Forsytein taru - toinen etappi

Forsytein tarusta on nyt reilut kaksi kolmasosaa luettuna. Jäljellä on enää viimeinen osa, Vuokrattavana. Tässä toisessa etapissa siirrytään ajassa kymmenkunta vuotta eteenpäin. Soames ja Irene ovat edelleen naimisissa, vaikka eivät olekaan nähneet toisiaan vuosiin. Soames ymmärtää haluavansa jatkajan suvulleen, ja yrittää voittaa Irenen takaisin. Irene kuitenkin löytää sielunkumppanin leskeksi jääneestä (nuoresta) Jolyonista.  Winifred ja Monty ajautuvat avioeron partaalle, ja kolmannen polven Forsytet lähestyvät aikuisikää lisäten oman panoksensa suvun sekavaan ihmissuhdevyyhtiin.

Käsittelemme edellisen etapin tapaan tätäkin osaa muutamien kysymysten kautta, ja toivomme muidenkin kirjaa lukevien (tai aiemmin lukeneiden) pohtivan sekä näitä kysymyksiä sekä mahdollisesti herättelevän uusia. 

Miten lukeminen on sujunut? Miten ennakko-odotukset ovat täyttyneet tähän mennessä?

Anna: Olen ihan koukussa. Nyt, kun henkilöt ovat tuttuja, heidän kohtalostaan haluaa tietää kaiken. Odotin, että tässä osassa olisi keskitytty huomattavasti enemmän jo seuraavan (kolmannen) polven Forsyteihin, mutta tarinassa pysyteltiinkin pitkälti Soamesin, Irenen, Jolyonin ja Winifredin parissa. Irenen ja Jolyonin suhdetta aavistelin jo edellisessä osassa, ja olen ilahtunut, että he löysivät toisensa. 

Sonja: Tästä osiosta muistin tosi paljon juonenkäänteitä minisarjan perusteella. Muistin, että Irene ja Jolyon päätyvät yhteen, muistin että Jolly kuolee sodassa ja Holly päätyy yhteen jonkun "vihollisleirin" henkilön kanssa. (Tosin muistin väärin, että kyseessä olisi ollut Soamesin poika, mutta joka tapauksessa.) Koska juonen puolesta ei juuri tullut yllätyksiä, nautin eniten kuvailusta ja tunnelmapaloista. Pidin kovasti lyhyestä pätkästä osion loppupuolella, jossa kuvataan kuningatar Victorian kuolemaa ja hautajaissaattueta. James kokee kuningattaren kuoleman aikakauden loppuna, sen aikakauden, jota hän itsekin edustaa. Minusta tämä oli kauhean kiinnostavaa ajankuvan luomista. Kuningatar Victoria oli kauan vallassa, ja jotenkin tuntuu, että Galsworthy kuvaa aikalaistodistajana ihan aitoja tunnelmia, joita kansakunnalla (tai ainakin osalla sitä) on ollut kuningattaren kuoltua. No niin, kaiken kaikkiaan nautin kovasti tästä toisesta pätkästä, erityisesti tunnelmasta. Minäkin kuvittelin, että kolmannen polven Forsyteit olisivat saaneet vielä enemmän tilaa, mutta oikeastaan olen iloinen, että keskityttiin eniten samoihin tyyppeihin kuin ykkösosassa. Jotenkin nuoret eivät tunnu ihan yhtä kiehtovilta kuin Jolyon, Soames ja muut.

Jolyon ja Soames näyttäytyvät jossain määrin toistensa vastinpareina, vaikka molemmat edustavat samaa sukua. Samalla Galsworthy tuntuu kuitenkin maalaavan kuvaa tietynlaisesta ihmistyypistä, forsytelaisesta ihmisestä. Jolyon vaikuttaa enimmäkseen melko sympaattiselta tyypiltä, Soames taas vähän säälittävältä omistushalunsa riivaamalta ilkimykseltä. Mitään ajatuksia tästä?

