeni eräänkin seikan niinkin viattoman oloisista tuotteista kuin kuorinta-aineista. Tulen jatkossa lukemaan käyttämieni pesutuoteputeleiden ainesosaluettelot tarkkaan. Mitäpä sanotte seuraavasta?:

""Kuorinta-aineet: pienet rakeet kuorivat ja hierovat ihoasi pesun aikana." Thompson nappaa laatikosta persikanvärisen putkilon St. Ivesin aprikoosikuorintavoidetta, jonka etiketissä lukee: 100% luonnollinen kuorintavoide. "Tässä voiteessa ei ole mitään vikaa. Kuorivat aineet ovat jauhettuja jojobansiemeniä ja saksanpähkinänkuoria." Muita luonnonmukaisia kuorinta-aineita ovat viinirypäleensiemenet, aprikoosinsiementen kuoret, karkea sokeri tai merisuola. "Kaikki muut", Thompson sanoo huiskauttaen kättään kohti putkiloita, "käyttävät muoveja."
Kaikkien muiden voiteiden ainesosaluettelossa lukee "mikrokokoisia polyeteenirakeita", "polyeteenimikropallosia" tai "polyeteenihelmiä". Tai pelkästään "polyeteeni".
"Eikö ole uskomatonta?" Richard Thompson tivaa yleisesti niin kovaan ääneen, että mikroskooppien ylle kumartuneet hahmot kääntyvät katsomaan häntä. "Kaupoissa myydään muoveja, joiden on tarkoituskin huuhtoutua suoraa päätä viemäriin, jäteputkiin, jokiin ja sieltä mereen. Suupalan kokoisia muovirakeita pienten merenelävien nieltäviksi."" (s. 153-154)

Melkoisen mykistävää. Pienenä yksi unelma-ammattini oli meribiologi. Tavallaan olen ihan iloinen siitä, että lopulta osottauduin aika heikoksi luonnontieteissä. Luulen, että ihmisen aiheuttaman tuhon päivittäinen seuraaminen olisi liian masentavaa ja turhauttavaa, että säilyisin järjissäni. Mutta nämä asiat ovat liian tärkeitä, että kellään olisi oikeutta pistää päätään kokonaan pensaaseen. Tieto lisää tuskaa, mutta omalla tavallaan Weismanin kirja on myös toivoa antava: tilanteelle olisi mahdollista tehdä paljon. Tulevia tuhoja voi vielä estää. Ja kun ihminen lopulta häviää maapallolta, maapallo pärjää kyllä. Luultavasti jopa paremmin ilman ihmistä. Ihminen ei tosin pärjää ilman maapalloa.

Muualla tätä on luettu ainakin blogeissa Insinöörin kirjahylly, Lukemisen ilo ja lisäksi dyykkausblogissa Onnen tongintaa.

Aion ottaa tämän kirjan mukaan myös Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen, sillä kirjasta löytyy myös erillinen maataloutta käsittelevä luku. Tiesittekö esimerkiksi, että ensimmäiset lannoitteet on valmistettu jauhetuista luista? Minä en -  siis ennen tätä kirjaa.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Lewis, C.S.: Velho ja leijona - Narnia 1
Seven-pokkari 2014, 238 sivua
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
(The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1960)

Vaikka minulle luettiin lapsena paljon (ja kun opin lukemaan, luin itse lisää), taisin kuulla ensimmäisen kerran Narnian tarinoista vasta aikuisena. Minulla on myös sellainen puhtaasti mutuun perustuva käsitys, että Narnian tarinat ovat isommassa klassikkoasemassa englanninkielisessä maailmassa kuin muualla. (Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun omat käsitykseni osoittautuisivat tuulesta temmatuiksi.)

