Näytetään tekstit, joissa on tunniste sarjakuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sarjakuva. Näytä kaikki tekstit

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Elämäkertasarjakuva Feynman

Ottaviani, Jim (käsikirj.) & Myrick, Leland (kuv.): Feynman
First Edition 2011, 266 sivua

Feynman kuuluu sarjaan satunnaiset kirjastolöydöt. Jokin taisi kinnata kuitenkin ennakkokäsityksissä, sillä lukeminen viivästyi siihen saakka, että uusimiskerrat tulivat täyteen ja vihoviimeinen eräpäivä lähestyi.

Richard Feynman (1918-1988) oli yhdysvaltalainen fyysikko, joka oli mukana muun muassa ydinpommin kehittämisessä, sekä selvittämässä, miksi Challenger-avaruussukkula tuhoutui 80-luvulla. Nobel-palkinnonkin mies tuli voittaneeksi. Alan piireissä Feynman on kai eniten tunnettu QED-teoriasta. Jotain omasta ymmärryksestäni aiheeseen liittyen kertonee se, että sarjakuvankaan lukemisen jälkeen en osaa sanoa yhtään, mistä QED:ssa on kyse.

Tyyppi on kiinnostava, asiat ovat kiinnostavia, mutta jotenkin tämä sarjakuva ei ihan täysillä napannut. Ja tämä on harvinaista, lähes poikkeuksetta tykkään lukuun valituista sarjakuvista kuin hullu puurosta. Ehkä kyse oli siitä, että kirja käyttää pitkiä pätkiä Feynmanin luentojen kuvaamiseen. Käytännössä tämä on toteutettu siten, että erilaisia kaavoja ja teorioita on esitetty sarjakuvaruutujen muodossa. Oppikirjassa tämä olisi mielestäni ehkä omaperäinen ilmaisutapa, mutta elämäkertasarjakuvaa lukiessa pitkät teoriapätkät tuntuivat puuduttavilta.

Saattaa olla, että kyse on myös stereotyyppisesta luonnontieteet vs. humanistiset tieteet asetelmasta. Monessa kohdin sarjakuvaa käy ilmi, että Feynman itse ei pitänyt humanistisia tieteitä oikeana tieteenä. Lisäksi takakannessa väitetään, että Feynman oli älyttömän hauskaa seuraa juhlissa. Tämä ei oikein välity sarjakuvasta. Monta kertaa Feynman sanoo jotain, jota en olisi tajunnut vitsiksi, ellei ympärilläolijoiden suusta olisi kuvitettu tulemaan valtavankokoisilla kirjaimilla "HAHAHA!". Vitsien hauskuus ei välittynyt minulle ollenkaan, mutta ehkä tämä johtuu humanistitaustastani. Tai mahdollisesti sitten siitä, että väitetyt vitsit eivät oikeasti ole kovin hauskoja.

Leland Myrickin kuvitus ei myöskään ole omaan makuuni mitenkään erityisen kiehtovaa. Enpäs nyt tullut ottaneeksi näytekuvia, mutta ehkä niitä googlailemalla löytyy, mikäli joku asiasta kiinnostuu. Kuvitus on makuuni liian vähän yksityiskohtia sisältävää ja ilmeetöntä. Lisäksi valittu väritys tuntuu kylmältä. Joskus jätän sarjakuvia välistä ihan sillä perusteella, että kuvitus ei näytä omaan silmään hyvältä. Tässä kuvitus ei niin paljon silmiin sattunut, mutta ei ollut myöskään katseen vangitsevaa.

Kirjan lähdeluettelosta käy ilmi, että Feynman on kirjoittanut paljon ja Feynmanista on kirjoitettu paljon. Mahdollisesti kyseessä on jonkinasteinen kansallissankari. Rivien välistä tulee myös ilmi, että Feynman on ollut persoonallinen tyyppi, jonka sanomisista ollaan oltu aikanaan ja ollaan ehkä vieläkin vaikuttuneita ja kiinnostuneita. Sarjakuvan perusteella kuva ihmisestä jäi itselleni valitettavasti vähän hämäräksi, enkä tämän yhden luetun teoksen perusteella osaa sanoa, mikä Feynmanista oikeastaan teki ihmisenä niin kiinnostavan. Urasaavutukset kirja kyllä käy läpi.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Sarjissunnuntai: Fok_it: Elämä ja Blacksad 5: Amarillo

Viime aikoina ei ole oikein napannut lukea muuta kuin sarjakuvia. Bloggailukaan ei ole oikein maistunut, joten josko purkaisi jumia parilla lyhyellä sarjakuvajutulla. Seuraavassa kaksi keskenään hyvin erilaista sarjakuva-albumia, joista molemmista tykkäsin kovasti.