Sonja: Jolyon kai jo vuosia aiemmin teki ihan selkeän irtioton omistushaluun ja muihin perheensä arvoihin ja paheisiin, samalla kun teki ihan konkreettisenkin irtioton ja katkaisi välinsä Forsyteihin. Jotenkin näyttäisi, että Jolyon taistelee omistamisen halua ja rahalle omistettua elämää vastaan. Jolyon pohti jotain sen suuntaista, että ei haluaisi, että hänestä tulee samalla tavalla pakkomielteen riivaama Irenen suhteen, kuten Soamesista. Ja siinä kai ero sitten onkin: Jolyon ei halua omistaa Ireneä (tai ainakin tiedostaa halunsa ja taistelee sitä vastaan) ja siksi Irenen on mahdollista elää tämän kanssa.
Soames tosiaan näyttää aika säälittävältä, mutta on todella hieno "pahis" siinä mielessä, että hänen ratkaisunsa ovat melko loogisia kuitenkin hänen omassa maailmassaan. Ja Soames on selkeästi kateellinen Jolyonille, eikä näe, että jos hän päästäisi irti omasta omistamisen ja menestymisen halustaan, saattaisi hänkin olla onnellinen. Ehkä.

Anna: Nämä ovat mielestäni molemmat vähän hämmentäviä tyyppejä, vaikka Jolyon onkin ehdottomasti miellyttävämpi. Hän suhtautuu kaikkeen hirveän tyynesti ja välillä tuntuu, että lähes vailla tunteita. Esimerkiksi Jollyn sotaan lähtö ja kuolema eivät kumpikaan saaneet hänessä esille hirveästi tunteita - ehkä kyse on siitä, että Jolyon pyrkii niin kovasti olemaan omistamatta mitään, että hän näkee liialliset tunteetkin osoituksena omistamisenhalusta?
Kuten Sonja totesikin, Soames on kyllä henkilönä todella hieno toimiessaan omasta näkökulmastaan koko ajan täysin oikein ja loogisesti. Imogen toteaa kirjassakin, miten Soames ei ikinä ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, ja luulisin, että tämä on kytköksissä  hänen omistamisenhaluunsa. Jollakin kun on aina enemmän jotakin.

Kirjasta on jäljellä enää viimeinen osa. Millaisia odotuksia se herättää?

Anna: Kuvittelisin, että tavallaan yhteenvetona kirjan lopussa pitäisi olla jonkinlainen "aikakauden loppu" -fiilis. Ehkä Timothy kuolee kirjan lopussa viimeisenä vanhan polven Forsytenä eikä mikään ole enää ennallaan? Olen myös ihan varma, että Jolyonin ja Irenen Jon ja Soamesin ja Annetten Fleur (?) päätyvät tekemisiin keskenään. Ehkä he sovittavat näiden kahden suvun haaran erimielisyydet päätymällä naimisiin?

Sonja: Juu, kyllä tämäntyyppiseltä kirjalta odottaa kunnollista langanpätkien yhteen solmimista, eli sitä että juoni laitetaan lopulta kasaan, eikä mitään jätetä epäselväksi. Muistan jotakin tulevasta, mutta toivon että yllätyksiäkin tulee. Toivon kauheasti, että Soames saavuttaa tyyneyden ja mielenrauhan. Vaikka Soames on kamalan epämiellyttävä, toivon hänelle silti hyvää ja sitä että hän tajuaisi jotakin. Sekin, että jaksan kaikesta huolimatta toivoa Soamesille hyvää, on hyvin luodun hahmon merkki. Soames ei ole mikään yksiulotteinen ällötys.

Viimeinen etappi käsittää siis osan Vuokrattavana eli kirjan lopun. Viimeistä osaa käsittelemme maanantaina 12.8., eli kahden viikon päästä.

Kertokaapa, millaisia ajtuksia teillä on tähän asti luetusta?

Matkakertomus mielikuvituksesta

Leena Krohn: Tainaron. 1985.

