Sysipimeä

Hiltunen, Pekka: Sysipimeä

WSOY 2012, 362 sivua

Kovasti kehuttu jatko-osa Hiltusen aiemmalla dekkarille Vilpittömästi sinun sai odottaa vuoroaan aika pitkään. Minä en yleisesti ottaen lue ihan hirveästi nykydekkareita, mutta tykkäsin aika paljon Vilpittömästi sinun -kirjasta, joten oli aika selvää, että Sysipimeänkin luen. Ja Lontooseen sijoittuvana tämä pohjustaa oikein kivasti tulevaa työharjoittelukesääni ko. kaupungissa.

Sysipimeä jatkaa erikoisia tehtäviä suorittavan Studion ydinjengin edesottamusten parissa. Suomalaisten Lian ja Studion pomon Marin ystävyys on syventynyt, ja Lia on muutoinkin juurtunut Studiolle. Ensimmäisen kirjan tapahtumista on hypätty noin vuosi ajassa eteenpäin. Tällä kertaa pääjuonena on julmien viharikosten selvittäminen.

Koska en tosiaan lue ihan hirveästi nykydekkareita, ei minulla ole mitenkään suurta vertailupohjaa, mutta joku imu näissä Hiltusen kirjoissa kyllä on. Niitä ilmeisiä dekkarin ominaisuuksia kuin jännitystä ja lukemaan kannustavia koukkuja löytyy. Sysipimeä on yksinkertaisesti taitavasti kirjoitettu dekkari.

Kuten trendinä tuntuu olevan, teknologia näyttelee tässäkin nykydekkarissa suurta osaa. Löytyy kaikenlaisia jäljitinvimpaimia, sosiaalista mediaa ja tietokonevelhoja. Mielestäni teknologiaosuudet oli toteutettu tässä melko uskottavasti. En tosin itse ole mikään tietokonenero, mutta en nyt mitään aivan valtavia ylilyöntejä huomannut, tai sitten annoin niiden mennä ohi.

Sen sijaan aloin kokea aiemmassa kirjassa hieman etäiseksi jääneen Marin hahmon tässä kirjassa vähän epäuskottavana. Marin taustoihin tutustutaan Sysipimeässä lisää, mutta minulle superlahjakas, sikarikas, Studion toimintaa harrastuksenaan pyörittävä Mari on vähän sellainen pakollinen ja jokseenkin epäkiinnostava tyyppi. Mutta onpa kätevää, että Studion pyöriminen pistetään rikkaan oikeudenpuolustajan piikkiin.

Tästä pienestä nurinan aiheesta huolimatta toivon Studio-sarjalle pian jatkoa. Vilpittömästi sinun ilmestyi aiemmin tänä vuonna englanniksi ja ilmeisesti Sysipimeäkin myöhemmin tänä vuonna. Kiinnostusta sarjalle siis ainakin löytyy.

Tämä kirja vie minut jo rikospaikalle Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä-haasteessa. Tällä kertaa jäi muuten kuva kannesta nappaamatta, kun ehdin jo kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon...

Lukuvinkkejä Lontooseen?

Pääsi käymään sillä tavalla, että minä suuntaan maanantaina kolmeksi kuukaudeksi Lontooseen tekemään opiskeluihin liittyvää työharjoittelua. En osaa vielä sanoa kuinka paljon lopulta jää aikaa lukea, mutta haluaisin Lontoossa lukea enimmäkseen kaupunkiin tai maahan sijoittuvaa kirjallisuutta. Nyt minä ajattelinkin hyödyntää teitä lukeneita, huippuja ihmisiä ja kysellä täsmälukuvinkkejä Lontooseen. Mitä joko Lontooseen tai Britanniaan sijoittuvaa kirjaa suosittelisit minulle luettavaksi paikan päällä?

Jonkinlaista listaa olen jo tehnyt ja osan kirjoista hankkinutkin käsiini. Ja ennen kuin edes tiesin lähteväni reissuun, olin päättänyt ottaa kesäklassikokseni Charles Dickensin Kolean talon.