*****

Rinta-Kanto, Joonas: Fok_It: Elämä
Like 2014

Nyt-liitteessä ilmestyvä Fok_it -sarjakuva on minulle parasta tuoretta kotimaista strippisarjakuvaa, joten viime syksynä ilmestynyt kokoelma-albumi ilahdutti. Ilmeisesti näitä strippejä on ilmestynyt jo aiemmin kokoelmina, mutta minä olen vähän hidas ja heräsin tähän sarjakuvaan vasta aika hiljattain.


Ihan en ota tolkkua, että miltä vuosilta Elämän stripit ovat, mutta ilmeisesti aivan viime aikojen strippejä ei mukana ole, sillä kokoelmasta ei löytynyt nykyisiä vakiohahmoja Säihkyturpaa, Perjantaipingviiniä tai Salaliittosammakkoa. Joka tapauksessa tyrskin Fok_it:n puhuvien päiden jutuille ääneen vähän väliä.

Kivasti jätin jutun punch-linen kuvan ulkopuolelle

*****

Díaz Canales, Juan (käsikirjoitus) & Guarnido, Juanjo (kuvitus ja värit): Blacksad - Amarillo
Egmont 2013, 56 sivua
Suomennos: Kirsi Kinnunen
(Blacksad 5 - Amarillo, 2013)

Olen lukenut Blacksad-sarjan aiemmat osat blogin aikana, mutta syystä tai toisesta jättänyt bloggaamatta. (Jostain syystä minusta sarjakuvista on hankalampi kirjoittaa kuin romskuista tai tietokirjoista. Tiedä sitten miksi.) Joka tapauksessa tykkäilen kovasti näistä vanhan ajan dekkari-salapoliisi-sarjakuvista. Jos jollekulle sarja ei ole tuttu, niin mainittakoon vielä, että sarjan hahmot ovat kaikki ihmismäisiä eläinhahmoja, ja päähenkilö on musta salapoliisikissa Blacksad, joka ratkoo rikoksia.

En ihan pelkästään sarjaa lukemalla ole ottanut tarkasti selvää, mihin aikakauteen kirjat sijoittuvat, mutta mikäli Wikipediaa on uskominen, niin 1950-luvun lopulle. Ihan uskottavaa. Amarillossa keskeisissä osissa kohkaavat beatnik-kirjailijat ja Blacksad ajaa uskottavasti ajankuvaan sopivaa jenkkiautoa.


Mielestäni Amarillon juoni ei ehkä ole yhtä onnistunut kuin kahden aiemman albumin, jotka minusta ovat (toistaiseksi) viisiosaisen sarjan parhaita osia. Tuntuu, että Amarillossa tapahtuu koko ajan, eikä hetkeksikään ehdi pysähtyä hengähtämään, kun käänteitä tulee joka toisessa ruudussa. Toisaalta pelkästään sarjakuvan kuvat ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että albumia lukee ja katselee ilokseen ihan jo niiden takia. (Seuraavaan kuvaan tuli muuten mukaan vahingossa ihan oleellinen juonipaljastus, älä lue puhekuplia, mikäli haluat paljastukselta välttyä. Sori, mutta halusin kuvata hiukan yksityiskohtia, sillä mielestäni tämä sarjakuva on loistava esimerkki sarjasta, jossa on sekä upeita maisemakuvia että hienosti piirretyt henkilöhahmot. Ehkä hienointa piirrosjälkeä sitten Hergén Tinttien.)



Huikeaa maisemakuvaa à la Guarnido

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä 2

Blain & Lanzac: Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä 2
WSOY 2013
Suomennos: Saara Pääkkönen
(Quai d'Orsay - chroniques diplomatiques, tome 2, 2011)

Luin Ulkoministeriön ensimmäisen osan luettujen luetteloinnin mukaan vuonna 2013, mutta täytyy myöntää, että koska en kirjasta kirjoittanut mitään blogiin, en siitä myöskään paljoa muista. Taisin kuitenkin pitää aika paljon, sillä kun törmäsin tähän kakkososaan kirjastossa, en oikeastaan edes harkinnut, kun nappasin sen mukaani.

