Donna Tartt: Tikli

Tartt, Donna: Tikli
WSOY 2014, 895 sivua
Suomennos: Hilkka Pekkanen
(The Goldfinch 2013)

Tikli ei ollut mikään kaikkein todennäköisin lukuvalinta, sillä luin Tarttin (toistaiseksi) kuuluisimman teoksen The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) vasta noin vuosi sitten, enkä ollut aivan yhtä hurmaantunut kuin monet muut ovat olleet. Jotenkin minä sitten en kuitenkaan voinut vastustaa Tikliä, kun se suomennoksen ilmestymisen jälkeen sai niin kovasti rummutusta. Tikli tuijotteli hyllyssä aikansa, kunnes hiukan vastentahtoisesti otin tiiliskiven lukuun. (Nämä tiiliskivet muuten ovat yksi syy sille, että vakaasti harkitsen sähköisen lukulaitteen hankintaa. Kirjaa ei olisi niin raskas kannatella. Tikliä lukiessa jopa pelkäsin, että nide hajoaa oman painonsa alla.)

Tikli ja joululavastus

Tikli on aikamoinen odysseia. Päähenkilö Theo Deckerin elämä muuttuu taidemuseon räjähdyksessä, joka tappaa hänen äitinsä. Siinä samassa sekaannuksen hetkessä Theon mukaan lähtee arvomaalaus. Theo kasvaa ja vaeltaa läpi Yhdysvaltojen mukanaan maalaus, suru ja painava omatunto.

Taidemaailman kuvauksen kannalta Tikli on hirmuisen kiinnostava. Kirjassa kuvataan muun muassa varastettujen taide-esineiden kauppaa ja jäljitystä, ja vaikka (tai ehkä juuri siksi) en asiasta paljoakaan tiedä, oli Tarttin kertoma mielestäni jopa ihailtavan uskottavaa. Vähän ehkä yllättäen maalaustaidetta enemmän Tiklissä saa huomiota kuitenkin antiikkikalusteet ja niiden entisöinti. Theon ystävän Hobie omistaa antiikkiliikkeen ja tutustuttaa Theon vanhan puun kiehtovaan elämään. Antiikkimaailman kuvaukset olivat mielestäni yhtä lailla kiinnostavia, jälleen ehkäpä siksi että en tiedä asiasta juuri mitään.

Suuresta sivumäärästä huolimatta Tikli on melko nopealukuinen. Muutamat ovat moittineet kirjaa jaarittelusta ja olisivat kaivanneet karsimista. Minulla ei Tiklin kanssa tätä ongelmaa ollut, toisin kuin The Secret Historyn kanssa. Minulle jokainen sivu tuntui oleelliselta, vaikka luonnollisesti näin pitkässä ja monessa ympäristössä liikkuvassa kirjassa oli osioita, joista pidin vähemmän kuin toisista. Minusta esimerkiksi teini-ikäinen Theo on miellyttävämpi henkilö kuin aikuinen Theo, mutta samalla kasvavan ahdistuksen seuraaminen on koukuttavaa. Lukiessa toivoin koko ajan, että olisin voinut olla neuvomassa Theoa, joka tuntui jatkuvasti tekevän vääriä valintoja.

Tarttin kieli on hurjan kaunista ja osuvaa. Siksi on sääli, että suomennos vilisee lyöntivirheitä, varsinkin kirjan loppupuolella. Lukiessa tuli olo, että kiireessä on tehty. Virheistä huolimatta nautin kovasti tästä kauniista ja surumielisestä kirjasta. Jälleen kerran huomasin myös nauttivani kovasti paikkakuvauksesta. New York ja Hobien antiikkiliike ja asunto muodostuivat silmieni edessä kovin elävinä ja hurmaavina. Las Vegas vähemmän hurmaavana, mutta yhtä lailla elävänä sekin.

Kirja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Nenä kirjassa, Ilselä, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Jokken kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus ja Kirsin kirjanurkka.

