keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Äänikirjakokeiluja & keskeytyksiä


Minun suhteeni äänikirjoihin noin niinkuin aikuisiällä on ollut suorastaan olematon. Lapsena toki kuuntelin kaikennäköistä, muun muassa Ruohometsän kansan ja Maija Poppasen useampaan kertaan. Aikuisena on lähinnä tullut luettua muiden bloggareiden (useimmiten) hyviä kokemuksia äänikirjoista. Olen epäillyt olevani niin levoton luonne, että en välttämättä varta vasten jaksaisi asettua kuuntelemaan mitään... Ehkä ajatukseni lähtisivät harhailemaan, jos en itse keskittyisi lukemiseen. Sitten keksin, että ärsyttävin kotityö nro. 1, eli tiskaus saattaisi sujua leppoisammin äänikirjan parissa... Eikun kokeilemaan.

Christie, Agatha: Askel tyhjyyteen, WSOY 2010. Suomennos: Kattelus, Kirsti. Lukija: Lars Svedberg. (Why Didn't They Ask Evans?, 1934).

Totta puhuen petyin vähän kotikirjastoni äänikirjavalikoimaan, kun yritin löytää kuunneltavaa. CD ei taida enää olla pop? Harkinnan jälkeen päädyin lainaamaan ikisuosikkini Agatha Christien Askel tyhjyyteen -äänikirjan (Why Didn't They Ask Evans?). Christie harvoin pettää odotuksia. Totta puhuen kirjaston senhetkinen valikoima oli niin heikko, että valinta tapahtui käytännössä tämän ja Holmes-tarinoiden välillä...

Kirjassa ei seikkaile kukaan Christien vakisankareista, vaan tarina on sarjoista irrallinen. Nuori papin poika Bobby löytää kuolemaa tekevän miehen. Mies on pudonnut vaaralliselta kallionkiellekkeeltä. Tapahtuma tulkitaan onnettomuudeksi, mutta oliko se sitä sittenkään?

Yleisesti ottaen pidin Lars Svedbergistä lukijana - sopivan eläytyvä, mutta kuitenkin selkeä. Lisäksi minulla on erityismieltymys melko mataliin miesääniin, joten Svedbergin äänikin miellytti korvaa. Jossain vaiheessa seitsemän levyn kirjaa huomasin kuitenkin hieman puutuvani, koska tuntui, että kirja eteni kovin verkkaisesti. Luettuna ääneen kirja etenee väkisin hitaammin kuin itsekseen hiljaa luettuna. Tämän kirjan kohdalla juoni oli muutenkin niin hidastempoinen, että kuunneltuna kokemus oli melkein tahmea. Jaksoin kuitenkin loppuun asti, koska olisihan minua vaivannut, jos en olisi saanut tietää murhaajaa! Voi kuitenkin olla, että yleisesti ottaen minulle uppoaa paremmin Christiet, joissa seikkailee suosikkini Poirot. Poirot on hahmona niin oivallinen, että jaksan hyvin sellaisetkin Poirot-seikkailut, joissa itse tarina ei ole mielestäni kaikilta osin onnistunut.

Halusin lisää äänikirjakokeiluja, ja uudemmalla kirjastovisiitillä äänikirjahyllykin näytti jo täydemmältä. Mukaan lähti englanninkielinen Catch 22 (Joseph Heller), sekä Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Olen jo palauttanut molemmat äänikirjat, joten en valitettavasti osaa laittaa nyt tarkempia tietoja. Alunperin ei minun ollut edes tarkoitus näistä kirjoittaa, koska en ole tähänkään mennessä kirjoittanut keskeytyksistä. Tällä kertaa teen kuitenkin poikkeuksen, onhan tämä tällainen "teemapostaus" yleisemminkin äänikirjoista ja kokemuksista niiden parissa.

Miksi sitten keskeytykset?