Päätähuimaavan laadukkaita kuvia onnistun blogiin näköjään räpsimään....
Ulkoministeriön pääosassa on näennäisesti Arthur Vlaminck, ulkoministerin puheenkirjoittaja. Vlaminck on sivustatarkkailija, joka jää ulkoministeri Alexandre Taillard de Vormsin vauhdikkaan persoonan varjoon. Sarjakuva koostuu episodeista, joissa matkustetaan ympäri maailmaa ja koetetaan ratkoa USA:n ja Luusdemin diplomaattista kriisiä, joka kovasti muistuttaa jonkin vuoden takaista, surullisenkuuluisaa joukkotuhoaseiden etsintää Irakista.

Kirjassa korostuu kiire ja ulkoministeriön työn hektisyys. Oikeastaan ainoat hetket, joissa Arthurin persoona tai yksityiselämä tulevat mukaan millään tavalla, ovat tilanteet, joissa tämä yrittää työnsä ohella tavata mystiseksi jäävää kaunotarta Marlenea. Kohtaamiset jäävät lyhyiksi ja yrityksiksi, mikä korostaa vaikutelmaa siitä, että työ on ulkoministeriössä sama kuin elämä. Ainakin Luusdemin kriisin aikaan.

Myös piirrostyyli korostaa vauhtia ja dynamiikkaa kaikkine "VLAM" -tehosteineen. Suuri osa sarjakuvan komiikasta perustuu tälle vauhdin kuvaamiselle, sekä tietysti de Vormsin pään höyryämiselle ja sarville, jotka tälle kasvavat tämän hermostuessa. Yhdeksi lempiruudukseni nousi tämä toistuva kuva, jossa ulkoministeriön työntekijät juoksevat rappuset alas saadessaan jotain tärkeää tietoa, joka pitää viedä eteenpäin:

Tällä kertaa tarkoituksellisen heikko kuvanlaatu

Myös esimerkiksi Norkku on kirjoittanut tästä sarjakuvasta.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Sarjissunnuntai: Lepakkoelämää

Bechdel, Alison: Lepakkoelämää
Kääntöpiiri 2000
Suomennos: Stina Grönroos
(Yhteispainos albumeista Dykes to Watch Out For - the Sequel 1992 ja The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993)

Bechdel Alison: Lepakkoelämää II
Like 2010, 108 sivua
Suomennos: Tarja Sahlstén
(The Essential Dykes to Watch Out For 2008)

Alison Bechdel tuli tunnetuksi näillä Lepakkoelämää-sarjakuvilla jo ennen Hautuukotia ja Äideistä parhainta. Minulle varsinkin viimeksi mainittu oli suuri elämys, yksi viime vuoden parhaita ja muistettavimpia lukukokemuksia, joka nosti Bechdelin yhdeksi suosikkisarjakuvataiteilijakseni. Nämä Lepakkoelämää -albumit osuivat ihan sattumalta käteeni kirjastossa, ja hiukan ihmettelin, miten en ole lukenut näitä aiemmin. Ensimmäinen albumi on suomennettu lähes viisitoista vuotta sitten ja toinenkin jo neljä vuotta sitten, vuosi Hautuukodin suomentamisen jälkeen. Lukiessa minulla nousi kuitenkin vahvoja muistijälkiä sarjasta - olen luultavasti lukenut ainakin ensimmäisen albumin aiemminkin, mutta en ollut osannut yhdistää tekijää samaksi kuin Hautuukodissa ja Äideistä parhaassa.

 Lepakkoelämää -sarjat ovat aika paljon kevyempiä kuin mainitut pitkät, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit. Myös Lepakkoelämää on käsittääkseni ainakin löyhästi Bechdelin omasta ja tuttavapiirin elämästä ammentava, mutta ei niin suorasti ja tarkasti kuin myöhemmät romaanit. Lyhyesti kerrottuna Lepakkoelämää-sarjassa seurataan päähenkilö Mon ja tämän ystävien elämää. Enimmäkseen käsitellään ihmissuhteita, mutta myös erilaisia yhteiskunnallisia asioita, kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa. Yksi mieleenpainuva tarinalinja on Tonin ja Claricen suhde. Toni ei ole tullut kaapista konservatiivisille vanhemmilleen, vaikka parisuhdetta saman naisen kanssa on takana jo kymmenisen vuotta ja hankinnassa on lapsi.