Kolea kokemus

Dickens, Charles: Kolea talo
Loistopokkari 2008, 936 sivua
Suomennos: Kersti Juva
(Bleak House 1852-1853)

Voi jestas... Rehellisesti sanoen tämä taitaa olla bloggaushistorian ensimmäinen kirja, jonka lukeminen meni todelliseksi Suorittamiseksi. Itse asiassa, mieleeni ei tällä hetkellä edes tule muita kirjoja, joiden lukeminen olisi tuntunut yhtä tiukalta pakkopullalta kuin tämän. (No, ehkä joskus lukiossa pakkoluettavana ollut Gulliverin retket tulee lähelle.) Joka tapauksessa, anteeksi nyt, mutta nyt on tunnustettava: tämän kirjan loppuun asti lukeminen oli piinallista.

Lyhyesti kerrattuna lukukokemukseni meni näin:

1. Aloitin kirjan innosta pinkeänä kesäkuussa. (Kyllä, kesäkuussa, siis puoli vuotta sitten!) Kirjan oli tarkoitus olla kesäklassikkoni, koska ajatus kesällä luettavasta tiiliskiviklassikosta tuntui hyvältä. Olin varma, että rakastaisin tätä kirjaa, sillä vaikka olin lueskellut joitain vähemmän innostuneita blogiarvioita, mietin, että jos yksi lempikirjailijoistani Nick Hornby mainitsee Dickensin yhdeksi lempikirjailijakseen, niin kyllähän minäkin tätä rakastaisin. Lisäksi minulla oli hämärä mutu, että Dickens kirjoitteli empaattisesti köyhistä ja raihnaisista, mikä ei haitannut yhtään myönteisen ennakkoasenteen synnyttämisessä.

2. No, kyllä Kolea talo periaatteessa täytti kesäklassikon aseman, sillä urhoollisesti soudin kesän aikana kirjaa yli puolivälin. Puoliväliin asti olin periaatteessa edelleen optimistinen, sillä vaikka kirjassa ei tapahtunutkaan yhtikäs mitään lähes viiteensataan sivuun, (ellei lasketa miljoonien eri henkilöhahmojen esittelyä) niin olin vakuuttunut että "kyllä tämä tästä vielä lähtee käyntiin, tämä nyt on tällaista lämmittelyä ja tarinan pohjustusta".

3. Noin sivulla 500 tajusin, että kirjassa ei tule tapahtumaan jatkossakaan yhtikäs mitään.

4. Lukeminen muuttui tahmeammaksi kuin mikään koskaan missään.

5. En halunnut luovuttaa, sillä olinhan rämpinyt kirjassa jo yli puolivälin. En kai minä nyt lukisi viittä sataa sivua turhan takia?

6. Muutama kuukausi meni, jolloin lähestulkoon pakotin itseni lukemaan kirjaa edes yhden luvun silloin tällöin.

7. Pelastukseksi koitui Facebookissa ollut marraskuinen lukuhaaste, jonka aikana päätin urheasti päästä Kolean talon loppuun.

8. Melkein onnistuin, taisin lukea viimeiset noin sata sivua joulukuun ensi päivinä.

9. Yllättäen melkein nautin kirjan viimeisestä paristasadasta sivusta, joilla löyhiä juonenpäitä sidotaan yhteen. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän tässä vaiheessa kiinnostuneeni muutamien henkilöhahmojen kohtaloista.

10. Niin, ne henkilöhahmot... Esther Summerson, jonkinlainen päähenkilö, on tavallaan ihan kiinnostava tarinansa takia, mutta kun hahmo on hyveellisempi kuin yksikään pyhimys, kiinnostus kävi monasti myös lähellä ärtymystä. Muutamia muitakin kiinnostavia tyyppejä kirjassa on, mutta niitä tulee ja menee tarinassa ja yhteenkään ei oikeastaan pysähdytä ennen kuin loppupuolella, joten olen melkoisen vakuuttunut että tulen unohtamaan hahmoista jokaisen, ennen kuin vuottakaan tämän kirjan lukemisesta on kulunut.