Tainaron on Leena Krohnin läpimurtoteos, ja myös tunnetuin teos. Tainaron on outo kaupunki jossakin kaukana, ja kaupunkia asuttaa outo kansa. Kirjan muoto on äärimmäisen tehokas: nimettömäksi jäävä kirjoittaja kirjoittaa nimettömäksi jäävälle ystävälleen kokemuksistaan ja havainnoistaan oudossa kaupungissa. Välillä viitataan näiden kahden yhteiseen menneisyyteen, mutta viittaukset ovat tavallaan niin yleispäteviä, että lukija voi kuvitella saavansa kirjeitä joltakin omalta ystävältään jostakin oudosta kaupungista (ja voi, miten toivonkaan että saisin tämänkaltaisia kirjeitä vaikkapa vähän tavallisemmistakin paikoista!).

Tainaron on oma maailmansa, joka vetää vastustamattomasti sisäänsä ja saa unohtamaan kaiken ympärillään. Tainaron ei pysy hetkeäkään samanlaisena: kaupunki ja sen asukkaat ovat jatkuvan muutoksen tilassa. Muutosta jäin pohtimaan enemmänkin, mistä se kertoo? Siitä että muutos on aina elämälle välttämätöntä, että kuolemaa ei tarvitse pelätä, koska se on vain yksi muutos, se viimeinen? Tainaronin asukkaat muuttuvat elämänsä aikana useita kertoja niin, ettei heitä voi enää tunnistaa edellisiksi. Ajatus ahdistaa niin tarinan kertojaa kuin minuakin, sillä eivätkö juuri muistot tee ihmisistä ihmisiä? Tarina herättää ainakin minussa kysymyksiä ja ajatuksia, ja kaikista niistä ei ole helppo saada kiinni, niin omalaatuinen on Tainaronin maailma.

Ymmärrän, miksi tämä on Krohnin tunnetuin romaani. Olen lukenut häneltä monia muitakin teoksia, mutta mikään niistä ei ole tehnyt näin suurta vaikutusta - ehkä siksi, että usein on jäänyt sellainen olo, että tarinat jäävät etäisiksi, että niiden kertoja on kovin kaukana itse todellisista tapahtumista. Tavallaan asian laita on tässäkin niin, kertoja on ulkopuolinen havainnoitsija, mutta silti hän tuntuu olevan tarinassa vahvasti läsnä.

Luin painoksen, jossa on Inari Krohnin kuvitusta. Luulen kuitenkin, että kirja toimisi paremmin ilman niitä. Kuvitukset ovat enimmäkseen hyönteiskuvia, ja niillä tehdään kaupungin maailmaa liian ilmiselväksi. Paljon mieluummin sitä itse yhdistelisi tarinan hahmoja hyönteisiin kuin saisi näin selkeitä vihjeitä tulkinnasta.

Forsytein taru - ensimmäinen etappi

Forsytein tarun ensimmäinen osa, Varakas mies on nyt luettu. Forsytein laaja suku on esitelty ja osaan henkilöistä ehditty paneutua enemmän, osaan vähemmän. Eniten huomiota tähän mennessä on saanut Soamesin ja Irenen avioliitto ja siihen liittyvä kolmiodraama (tai ehkä neliödraama, jos Junekin lasketaan mukaan). Toinen tärkeäksi noussut asia on vanhan Jolyonin suhde vuosia aiemmin perhepiiristä karkotettuun poikaansa ja tämän perheeseen. 

Seuraavassa käsittelemme tähän asti luettua muutamien kysymysten kautta, ja toivomme muidenkin lukeneiden vastaavan samoihin kysymyksiin sekä tietysti myös vievän keskustelua uusiinkin suuntiin! Juonipaljastuksia noussee esiin, jos ei ole vielä kirjassa ensimmäisen kolmanneksen kohdalla. 


Miten lukeminen on sujunut tähän asti?