Catch 22:n kohdalla yhdeksi kompastuskiveksi muodostui kieli. Osaan mielestäni englantia kiitettävästi, en välttämättä kaipaa esimerkiksi tekstityksiä elokuviin, mutta jotenkin tämän kirjan kohdalla huomasin, että minun oli hankala pysyä luetun perässä. Ehkä kyse oli siitä, että vastaan tuli paljon sotasanastoa, joka ei välttämättä ole tuttua, tai sitten siitä, että kirjan tyyli on melko erikoinen, toistava ja vähän jopa absurdi. (No, kirjan tyylistä minun on ehkä turha puhua yleisemmin, koska jätin kuitenkin kirjan kesken.) Lisäksi minua ei erityisemmin miellyttänyt amerikkalaisittain puhuva, hiukan nasaaliääninen lukija. (Valitettavasti en osaa kertoa lukijan nimeä, koska tulin tosiaan jo palauttaneeksi kirjan.) Jätin Catch 22:n ensimmäiseen levyyn. Catch 22:sta kuunnellessa minua vaivasi myös ihan käytännön asia: kuuntelin levyä perinteisellä walkmanilla, ja kuulokkeeni tippuivat jatkuvasti. Märät tiskihanskat käsissä kuulokkeen poimiminen oli ärsyttävää. Seuraavaa levyä varten älysinkin sitten jo liittää walkmanin kaiuttimeen, joten liikkuminen ja kuuntelu oli helpompaa.

Minulla ei ollut erityisiä ennakko-odotuksia Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -kirjaan. Luin joskus vuosia sitten Että hän muistaisi saman. Muistelisin, että tykkäsin siitä, mutta juuri muuta en pysty kirjasta palauttamaan mieleeni. Kauimpana kuolemasta lukijana on Vuokko Hovatta, jonka äänestä pidän kovasti,  laulajana kuin lukijanakin. Jälleen joudun puhumaan vain yhden levyn kokemuksella, mutta tuntui, että Hovatan ääni sopi erinomaisesti kirjan eteeriseen tyyliin. Mutta eteerisyys oli myös syy, miksi kirja jäi kesken. En saanut kirjasta tai varsinkaan tarinasta otetta, ja tuntui, että koko alku oli vain metaforaa metaforan perään. Metaforat olivat kieltämättä oivaltavia, kuten vaikka kirjan nimeksi asti päätynyt "mikä on kauimpana kuolemasta" -juttu. En ehkä kuitenkaan juuri nyt kaipaa eteerisiä tarinoita tai metaforia. Ei ole kiveen kirjoitettua, että en joskus palaisi kirjaan, mutta juuri nyt ei ollut sen aika.

Tähänastinen äänikirjakokeilusaldoni on siis yksi loppuun asti kuunneltu ja kaksi ensimmäisen levyn jälkeen keskeytettyä kirjaa. Vinkkejä otetaan vastaan, mikä kirja toimisi erityisen hyvin kuunneltuna... Ja tykkäättekö ylipäätään kuunnella kirjoja?

torstai 8. marraskuuta 2012

Lämmintä amerikkalaishuumoria - Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Ensinnäkin: Saimme Merenhuiskeelta tunnustuksen, kiitos, lämmitti mieltä! Palannemme asiaan, kunhan saamme sovittua, mitä teemme. Näihin reagoiminen on vähän hidasta, kun kirjoittajia on kaksi.
Sitten tämän päivän kirjaan....

Tropper, Jonathan: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, Karisto, 2011. Suomennos: J. Pekka Mäkelä. (This Is Where I Leave You, 2009)

""Isä on kuollut", Wendy ilmoittaa tylysti, aivan kuin sellaista olisi sattunut ennenkin, aivan kuin kyse olisi täysin arkisesta sattumuksesta. Toisinaan käy hermoille tämä hänen ainainen halunsa esittää ylettömän tyyntä jopa tragedian edessä. "Hän kuoli kaksi tuntia sitten."
"Mitenkäs äiti?"
"Kyllähän sinä tiedät, millainen äiti on. Hän halusi tietää, paljonko oikeuslääkärille pitäisi antaa tippiä.""