11. Mitä tästä sain? Nyt voin sanoa tutustuneeni Dickensin tuotantoon yhden kirjan verran. Olen lukenut Kolean talon. Kannesta kanteen, vaikka tiukoille otti. No juu, olihan tässä tietysti 1800-luvun Lontoon kuvausta aidoilla paikannimillä ja toki tuon ajan yhteiskuntakuvausta, joka kiinnosti. Siltikin täytyy sanoa että laihaa on kiisseli, kun vain tämä jäi käteen. Ehkä minun olisi pitänyt ottaa Irenen varoitukset vakavammin. Lisäksi olen hyvin iloinen päätöksestäni lukea tavoilleni poikkeuksellisesti alunperin englanniksi julkaistu kirja suomennettuna. Tahkoaisin tätä vielä varmasti seuraavalla vuosikymmenelläkin, mikäli olisin yrittänyt englanniksi. Suomennoksessa sen sijaan ei ole moitteen sanaa, hatunnosto Kersti Juvalle, hienoa työtä.

12. Tästä karmaisevasta pettymyksestä huolimatta en suostu luovuttamaan. Epäilemättä Dickens on asemansa ansainnut. Kai minä vain aloitin väärällä kirjalla, toivon?

Sarjissunnuntai: Lepakkoelämää

Bechdel, Alison: Lepakkoelämää
Kääntöpiiri 2000
Suomennos: Stina Grönroos
(Yhteispainos albumeista Dykes to Watch Out For - the Sequel 1992 ja The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993)

Bechdel Alison: Lepakkoelämää II
Like 2010, 108 sivua
Suomennos: Tarja Sahlstén
(The Essential Dykes to Watch Out For 2008)

Alison Bechdel tuli tunnetuksi näillä Lepakkoelämää-sarjakuvilla jo ennen Hautuukotia ja Äideistä parhainta. Minulle varsinkin viimeksi mainittu oli suuri elämys, yksi viime vuoden parhaita ja muistettavimpia lukukokemuksia, joka nosti Bechdelin yhdeksi suosikkisarjakuvataiteilijakseni. Nämä Lepakkoelämää -albumit osuivat ihan sattumalta käteeni kirjastossa, ja hiukan ihmettelin, miten en ole lukenut näitä aiemmin. Ensimmäinen albumi on suomennettu lähes viisitoista vuotta sitten ja toinenkin jo neljä vuotta sitten, vuosi Hautuukodin suomentamisen jälkeen. Lukiessa minulla nousi kuitenkin vahvoja muistijälkiä sarjasta - olen luultavasti lukenut ainakin ensimmäisen albumin aiemminkin, mutta en ollut osannut yhdistää tekijää samaksi kuin Hautuukodissa ja Äideistä parhaassa.

 Lepakkoelämää -sarjat ovat aika paljon kevyempiä kuin mainitut pitkät, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit. Myös Lepakkoelämää on käsittääkseni ainakin löyhästi Bechdelin omasta ja tuttavapiirin elämästä ammentava, mutta ei niin suorasti ja tarkasti kuin myöhemmät romaanit. Lyhyesti kerrottuna Lepakkoelämää-sarjassa seurataan päähenkilö Mon ja tämän ystävien elämää. Enimmäkseen käsitellään ihmissuhteita, mutta myös erilaisia yhteiskunnallisia asioita, kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa. Yksi mieleenpainuva tarinalinja on Tonin ja Claricen suhde. Toni ei ole tullut kaapista konservatiivisille vanhemmilleen, vaikka parisuhdetta saman naisen kanssa on takana jo kymmenisen vuotta ja hankinnassa on lapsi.

Kaksi suomennettua albumia kattavat lähes kymmenen vuoden ajanjakson sarjaa, vuodesta 1990 vuoden 1998 lopulle. Aivan uunituoreista sarjakuvista ei siis todellakaan ole kyse. Bechdelin tyyliin kuuluvat runsaat viittaukset. Näissä sarjakuvissa viittauksia on paljon varsinkin ajankohtaisiin aiheisiin ja (Yhdysvaltojen) päiväpolitiikkaan. Täytyy myöntää, että minulta menivät monet viittauksista viuhuen ohi, sillä joko en muista kyseisiä tapahtumia tai sitten en ole ikinä edes kyseisistä tapahtumista tai henkilöistä kuullut. Tämä ei kuitenkaan mielestäni lukukokemusta häirinnyt, vaan minusta tuntui joka tapauksessa todella nostalgiselta lukea vahvasti aikaansa kiinnittynyttä sarjakuvaa. Ensimmäisen albumin saatesanoissa Bechdel itsekin tunnustaa, että hänen on hankala tavoittaa tapahtumia, joihin osa viittauksista liittyy.

