Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nopola Sinikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nopola Sinikka. Näytä kaikki tekstit

torstai 30. toukokuuta 2013

Äänikirjakokeiluja osa 2

Kirjoitin eksymisestäni äänikirjojen maailmaan ensimmäisen kerran aikuisiällä täällä. Tiskit eivät maailmasta tiskaamalla lopu, joten on tullut kuunneltua taas muutama levyllinen lisää.

****

Kohelo, Pauli (salanimi): Ohessa tilinumeroni, Siltala 2008. Lukija: Ville Myllyrinne.

Olin jo pitkään halunnut lukea tämän Paolo Coelho -parodian. Kirja nauraa muka-syvällisille, maailmaa syleileville pohdinnoille, joita eräistäkin kirjoista löytyy, ja jotka tuntuvat päälleliimatun siirappisilta. Aikanaan, tämän kirjan ilmestyessä, olin iloinen siitä, että joku muukin jakaa epämieltymykseni Paolo Coelhoon. Sittemmin olen tajunnut, että kirjailijaa karsastavia on luultavasti yhtä paljon kuin tämän fanejakin. (Ja ei siinä, ei fanittamisessakaan mitään pahaa ole, jokainen tykkää mistä tykkää.)

Kirja on esikuvansa kaltaista eteeristä maalailua. Syvällisyyttä etsitään muun muassa Tuurin kyläkaupasta. Vitsi tavallaan toimii, mutta tuntui makuuni ehkä liian pitkältä. Kirja jäikin kesken, kuuntelin kahdesta levystä vain yhden. Luulen, että tämä olisi voinut toimia paremmin luettuna.

****

Nopola, Sinikka: Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, WSOY äänikirja 2012. Lukija: Erja Manto.

Ihailen Sinikka Nopolaa suuresti ja pidän häntä yhtenä lempikirjailijoistani. Pidän hänen kirjoituksissaan muun muassa siitä, kuinka hän nostaa pienestä ja arkipäiväisestä tarkastelun arvoista. Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia nostaa keskiöön esimerkiksi monia arjen esineitä, kuten ruokailuvälineitä ja henkareita. Kirjoituskokoelman minähenkilöt ovat käytännöllisiä, hillittyjä ja hallittuja herkkiä pohdiskelijoita, joiden arjen sattumukset näyttäytyvät koomisessa valossa. Lyhyet kirjoitukset sopivat mainiosti kuunteluun. Erja Manto lukijana tälle kirjalle on myös nappivalinta. Kokonaisuutena pidin kirjasta, vaikka en pitänyt kokoelmaa aivan yhtä onnistuneena kuin Nopolan monia aiempia, kuten esimerkiksi tätä.

****

Saisio, Pirkko: Punainen erokirja, WSOY. Lukija: Erja Manto.

Luin Punaisen erokirjan ensimmäisen kerran joskus viitisen vuotta sitten. Lukukokemus oli huumaava. Pirkko Saision omaelämäkertatrilogian päätösosa iski muun muassa herkkyytensä ja rehellisyytensä takia. Tykkäsin myös omaelämäkerralle erikoisesta valinnasta puhua päähenkilöstä hän-muodossa. Tällä ratkaisulla on kai korostettu teoksen fiktiivisyyttä totuuspohjan ohella.

Toisella kierroksella, kuunnellessa, pidin edelleen kirjasta suuresti. En ehkä ollut aivan yhtä huumaantunut kuin ensimmäisellä kerralla, mutta ei kai yhtälaista kokemusta voikaan odottaa, kun tietää jo, mitä tuleman pitää. Sattumalta myös tämän kirjan lukijana on Erja Manto. Pidän hänen äänestään ja noin, mutta tämän kirjan kohdalla minun oli hiukan vaikea tottua kuuntelemaan lauseita, joiden kertojaäänen olin jo kuullut useampi vuosi sitten päässäni aivan tietynlaisena. Hyvä kirja tämä kuitenkin on, minun pitäisi ehdottomasti lukea myös trilogian kaksi ensimmäistä osaa.