Listallani jo olevia kirjoja:

Monica Ali: Brick Lane

Ian McEwan: Lauantai

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes -tarinat
Zadie Smith: White teeth (melkein muut Smithit olenkin lukenut)
Agatha Christie: Poirot-kirjat (aina ja ikuisesti)
Charles Dickens: Kolea talo
Kate Atkinson: Elämä elämältä
Sarah Waters: Yövartio
Jennifer Worth: Hakekaa kätilö 2
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

     George Eliot: Middlemarch

Nämä nyt tässä suunnilleen viikon pohdinnan tuloksena olen kerännyt. (Tosin tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan listaa ylös, joten voi olla, että joku, jota mietin jossain välissä on listalta unohtunut…)

Myös matkavinkkejä otetaan vastaan. En ole ensimmäistä kertaa reissussa, joten suurin osa ilmeisimmistä nähtävyyksistä on jo kierretty, mutta erityisen ilahtunut olen, jos osaat vinkata minulle esimerkiksi kivoja kirjakauppoja, divareita, kahviloita ja pubeja sekä kirpputoreja tai second hand -liikkeitä. Toivon myös, että aikaa ja rahaa jää tehdä pieniä reissuja Lontoon ulkopuolelle. Mielelläni kuulisin, jos sinulla olisi vinkkejä viikonloppujen matkakohteiksi… Eipä sitten muuta kuin iloista viikonloppua, maanantaina kutsuu Lontoo!

Toivottavasti tiedossa aurinkoisempia päiviä kuin tämä helmikuinen muutaman vuoden takaa

Miehet jotka vihaavat naisia äänikirjana

Larsson, Stieg: Miehet jotka vihaavat naisia

WSOY äänikirjat 2011

Lukija: Kari Ketonen

Suomennos: Marja Kyrö

(Män som hatar kvinnor, 2005)

Kuten näennäisesti kirjaan liittymättömästä kuvasta näkyy, tiskiä on saatu puhtaaksi. Ja siinä tiskatessa on tullut jälleen kerran kuunneltua äänikirja. Tällä kertaa Stieg Larssonin supersuositun Millennium-trilogian avausosa, Miehet jotka vihaavat naisia. Ja kuunneltavaa riitti, peräti kuudentoista levyn ja yli yhdeksäntoista tunnin verran.

Täytyy tunnustaa, että olin lähellä jättää tämän kirjan kesken. Tämä johtui siitä, että ensimmäiseen seitsemään-kahdeksaan levyyn kirjassa ei tapahtunut yhtikäs mitään. Eli siis lähes puolet kirjasta tutustuttiin hahmoihin ja rakennettiin tarinalle taustoja. Sinänsä ihan ymmärrettävää, kun kirjoitetaan ensimmäistä osaa trilogiaan. Kai Larsson on halunnut luoda tarpeeksi syvälliset hahmot ja maailman, jotta lukija tahtoisi lukea lisää. Ja ei sillä, sekä toimittaja Mikael Blomkvist että sosiaalisesti vaikea tietokonenero Lisbeth Salander ovat mielestäni kumpainenkin taitavasti luotuja tyyppejä. Mutta ensimmäinen puolikasta kirjasta sisälsi Blomkvistin ja Salanderin hahmoihin tutustumisen lisäksi myös yksityiskohtaisia mutta (mielestäni) turhanpäiväisiä kuvailuja huoneista ja asunnoista, sekä pitkällisiä jaaritteluita sivuhenkilöistä. Ja tietenkin siinä vaiheessa, kun nuo mainitut sivuhenkilöt tulevat uudelleen tarinaan mukaan, on jo ehtinyt sekoittaa mielessään ketä mikäkin jaarittelukohta koski.

Päätin kuitenkin sinnitellä loppuun, sillä uumoilin, että täytyisihän sarjan suosiolle olla joku syy, joku koukku. Kirjan täytyisi parantua loppua kohden. Niinhän se parantuikin, muuttui vetäväksi ja aika jännäksi. Ällöttäväksi myös raakuudellaan, mutta ällöttävyyden kesti. Alun perin pelkäsin, että kirja olisi liian jännittävä kaltaiselleni jänishousulle, mutta ei se ollut, kun en vain jättänyt kuuntelemista liian jännään paikkaan, vaan jatkoin suvantovaiheeseen. Ja aina piti jatkaa ”vielä vähän matkaa”, sillä loppupuolella kirja oli jo todella koukuttava.