(S.7)

Judd Foxmannin isä on kuollut. Tämä velvoittaa Juddin ja tämä kolmen sisaruksen, Wendyn, Paulin ja Phillippin palaamaan lapsuudenkotiin viettämään juutalaista suruviikkoa. Seitsemän päivää yhdessäoloa perheen kanssa, josta on oikeastaan vieraantunut kauas, voi tuntua melkoisen hankalalta, vaikka yhdessäolon syynä olisi yhteinen suru. Juddin elämässä ei muutenkaan potki kovin lujaa - vaimo on pettänyt Juddia Juddin pomon kanssa, mikä on aiheuttanut eron niin vaimosta kuin työpaikastakin. Juddilla olisi kestämistä jo omissakin sotkuissa, mutta lisäksi pitää palata jännitteitä täynnä olevien perhesuhteiden pariin.

Luvattoman huono kuva, mutta kun marraskuun valo 
Vähän tylsää ehkä sanoa näin, mutta Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on mielestäni tyypillinen kirja. Nasevaa sanailua, lämmintä huumoria, hassuja sattumuksia ja huono-onninen ja sopivan särmikäs päähenkilö, joka yrittää parhaansa, mutta usein asiat menevät vähän solmuun. Tämä tyypillisyys ei kuitenkaan ole mielestäni mikään miinus. Nautin kirjasta oikein paljon ja mielestäni Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on erittäin hyvä lajityyppinsä edustaja - mikä se lajityyppi sitten onkaan.

Judd ja tämän sisarukset perheineen ovat ilahduttavan vahvoja persoonia ja keskenään erilaisia. Wendy lasauttelee kyynisiä kommentteja veljiensä, varsinkin kuopus Phillippin edesottamuksista. Phillip taas on oikea tuhlaajapojan esikuva, jonka sisarukset joutuvat pelastamaan milloin mistäkin liemestä. Isoveli Paul on juro vastuunkantaja-esikoinen, jolla on Juddin kanssa erityinen kana kynittävänä. Sisaruussuhteiden kuvauksesta tuli lämmin olo - sisaruksilla on aina erityinen paikka elämässä, vaikka nämä kuinka kävisivät hermoille, tai vaikka fyysisesti ajauduttaisiinkin kauas toisistaaan.

Pitkin kirjaa korostetaan, miten Foxmanin perheessä ei olla koskaan pystytty puhumaan suoraan tunteista. Ehkä tämä on kulttuuriero, mutta minusta Foxmanit puhuvat toisilleen enemmän ja suoremmin ihan vaikka yhden luvun aikana, kuin minun perheeni koko tähänastisessa elämässäni - eikä minun perheeni kommunikoinnissa ole mielestäni mitään erityisiä vajavaisuuksia. Mutta kai Foxmanien tunteiden näyttäminen ja puhuminen on vähäistä amerikkalaisessa mittakaavassa.

Lisäksi oli kiinnostavaa lukea juutalaisen uskonnon harjoittamisesta varsin maallisten ihmisten näkökulmasta. Juutalainen seremoniallisuus kiinnostaa minua, ja tykkään lukea kirjoja, joissa kaikki tai osa hahmoista on juutalaisia. En tätä ennen esimerkiksi ollut kuullutkaan koko suruviikosta, joka kieltämättä antoi aika herkulliset puitteet romaanille.

Ärsyttävää sen sijaan oli, että joku onneton oli tehnyt lyijykynällä korjauksia kirjastokirjaan paikkoihin, joissa hänen mielestään oli virhe. Oletetut virheet eivät todellisuudessa edes olleet virheitä, ja korjausmerkinnät saivat minut ärsyyntymään ja pahasti. Minun puolestani jokainen saa tehdä omille kirjoilleen mitä tahansa, alleviivailla, taittaa sivuja, tehdä merkintöjä, mitä vain, mutta lainakirjat pitää jättää rauhaan, oli tapaus mikä hyvänsä. Piste.

Tälläkin kirjalla osallistun So American -haasteeseen, ainakin kategoriaan Modern Men Writers.