****
Saldona siis yksi keskeytetty äänikirja, sekä kaksi loppuun asti nautittua. Olen edelleen halukas jatkamaan äänikirjojen kuuntelua, mutta edelleen pitäydyn kuuntelussa vain tiskatessani. Keskittymiskykyni ei riittäisi kuunteluun, jos en samalla voisi touhuta jotain.

lauantai 25. elokuuta 2012

Sinikka Nopola - Miksi emme totu pystyasentoon ja muita kirjoituksia

Nopola, Sinikka: Miksi emme totu pystyasentoon ja muita kirjoituksia, WSOY, 2007

Mikä on se taho, joka yrittää uskotella,
että mieli, jossa omat ajatukset kiertävät,
on hajanainen mieli?

(s. 47)

Aamen, teki mieli sanoa luettuani Tervehdys hajamieliselle koululaiselle -tekstin, josta ylläoleva lainaus on peräisin. Ihailen Sinikka Nopolaa aivan suunnattomasti kirjailijana. Jotenkin myös olen aina pitänyt hänen kirjoitustensa minää sielunsisarenani. Enkä ole edes syntyjäni hämäläinen. Kenties ei-hämäläisyydestäni johtuen minuun uppoavat enemmän Nopolan kolumnit ja esseet kuin teatterin lavoillekin päätyneet Eilan ja Rampen seikkailut, jotka vitsailevat hyväntahtoisesti hämäläisestä mentaliteetista. (Eilat ja Rampet ovat myöskin mielestäni toki oivallisia, vaikka eivät suosikkejani olekaan). Miksi emme totu pystyasentoon sisältää juuri kolumneja ja "muita kirjoituksia". Suuri osa teksteistä teksteistä on ilmestynyt alunperin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 2000-luvun alkupuolella.
Kuva: WSOY

Luulen, että ainakin minulle suurin osa Nopolan tekstien viehtymyksestä tulee kirjoitusten itseironiasta ja lämpimästä huumorista. Kirjoitusten minäkertoja on jokseenkin neuroottinen ja kenties jonkin verran nostalgiaan taipuvainen pohdiskelija, jolle mikään aihe ei ole liian pieni suuremman pohdiskelun aiheeksi. Pienestä suuren ja jokapäiväisestä tarkastelun arvoisen tekeminen kirjallisuudessa viehättää minua suuresti.

Koska kyseessä on kirjoituskokoelma, joukossa on luonnollisesti sellaisiakin tekstejä, jotka eivät omaan makuuni tunnu täysosumilta, mutta kokonaisuutena kokoelma on mielestäni oivallinen. Tekstit on jaettu kuuden alaotsakkeen, ikään kuin kokoavan teeman alle. On vaikea nostaa vain muutamaa suosikkia, mutta mainitsen erikseen teksteistä ainakin sellaiset helmet kuin Hutsu tuulikaapissa, Missä pieni palleroni viipyy?, Aupair lähtee baanalle, Keskustelu Kalervo Palsan kanssa, Mitä nuori ihminen tekee työelämässä?, Seitsemän prinsessaa ja paistettu silli sekä kirjabloggarin(kin) näkökulmasta hauskan Tartunko Elsa Heporautaan vai Teuvo Saavalaiseen, jossa Ritva-Anneli -niminen esimerkkihenkilö lukee pitkin elämäänsä aivan vääriä kirjoja. Monille kirjoituksille tuli hihiteltyä ääneen junassa.

Keskustelu Kalervo Palsan kanssa -kirjoituksessa kertoja kertaa elämänsä varrella sattuneita erikoisiakin kohtaamisia julkkisten kanssa. Minäkin voin kertoa yhden: olen törmännyt Sinikka Nopolaan kahdesti. Ensimmäisen kerran Turun kirjamessuilla, toisen kerran vähän rauhallisemmassa tilanteessa eräässä teatterissa. Olisin voinut sanoa jotain siitä, miten paljon nautin hänen kirjoistaan ja kuinka häntä ihailen, mutta enpä kehdannut. Olisi tuntunut nololta nuoleskelulta.