Jäin kirjan päättyessä ristiriitaisiin tunnelmiin. Loppupuoli kirjasta oli koukuttava ja vetävä, hyytäväkin, dekkaria parhaimmillaan. Mutta voiko kirjan luokitella huipuksi, jos lähes puoleenväliin on tuntunut, että kuuntelee tahmeista tahmeinta tiiliskiveä, joka ei etene mihinkään? Ei minulla noin niin kuin yleisesti ottaen ole mitään pitkiä kuvailuja ja ylipäätään paksuja kirjoja vastaan, mutta dekkarilta odotan kyllä yleensä enemmän tapahtumia jo kirjan alkupuolelle. Tapahtuihan tässä, mutta vasta kun odotti aikansa. Tavallaan tämä siis oli mielestäni aivan loistava ja palkitseva, mutta alkuun myös puuduttava.

Miehet jotka vihaavat naisia saa kunnian olla ensimmäinen lukemani (kuuntelemani) kirja Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä haasteeseen. Tämä on kyllä aloitettu jo ennen haasteen alkua, mutta yli kolmasosa kuunneltu tässä toukokuun aikana, joten annan itselleni luvan ottaa tämän jättiläisen mukaan haasteeseen.

Tästä kirjasta on (blogi)juttuja netti pullollaan, mutta useimmat tekstit ovat (ymmärrettävästi) useamman vuoden takaa. Tällä kertaa linkitänkin siis vain yhden tekstin, Marilen, joka on kirjoitettu viime lokakuussa.

Ystäväni Owen Meany, eli kuinka lukijan ennakkoluulot saavat kyytiä

Irving, John: Ystäväni Owen Meany
Lukemani painos 1990, Otava, 528 sivua
Suomennos Kristiina Rikman
(A Prayer for Owen Meany 1989)

Onnistuin elämään 28-vuotiaaksi koskemattta yhteenkään John Irvingin teokseen. Älkää kysykö miksi, mutta minä olin siinä käsityksessä, että Irvingin teokset edustavat jotakin maagiseen realismiin, ehkä jopa fantasiaan vivahtavaa äijäkirjallisuutta. Minkälainen tämä yhdistelmä sitten olisi, ei aavistustakaan. Voisihan maaginen realismi-fantasia-äijäkirjallisuus olla vaikka kuinka viihdyttävää, mutta tuskin kuitenkaan minun lukumakuuni osuvaa. Lopulta uteliaisuus voitti, ja saatan ilokseni todeta, että olin ennakkoluuloineni väärässä.

Ystäväni Owen Meany on yhtäältä kasvutarina sekä tarina ystävyydestä. Toisaalta kirja on myös yhteiskuntakriittinen ajankuva, joka kattaa Yhdysvaltain lähihistoriaa 50-luvusta 80-luvulle, mutta lisäksi vielä himpun verran myös uskonnollinen kirja. No niin, jos minä lukisin tätä tekstiä, kuvaus "uskonnollinen kirja" saisi minut luultavasti epäkiinnostumaan aika tehokkaasti. Mutta kun tässä kirjassa uskonto ja uskonnollisuus sattuvat olemaan olennainen osa kirjan juonta, joten tällainenkin teema tarvitsee käsittelyä. Johnny Wheelwright, tarinan kertoja, kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan parhaan ystävänsä Owen Meanyn rinnalla. Ja Owen Meany sattuu uskomaan olevansa Jumalan työkalu, jonka elämän kulku on ennalta määrätty. Ja vaikka lukija nyt ei sattuisi olemaan erityisen uskonnollinen (kuten minä), on kuitenkin myönnettävä, että romaanihenkilölle kuvatunkaltainen fatalistisuus on vähintään jännittävä ominaisuus. Eri asia on kuinka mielelläni haluaisin tutustua Owen Meanyn kaltaiseen tallaajaan tosielämässä.