Sonja: Ihan alku vähän takkusi, kun tuntui, että tulee vaan kamala määrä henkilöhahmoja, eikä mitään oikeastaan tapahdu, mutta vauhtiin päästessä lukeminen ei ole tuntunut yhtään raskaalta. Ja Soamesin ja Irenen avioliittokuviot ovat olleet jopa koukuttavaa lukemista. Ja koukuttavuutta toivoin ja odotin, niin sikäli ihan ennakko-odotusten mukaisesti mennään.

Anna: Myös minulla oli alkuun vaikeuksia, ensimmäiset 100 sivua piti pakottaa itsensä kirjan äärelle. Henkilöitä oli niin paljon, että en tuntunut lainkaan tietävän, kenestä milloinkin puhuttiin ja mikä on ihmisten suhde toisiinsa. Jonkinlaisen henkilökartan piirtäminen olisi varmasti auttanut tässä tapauksessa! 150 tienoilta aloin koukuttua tarinaan, ja nyt kirjaa ei malttaisi laskea iltaisin käsistään.

Forsytein taru toi heti alussa suuren määrän henkilöhahmoja näyttämölle. Silmiinpistävää on ollut, että juuri kukaan ei ole kuitenkaan vaikuttanut erityisen miellyttävältä tai sympaattiselta tyypiltä. Onko porukasta löytynyt sellaista, jonka puolta pitää, tai joka vaikuttaa erityisen kiinnostavalta?

Sonja: Irenen ja Soamesin avioliitto on ollut kiinnostava ja tietysti aika hallitseva juonikuvionakin tässä ensimmäisessä osassa. Molemmat osapuolet vaikuttavat kiinnostavilta, vaikka Soames ei kauhean mukavalta vaikuta, eikä Irenen näkökulmat lopulta tule ihan hirveästi esille. (Mikä sinänsä musta on ollut yllättävää, kun muistan minisarjan perusteella Irenen olleen yksi päähahmoista.) Vanhemman polven Forsyteja on tosi paljon, ja monet niistä menevät mulla ainakin vähän keskenään sekaisin. Jotenkin tuntuu, että niitä on niin paljon lähinnä siksi, että ne suurena joukkona edustaa tiettyjä Forsytein arvoja. Mutta yksittäisinä hahmoina vanhemman polven Forsyteit eivät ehkä nouse kauhean vahvasti esiin.

Anna: Aika pitkään kirjassa täytyi mennä, että jotkut henkilöt alkoivat nousta positiivisessa mielessä esiin. Näin osion loppupuolella vanha Jolyon sekä hänen perheensä ovat nousseet ehdottomiksi suosikeikseni. Soamesin ja Irenen liitto ja sen päättyminen on ollut koukuttavinta luettavaa, ja minusta on kiinnostavaa, miten kirjassa asetutaan selkeästi Irenen puolelle, vaikka hän on se, jolla on avioliiton ulkopuolinen suhde. Kuten Sonja totesi, Irene on ainakin toistaiseksi arvoituksellinen hahmo, jota seurataan oikeastaan pelkästään miesten silmien läpi. Pidän Irenestä kovasti varsinkin nyt, kun Bosinney on poistunut kuvioista, häntä en voinut sietää. Kun kirja on luettu, aion katsoa sen tästä tehdyn minisarjan ja odotan jo ihan innoissani, minkälaisia hahmot siinä ovat!

Takakannessa puhutaan Galsworthyn kirjojen sisältävän yhteiskuntakritiikkiä "varakkaiden luokkien hengetöntä, pelkästään taloudellista etua tavoittelevaa maailmankatsomusta vastaan". Onko tämä mielestäsi näkynyt tähän mennessä ja miten?