Lepakkoelämää-albumeja on käsittääkseni suomennettu vielä ainakin kolmas, jonka toivottavasti löydän kirjastosta lähiaikoina.

Sarasvatin hiekkaa äänikirjana

Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2006 (2005)
Lukija: Jarmo Mäkinen

Minun on hankala lähestyä tätä kirjaa samalla tavalla kuin moni muita proosateoksia. Ensinnäkin luen hyvin vähän tämäntyyppistä kirjallisuutta - jos tällä nyt mitään tyyppiä on, sillä toisaalta tämä on mielestäni dystopiakirjallisuutta ja toisaalta taas hyvinkin suoraviivaista realismia. (Äänikirjan kotelo määrittelee tämän ekologiseksi trilleriksi, lajityyppi, jonka edustajia en ainakaan ole lukenut muita.) En siis osaa ollenkaan sanoa, onko tämä lajityypissään tyypillinen tai epätyypillinen.

Ja tästä päästäänkin toiseen pulmaan, mikä minulla on tämän kirjan kanssa. Minä en osaa sanoa, onko tämä mielestäni hyvin kirjoitettu kaunokirjallisena teoksena. Paikoitellen kirjassa, varsinkin dialogeissa, on ärsyttävää toistoa sekä liiallista selittämistä. Toisaalta kirjan rakenne on mielestäni toimiva siirryttäessä päähenkilöstä toiseen. Siirtymät kriittisissä paikoissa rakentavat jännitystä ja luovat odotuksia, mikä, saattaa olla, vain korostuu kun kirjaa kuuntelee äänikirjana, eikä lue, jolloin olisi mahdollisuus kurkata sivuja eteenpäin ja tarkistaa milloin kulloisiinkin hahmoihin palataan seuraavan kerran.

Samalla kuitenkin tästä kirjasta kirjoittaessa tuntuu täysin turhalta nillittää jostain toistosta, kun kirjan sanoma on niin painava ja painokkaasti perusteltu. Sivilisaatioita on tuhoutunut ennenkin ja ei ole mitään syytä olettaa, etteikö voisi tuhoutua vastakin. Tällä hetkellä yhteisesti nopeutamme omaa tuhoamme sillä, että emme ota ilmastonmuutosta ja arktisten jäätiköiden suojelua tarpeeksi vakavasti.

Mieltäisin kirjan päähenkilöiksi venäläisen Sergejn ja intialaisen Amritan, mutta ilahduttavan paljon taustoitetaan myös suomalaisen Karin ja filippiiniläisen Susanin hahmoja. Kaikkia yhdistää huoli planeetasta ja kiiinnostus luonnonilmiöihin. Jotenkin tuntuu, että Isomäki tahtoo erilaisten etnisten taustojen päähenkilöillä korostaa sitä, kuinka ilmasto on meidän aivan kaikkien yhteinen huoli, ja tiukassa tilanteessa me kaikki myös jaamme katastrofien seuraukset. Lisäksi kaikkien maailman valtioiden olisi sitouduttava tekemään töitä ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseksi, sillä kukaan ei pääse mahdollisen katastrofin seurauksilta karkuun.

Olen lukenut Risto Isomäen kirjoituksia aiemmin Pandan polku -lehdestä, jossa hän on jo onnistunut vakuuttamaan minut asiantuntemuksestaan. Tämän kirjan ehdottomasti parasta antia onkin läpi paistava asioihin perehtyminen. Ilmastokatastrofi ei ole mitään science fictionia vaan hyytävän kylmää realismia.