Kiireellä napattu epäselvä räiskäys, mutta sellaisiahan minun otokseni yleensä ovat.:)

Jokin aika sitten Katjan Jeffrey Eugenideksen Middlesexista  kertovan tekstin kautta sain muistutuksen siitä, että Eugenidesta on verrattu kirjailijana Irvingiin. Minä en muistanut tätä vertausta aloittaessani Ystäväni Owen Meanyn lukemista, mikä on oikeastaan ihan hyvä, sillä minulle lukemani Eugenidekset ovat olleet vähän sellaisia kolmen tähden "ihan hyvä" -teoksia. Ystäväni Owen Meany taas kohosi jonnekin aivan eri ulottuvuuksiin; ehdottomasti viiden tähden kirja ja luultavasti top kympissä "parhaimmat ikinä" -luettujen listalla.

Ensinnäkin mielestäni Ystäväni Owen Meany oli hauska. Ei ehkä nauran vedet silmissä -hauska, mutta sitä paljon hauska kuitenkin, että useammankin kerran hymähdin ääneen. Lisäksi kirjassa oli sellaista hienovireisempää huumoria, joka sai ihailemaan Irvingin kertojantaitoja. Eugenideksen kirjat ovat mielestäni olleet paljon vakavahenkisempiä. Toisaalta myönnän, että kerrontatyyleissä on jotakin samaa. Molemmat kirjailijat kasvattavat tarinaa runsaasti ja tuovat lukijalle yksityiskohtia ja henkilöitä, jotka vievät kenties melko kauaskin ydintarinasta. Mutta mielestäni Irving (tämän yhden luetun perusteella) tekee sen jotenkin... luontevammin.

No mutta, ei tämän tekstin ollut tarkoitus olla vertailu Eugenideksen ja Irvingin välillä, eikä varsinkaan mikään Eugenideksen dissausteksti, sillä kyllä minä hänenkin kirjoistaan olen nauttinut monellakin tasolla. Enemmänkin oli tarkoitus sanoa, että olen ihan hirmuisen iloinen, että löysin viimein John Irvingin, koska innostuin tästä valtavasti, enkä varmasti jätä hänen kirjojensa lukemista tähän. Luin tätä kirjaa melko kauan, mutta en siitä syystä, että kirja olisi ollut jotenkin eritysen vaikea ja hidaslukuinen, vaan siksi, että halusin lukea tämän huolella paneutuen. Myönnetään kuitenkin sen verran, että vaikka tämä kirja olikin minulle kutakuinkin täydellinen, loppupuolella koin olevan hetkiä, joissa mentiin melko korkealle. Aivan loppu tuntui ehkä liian kohotetulta, mikäli kohotetulla tarkoitetaan sitä mitä luulen sillä tarkoitettavan, eli että kirja tuntui ottavan itsensä ja tarinansa hiukan tarpeettoman vakavasti. Mutta tämä on vain pienen pieni miinus, ja tietyllä tapaa lopetus oli odotettava kirjan tyyliin nähden.

Jos tässä kirjassa olikin jotain ennakkoluulojeni mukaista, niin korkeintaan maagisuutta. Mutta maagisuus ei tosiaankaan ollut mitään maagista realismia, vaan maagisuus tuli minulle enemmänkin tämän kirjan sisäänsä imaisevasta maailmasta. Parhaimmillaan kirjaa lukiessa sen maailma tuntuu aivan todelliselta, ikään kuin itse eläisi kirjan maisemissa. Minulle Gravesendin pikkukaupunki kaikkine tyyppeineen tuntui idylliseltä, suorastaan maagiselta paikalta. En ihmettele, että Johnny Wheelwrightilla ei aikuistuttuaan ollut onnea rakkaudessa, kun hän on nähnyt kaiken onnen ja rakkauden jo lapsuudessaan.

Siihen nähden, että tämä on vanha kirja, löysin yllättävän monta blogitekstiä tästä. Ystäväni Owen Meanyn ovat blogeihinsa tuoneet ainakin: Aletheia, Indigo, Marile, Jokke, Kirjakko, Maria, Raisa ja varmasti vaikka kuka muukin.