Sonja: Ei ihan hirveästi, mutta se on ollut oikeastaan ihan helpotus. Jotenkin ajattelisin, että liki sata vuotta sitten kirjoitetetusta kirjasta, jonka suurin sisältö ja sanoma olisi yhteiskuntakritiikki jotain tiettyä luokkaa kohtaan, olisi aika ajanut ohitse helposti. Voin olla tietysti väärässäkin. Mutta onneksi tässä kirjassa tuntuu olevan paljon muutakin. Välillä on tuntunut siltä, että kirjassa väitetään, että joku tyyppi on vähän typerä tai epämiellyttävä lähinnä siksi, että on syntynyt tiettyyn luokkaan ja tykkää rahasta ja on sokea kaikelle muulle. Sellainen tuntuu vähän osoittelevalta, mutta henkilöhahmot vielä todennäköisesti kehittyvät ja voi olla että loppuun mennessä tyypittelyt tuntuvat jo perustelluimmilta.

Anna: Kuten Sonja toteaa, ihan hirveästi minäkään en ole löytänyt yhteiskuntakritiikkiä. Välillä tosin nostetaan esiin Forsytein ennakkoluuloinen ja tuomitseva suhde alempien luokkien ihmisiin, ja etenkin nuoren Jolyonin puheissa esiintyy mielestäni ihan suoraakin kritiikkiä. Osion lopussa nousee esiin myös se, miten vanha Jolyon löytää elämälleen uutta tarkoitusta lasten ja luonnon parista. Yhteiskuntakritiikkiä kiinnostavampia teemoja tässä on kuitenkin sekä ajankuvaus että suvun ja sen suhteiden kuvaus.

Millä mielillä jatkoa lukemaan?

Sonja: Nyt kun on päässyt vauhtiin, niin ihan odottavalla mielellä. Muistan jotain juonenkäänteitä minisarjan perusteella, mutta en kuitenkaan mitenkään paljon. Nyt on jännä nähdä, onko muistini oikeassa ja miten paljon.

Anna: Innoissani. Kirjassa on sellaista vanhanaikaista tarinankerronnan lumoa, joka ainakin minut pitää hyvin otteessaan. Kiinnostaa kovasti, mihin tästä mennään seuraavaksi, sillä ainakin minulle jäi tunne, että vanhan Jolyonin kuolema oli Forsytein suvun tarinassa erään merkittävän aikakauden loppu. Ehkä nuoremmat Forsyteit nousevat jatkossa enemmän keskiöön?


Hyvät kanssalukijat (tai kirjan jo aiemmin lukeneet), millä mielillä te olette kirjan parissa viihtyneet? Olisi mukavaa kuulla pohdintanne kysymyksiinne sekä mahdollisesti myös ihan uusia keskustelunavauksia. 

Seuraavalle etapille ajattelimme samaa kahden viikon lukuaikaa, eli osiosta KAHLEISSA aloitamme keskustelun maanantaina 29.7.2013.

Erinäisistä teknisistä ja aikataulullisista ongelmista johtuen Forsytein tarun kimppaluvun ensimmäinen keskustelu siirtyy maanantaille (15.7.) aiotun sunnuntain sijaan. Kiitos kärsivällisyydestä. :)

Rakkauteni Afrikka

Myönnetään. Tämä on ihan hirvittävää huijausta, mutta minä kirjoitan nyt kirjasta, jonka olen lukenut pääsiäisenä. Juu, pääsiäisenä, siis yli kolme kuukautta sitten. Yleensä, jos kirjasta kirjoittaminen venyy, jätän asian sikseen, sillä ei ole kovin helppoa kirjoittaa teoksesta, josta ei ole tuoreita muistikuvia. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen kahdesta syystä. Ensinnäkin, tämä on sellainen kirja, joka teki minuun suuren vaikutuksen, enkä ole nähnyt tästä moniakaan blogitekstejä, vaikka kirja on suhteellisen tuore. (Koska kirjabloggarithan tunnetusti kirjoittavat vain uutuuksista...;) Toivoisin, että muutkin löytäisivät kirjan. Toisekseen tämä on haastekirja Afrikan tähti -haasteessa, joka ei osaltani ole lähtenyt vielä kovinkaan vauhdikkaasti liikkeelle. Kirjablogien haaste-etiketin mukaista lienee kirjoittaa kirjasta, jonka haluaa mukaan haastesuoritukseen.