Juttu lähti taas hieman sivupoluille, mutta kerrotaan taustaa nyt vielä senkin verran, että minulla ei ole hirveästi kokemusta lastenkirjojen lukemisesta aikuisena. Muumeja olen lukenut aikuisena useampaankin kertaan ja joka kerran ne tuntuvat kolahtavan yhtä kovasti. Potterit olen lukenut lähes kaikki vasta aikuisena. Mutta siinäpä oikeastaan kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana lukemani lastenkirjat. Tällaisen vähäisen 'lastenkirjallisuutta aikuisena' -kokemuksen pohjalta sanoisin, että minulle lukijana tärkeä kriteeri olisi, että lastenkirjasta löytyy jotain kiinnostavaa myös aikuislukijalle. (Siis nyt kun luen kirjaa itsekseni itselleni, eri asia tietysti olisi, jos lukisin kirjaa ääneen lapselle. Silloin tuskin olisi väliä, mitä mieltä minä olen, mikäli lapsi pitäisi luetusta.) Esimerkiksi Muumeissahan on sellainen hieno juttu, että ne avautuvat aivan eri tavalla lapsena ja aikuisena. Molemmat tavat ovat olleet itselleni hienoja ja tärkeitä. Ja kuvittelisin, että osittain juuri siksi, että Muumeista löytyy kaikkea kiehtovaa monen ikäisille lukijoille, ne ovat saavuttaneet aikaa kestävän klassikkoasemansa.

Tätä taustaa vasten Velho ja leijona tuntui, anteeksi vain, hiukan köykäiseltä. Toki sadun alkuasetelma on yksinkertaisuudessaan nerokas. Neljä sisarusta löytävät vaatekaapista portin satumaailmaan. Ja sitten vielä se, että tarina sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja sisarukset on lähetetty ilman vanhempiaan maalaiskartanoon karkuun Lontoon pommituksia. Itselleni tuli ainakin välittömästi mieleen, että Narnia on lapsille jonkinlainen pakopaikka turvattomasta todellisuudesta. Tosin koska myös Narniassa on omat konfliktinsa, niin Narnia myös vertautuu tähän maailmaan - lapset käyvät omia taisteluitaan Narniassa, koska eivät voi osallistua aikuisten sotaan.

Velho ja leijona on kuitenkin monella tapaa aika suoraviivainen fantasiasatu. Lisäksi kieli tuntuu melko yksinkertaiselta ja tarina ennalta-arvattavalta. Alkupuoli pedataan suurta yhteenottoa hirmuisen velhon kanssa, ja sitten lopulta tuo yhteenotto saa aika vähän tilaa. Itselleni tämä tuntui melkoiselta antikliimaksilta. Toisaalta yritän pitää mielessäni, että kyse on kuitenkin seitsenosaisen sarjan ensimmäisestä osasta. Tarina varmasti kehittyy ja saa lisää sävyjä ja tasoja sarjan edetessä. Näinhän käy myös Pottereissa. Pari ensimmäistä osaa ovat vielä melko kesyä kamaa, mutta juonikuviot monimutkaistuvat ja tarina synkkenee, kun sarja etenee. Luulen, että haluan jatkaa Narnian tarinoiden parissa vielä pidemmällekin, mutta koska olen ylipäätään huono lukemaan kirjasarjoja, en tee itselleni vaatimuksia koko sarjan lukemisesta.

Jotenkin hämärästi olen myös tietoinen C.S.Lewisin kristinuskosta ja Narnian tarinoiden uskonnollisista vertauskuvista. Lukiessa en asiaa niin ajatellut, mutta hakiessani muita blogikirjoituksia tästä kirjasta, törmäsin Lumiomenan Katjan tekstiin ja tajusin, että Aslan-leijona tosiaan vertautuu kristushahmoon. Neljästä sisaruksesta puhutaan myös Eevan tyttärinä ja Aatamin poikina. Tuo Eevan tyttäret, Aatamin pojat oli ainakin itselleni lukiessa lähinnä sellainen heitto, joka tuntui vanhanaikaiselta ja kertoi enemmän kirjan iästä kuin mistään ideologiasta. Sen sijaan kuten Katjan, myös minun oli hiukan hankala niellä kohtia, joissa puhuttiin muun muassa, että tytöt eivät sovellu taisteluun. Yritin kuitenkin ohittaa kohdat oman aikansa höpötyksinä. Tällainen kirjasta välittynyt vanhanaikainen sukupuoliajattelu sai kuitenkin miettimään, mikäli haluaisin lukea kirjaa omille lapsilleni, mikäli sellaisia joskus satun saamaan. Vielä en osaa sanoa.