P.S. Meinasin unohtaa linkittämiset, mutta pakko laittaa tähän Maijan superhauska postaus, jossa unelmaroolitetaan henkilöt tästä kirjasta tehtävään elokuvaan. Minunkin on helppo kuvitella tämä kirja elokuvana, enkä yhtään yllättyisi jos sellainen olisi jo tekeillä. Pakko mainita itsekin muutamia hahmoja, jotka näin elävästi jonkun esittäminä. Juddin vaimona Jeninä kuvittelin kaiken aikaa Busy Philippsin! Jennifer Coolidge sen sijaan olisi minustakin oikein mainio perheen äiti. Wendy taas olisi mielestäni ehdottomasti joku brunette... Maija oli ehdottanut James Francoa naapurin Horryksi, mutta minusta James voisi esittää hulttiopoika Phillippiä. Hmm. Näitä on hauska miettiä!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Ranskalainen ajatusleikki - Viikset

Carrère, Emmanuel: Viikset, Like, 2002. Suomennos: Kristina Haataja. (La Moustache, 1986)

Uusi kuukausi, vanhat kirjat. Luin Emmanuel Carrèren Viikset oikeastaan jo viikkoja sitten, mutta pidin vähän taukoa bloggailusta. Tuumailin, että en taida palata blogissa kaikkeen tauon aikana luettuun, mutta tämä jätti sellaiset muistijäljet, että uskoisin jonkun rivin tästä vielä saavani aikaiseksi.

Kirjan lähtötilanne on herkullinen. Mies ajaa pois viiksensä, jotka hänellä on ollut vuosikausia, mutta kukaan ei huomaa mitään - ei vaimo, ei työkaverit, ei kukaan. Mies epäilee vuorotellen salaliittoa vaimon ja ystäviensä välillä, vuoroin taas omaa mielenterveyttään. Pieni asia ajaa miehen melkoiseen kriisiin, varsinkin, kun vaimo jopa äityy väittämään, että miehellä ei koskaan ole viiksiä ollutkaan.

Tykkäsin kirjan ideasta ja monin puolin myös toteutuksesta. Kirja on melko lyhyt, vain alle 160-sivuinen. Pituus jättikin minut vähän mietteliääksi. Kirjan idea antaa eväät syvällisiin filosofisiin pohdintoihin, ja osittain sellaisiin mennäänkin, mutta pohdinta jää kuitenkin mielestäni kevyeksi. Toisaalta taas koko tarina yllättävää loppuratkaisuaan myöten olisi toiminut erinomaisesti novellina, mutta sellaiseksi Viikset on liian pitkä. Huomaan siis jälleen tekeväni kirjan muodosta itselleni ongelman. Niin käy minulle aina välillä.

Huomioitava yksityiskohta on, että kirjan päähenkilöllä, viiksettömällä miehellä ei ole lainkaan nimeä. Vaimo on nimetty, samoin työkaverit, mutta mies on vain mies. Yleensä minusta on tylsää, jos hahmoilla ei ole nimiä, mutta tähän kirjaan nimettömyys tuo uusia ulottuvuuksia - painiihan mies olemassaolon ongelmien kanssa. Nimi on oleellinen osa identiteettiä ja ihmisen tunnistamista. Onko mies ei-kukaan, onko häntä oikeastaan edes olemassa?

Kaikin kaikkiaan kirja oli minulle kuin hauska ajatusleikki. Se antoi ajattelun aihetta muun muassa siitä, miten ihminen peilaa omaa olemistaan muiden ihmisten kautta. Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, jota en tosin ole nähnyt. Tähän asti olin jostain syystä kuvitellut, että elokuva olisi komedia, mutta kirja ei siihen suuntaan ainakaan anna viitteitä. Pikemminkin kyseessä on ehkä trilleri tai jokin mystinen draama. Ahdistava tämä kirja ei kuitenkaan ole, korkeintaan jännittävä.

Luru on myös lukenut Viikset noin puoli vuotta sitten, ilmeisesti peräti alkukielellään ranskaksi.