Eli pahoittelut, jos rikon suuria kirjabloggarin sääntöjä, tässä kuitenkin erittäin myöhäinen teksti yhdestä kevään lempikirjastani. Kyseessä on:

Sheldrick, Daphne: Rakkauteni Afrikka, Otava 2012. An African Love Story. Love, Life and Elephants 2012. Suomennos Iiris Kalliola.

Kuva: Otava

Daphne Sheldrick (s.1934) on omistanut elämänsä luonnonsuojelulle Keniassa. Yhdessä miehensä David Sheldrickin kanssa hän on tehnyt töitä muun muassa salametsästystä vastaan, sekä kasvattanut ja hoitanut salametsästäjien uhreiksi joutuneiden eläinten orpoja poikasia. David Sheldrick toimi Tsavon kansallispuiston johtajana näkyvässä asemassa. Daphne Sheldrick on ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut kasvattamaan vastasyntyneitä norsuja. Rakkauteni Afrikka -kirjassa Daphne Sheldrick kertoo sekä elämästään Keniassa, työstään norsujen, sarvikuonojen ja muiden eläinten parissa, sekä suuresta rakkaudestaan David Sheldrickiin.

Kirjassa on vahva perinnön jättämisen tuntu. Daphne Sheldrick kertoo tarinoita menneistä vuosikymmenistä, siitä kuinka asiat on hoidettu aikoina, jolloin viestit eivät kulje sekunneissa vaan päivissä, sekä ajoista, jolloin Kenia oli Iso-Britannian siirtomaa. Hän kertoo myös, kuinka toisinaan luonnonsuojelutyö on ollut turhauttavaa, kun norsuja on teurastettu säälittä norsunluun takia. Toisaalta mukaan on mahtunut iloa ja onnistumisen kokemuksia, kun Sheldrick kumppaneineen on onnistunut pelastamaan orpoja eläinvauvoja varmalta kuolemalta.

En lue paljoakaan elämäkertoja, mutta minua ovat aina kiehtoneet ihmiset, jotka omistavat elämänsä eläimille ja niiden suojelulle. Kenties siksi, että eläinrakkaana ihmisenä minua itseänikin houkuttaisi sellainen elämä. Koska olen asiasta kiinnostunut, kaikki Sheldrickin kertoma hänen eläinsuojelutyöstään innosti ja liikutti minua suuresti. Kuinka upealta mahtaakaan tuntua, kun saa hoidettua norsunpoikasen isoksi ja vahvaksi ja lopulta palautettua luontoon!

Minulle tämä oli upea lukukokemus, mutta jos jotakin miinusta tästä täytyy sanoa, tulisi se siitä, miten vähän kirjassa lopulta otetaan kantaa Kenian asemaan siirtomaana ja lopulta itsenäisenä valtiona. Sheldrick itse on syntynyt ja kasvanut Keniassa, mutta hänen sukujuurensa ovat Britanniassa. Sheldrick kuvaa kyllä sitä, kuinka hän tai joku lähimmäinen on ollut usein kapinallisten väkivallan uhan alla tai uhrina. Lopulta kuvauksista kuitenkin jää tuntu, että Sheldrick puhuu asiasta kuin ulkopuolisena, ikään kuin Kenian itsenäistymispyrkimykset eivät edes koskettaisi häntä. Toisaalta tämän ymmärtää tarkoituksellisena irrottautumisena pois poliittisista mielipiteistä kohti henkilökohtaista omaelämäkertaa, ja sinänsä tällainen rajaus on aivan hyväksyttävä valinta. Itse olisin kuitenkin ehkä kaivannut enemmän tietoa siitä, millaista on ollut asua Keniassa ennen sen itsenäistymistä ja toisaalta itsenäistymisen aikaan - mikä on muuttunut ja mihin suuntaan. Kiinnostavaa olisi ollut myös kuulla tämä brittiläisen taustan omaavalta ihmiseltä.