Poirot x 2

Tuntuu, että toistan itseäni näitä Poirot-juttuja kirjoittaessani, mutta kerrotaanpa silti nyt vielä, että olen vajaan viiden vuoden aikana lukenut hiljakseen läpi Agatha Christien Hercule Poirot -sarjaa. Jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota kirjojen ilmestymisjärjestykseen ja siitä lähtien pyrkimys on ollut lukea kirjoja suunnilleen järjestyksessä, vaikka sarja ei juonellisesti etenekään kirjasta toiseen. Itselleni iso osa Poirot-kirjojen viehätystä on vanhahtava englannin kieli, joten useimmat kirjat olen lukenut alkukielisinä. Olen edennyt siihen pisteeseen, että lukemattomia osia on enää alle kymmenen. En ole varma olenko enemmän iloinen saavutuksesta vai surullinen siitä, että pian uusia luettavia ei enää ole.

Tässä samalla voin myös hiukan mainostaa Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -kesälukuhaastetta, joka laitettiin käyntiin vasta eilen. Hyvin ehtii siis mukaan, jos innostaa lukea dekkareita kesällä. Minä lähdin mukaan, ja harkitsin ensin ottavani nyt luetut Poirotit mukaan haasteeseen, mutta ehkäpä en sitten kuitenkaan, koska nämä on kuitenkin luettu ennen kuin edes tiesin haasteesta. Seuraavat sitten. Mutta nyt itse kirjoihin.

*****

Christie, Agatha: Murder in the Mews and Other Stories
HarperCollins 2006 (alunperin 1937), 280 sivua

Murder in the Mews on neljän Poirot-novellin kokoelma. Olen maininnut ennenkin, että minun makuuni on enemmän pitkät Poirot-tarinat kuin novellit, sillä novellien lyhyys ei jätä oikein tilaa omalle arvuuttelulle. Yllättävät loppuratkaisut eivät yllätä tarpeeksi, kun aikaa oman teorian miettimiselle ei ole ollut. Tämä sanottuna pidin Murder in the Mewsiä kuitenkin ehkäpä onnistuneimmat Poirot-novellit sisältävänä kokoelmana. Tarinat ovat keskimääräistä Poirot-novellia pidempiä ja juonet ovat onnistuneita. Suosikeiksini nousivat niminovelli, sekä omalaatuisen Sir Gervase Chevenix-Goren erikoista kuolemaa selvittelevä Dead Man's Mirror.

Yleensä en jaksa innostua kauheasti sellaisista Poirot-tarinoista, joissa selvitettävänä on jokin muu rikos kuin murha. Jotenkin varkaudet ja katoamiset tuntuvat pikkuisen lällyiltä. Kuitenkin The Incredible Theft, arvokkaiden piirrustusten katoamista käsittelevän tarinan mysteeri on niin taitavasti rakennettu, että tykkäsin jopa siitä, vaikka tarinan poliittinen tausta onkin vähän hatarasti kuvailtu.

*****

Christie, Agatha: Poirotin lyhyet jutut
WSOY 1995, 246 sivua
Suomennos: Kouvolan kieli-instituutin 2. kurssi 1975-1976
(Poirot's Early Cases, 1947)

Poirotin lyhyet jutut on kuudentoista noin 10-15 sivun mittaisen novellin kokoelma. Tässä kirjassa tykkäsin siitä, että Poirotin persoona pääsi hyvin esiin tämän ystävän Kapteeni Hastingsin kanssa käymissä keskusteluissa. Opin myös uutta Poirotista: esimerkiksi novellissa Suklaarasia selviää, että Poirot on harras katolilainen. Sinänsä belgialaisen Poirotin uskonnollisen vakaumuksen ei kai pitäisi olla yllätys, mutta toisaalta en muista, että olisin koskaan aiemmin huomannut edes viittauksia Poirotin katolilaisuuteen, saati näin suoraa kommentia uskonnon merkittävyydestä (harras katolilainen...).

Hassua tässä kokoelmassa oli se, että yksi novelleista, Sukellusveneen piirrustukset (The Incredible Theft), on mukana myös kymmenen vuotta aiemmin julkaistussa Murder in the Mews -kokoelmassa. Samoin novellin Market Basingin arvoitus juoni muistuttaa kovasti Murder in the Mewsin juonta, vaikka täsmälleen samasta novellista ei kyse olekaan. Christien mysteereissä toki on muutoinkin toistuvia kuvioita, mutta näiden kahden novellin juonet ovat yksi yhteen samat, ainoastaan henkilöt ja tapahtumapaikat on vaihdettu.