No, kaikkea ei voi saada ja toisaalta teos on kiehtova ihan tällaisenaankin. Toivon, että minulla on vielä jonain päivänä onni matkustaa Keniaan, niin kiehtovana maa ja sen luonto tässä kirjassa näyttäytyvät. Myös Jenni on lukenut kirjan, sekä kertonut vaikutuksista, joita tällä kirjalla on ollut häneen. Myös minä vaikutuin sitä paljon, että aloin WWF:n kuukausilahjoittajaksi. Päätös ei ollut yksinomaan tämän kirjan ansiota, mutta oli osanaan tekemässä jo vuosia jatkuneesta pohdinnastani todellisuutta.

Tämä on erittäin suositeltava kirja kaikille. Raakuuksien pelkääjille voin myös kertoa sellaisen helpotuksen, että minä, joka olen erittäin herkkä kaikille eläinten kokemille vääryyksille, pystyin lukemaan kirjan ongelmitta. Lämpö ja toivo jäivät tästä kirjasta päälimmäisiksi tunteiksi, vaikka ihmiset ovatkin toisinaan julmia pönttöpäitä. Onneksi asioihin voi kuitenkin myös vaikuttaa.

Paikka vapaana

Rowling, J.K.: Paikka vapaana, Otava 2012. The Casual Vacancy 2012. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Kuva: Otava

Minun oli tarkoitus lukea tämä kirja alunperin englanniksi, mutta sitten sain tämän lahjaksi suomenkielisenä. Alkuun vähän epäilytti lukea kiireisellä aikataululla tehtyä käännöstä, varsinkin kun useimmiten muutenkin tykkään lukea alunperin englanniksi julkaistut kirjat alkukielellään. En onnekseni kuitenkaan joutunut irvistelemään tekstin äärellä. Mielestäni suomennos oli sujuva, varsinkin kun ottaa huomioon, että sille ei ole annettu paljoa aikaa.

Kirjassa kuvataan värikästä otantaa pienen englantilaisen Pagfordin kylän asukkaista. Kunnanvaltuutettu Barry Fairbrother menehtyy äkillisesti ja valtuustosta vapautuu paikka. Paikan täyttäminen saa aikaan kaikenlaista juonittelua ja suhmurointia ja kyläläisten elämistä paljastuu yllättäviä seikkoja. Pienillä teoilla on suuria vaikutuksia yksittäisiin ihmisiin ja koko kyläyhteisöön.

Ennen lukemista muistin lukeneeni arvioita, joiden mukaan kirja on synkempi kuin Rowlingilta olisi voinut odottaa. Minäkin hivenen yllätyin tietyistä käänteistä ja siitä, että kirjan hahmot olivat lähes poikkeuksetta melko kurjia tyyppejä. Osa hahmoista tuntui lähes karikatyyrimäisiltä pahiksilta, mikä teki kirjasta paikoittain hiukan epäuskottavan. Toisaalta hahmot olivat kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia koukuttuakseni lukemiseen. Kirjan synkkyys ei onneksi myöskään puskenut läpi toivottomuutena, mikä saa minut helposti tympääntymään.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Paikka vapaana oli minulle oikein mainio juonivetoinen juhannuskirja. Täytyy myös mainita erikseen kirjan kansi, joka on minusta aivan todella hieno, yksinkertainen ja tyylikäs.

Kirja on ollut ehkä viime vuoden odotetuin uutuus ja näkynyt monessa blogissakin. Ensimmäisenä muistui mieleen Maijan kehuva teksti. Myös Amma hehkuttaa kirjaa perusteellisesti. Potter-fani Varjelum on myös lämmennyt kirjalle. (Itse olen lukenut Potterit vasta aikuisiällä, ja viimeinen osa itse asiassa odottaa edelleen lukemistaan. Sen sijaan tämä Rowlingin aikuisten kirja kiinnosti enemmänkin ja olin halunnut lukea tämän ilmestymisestään asti.) Muitakin tekstejä löytyy, mutta vilkaiskaapa lisää vaikka Amman arvion lopusta, siellä on monia linkkejä.