Kaksi suomennettua albumia kattavat lähes kymmenen vuoden ajanjakson sarjaa, vuodesta 1990 vuoden 1998 lopulle. Aivan uunituoreista sarjakuvista ei siis todellakaan ole kyse. Bechdelin tyyliin kuuluvat runsaat viittaukset. Näissä sarjakuvissa viittauksia on paljon varsinkin ajankohtaisiin aiheisiin ja (Yhdysvaltojen) päiväpolitiikkaan. Täytyy myöntää, että minulta menivät monet viittauksista viuhuen ohi, sillä joko en muista kyseisiä tapahtumia tai sitten en ole ikinä edes kyseisistä tapahtumista tai henkilöistä kuullut. Tämä ei kuitenkaan mielestäni lukukokemusta häirinnyt, vaan minusta tuntui joka tapauksessa todella nostalgiselta lukea vahvasti aikaansa kiinnittynyttä sarjakuvaa. Ensimmäisen albumin saatesanoissa Bechdel itsekin tunnustaa, että hänen on hankala tavoittaa tapahtumia, joihin osa viittauksista liittyy.

Lepakkoelämää-albumeja on käsittääkseni suomennettu vielä ainakin kolmas, jonka toivottavasti löydän kirjastosta lähiaikoina.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Äideistä parhain

Bechdel, Alison: Äideistä parhain - koominen draama, Like 2012 (Are you my mother?: A comic drama 2012)

Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että minä rakastin tätä kirjaa. Olin jo ennen lukemista lukenut useita vähän pettyneen tuntuisia arvioita sellaisilta, jotka olivat pitäneet Bechdelin Hautuukodista, ja odottivat jotain samankaltaista Äideistä parhaimmalta. Ehkä kerrankin kävi niin päin, että matalat odotukset tekivät  lukukokemuksesta rikkaan.
Kuva: Like

Hautuukoti oli Bechdelin omaelämäkerrallinen tarina, joka keskittyi paljolti Bechdelin kuolleen isän pohdintaan. Äideistä parhain taas keskittyy nimensä mukaisesti Bechdelin äitisuhteeseen. Kirjan rakenne on hyppivä. Tekijä keskittyy milloin äitinsä nuoruuteen, milloin omaan lapsuuteensa tai menneisiin terapiasessioihinsa. Toisaalta välillä taas vieraillaan Virginia Woolfin ja tunnettujen psykoanalyytikkojen elämässä. Minä pidin ratkaisusta, tuli sellainen olo, että yhtään ei tiedä mitä seuraavaksi paljastuu. Toisaalta Bechdel pistää itsensä likoon niin täydellisesti ja rehellisesti, että lukijalla voisi jopa tulla melkein tirkistelijämäinen olo. Ei kuitenkaan tullut, mutta tavallaan myös ymmärtää Bechdelin äitiä, joka on ilmeisen vaivaantunut Bechdelin paljastuksista niin Hautuukodissa kuin tässä uudemmassakin.

En varsinaisesti olisi odottanut välittäväni kirjasta, joka keskittyy paljolti psykoanalyysiin maailmaan, sillä en oikeastaan ole edes kiinnostunut psykoanalyysista. Tämä kirja avautui minulle kuitenkin jotenkin täydellisen eheänä ja lohdullisena. Pidin aikanaan paljon Hautuukodista, mutta minulle tämä nousi jopa paremmaksi. Äideistä parhain tavoitti minussa jotain, joka liikutti. Voi jopa olla, että tämä on tähänastisen (tosin sangen ohuen) lukuvuoteni parhain kirja.

Alison Bechdelin piirrokset ovat säntillisiä ja ilmeikkäitä. Kirjasta ja piirroksista välittyy kuva analyyttisesta ja herkästä perfektionistista. Luulen, että suosittelisin Hautuukodin lukemista ennen tätä kirjaa, sillä tässä viitataan moniin tapahtumiin, jotka on käsitelty tarkemmin Hautuukodissa, kuten esimerkiksi Bechdelin isän kuolema.

Kirjasta ovat bloganneet aiemmin mm. Zephyr, Maija, Kirjakko ruispellossa ja Linnea.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Piitlesiä ja lukuvuoden suunnittelua

Kunnas, Mauri: Piitles - Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta, Otava 2012

Bändi ylittämässä tietä mun tuolilla
Sain yllättävänä mutta mieluisana joululahjana Mauri Kunnaksen "kraahvisen novellin", kuten tekijä itse teostaan nimittää ensimmäisellä sivulla. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo, teos on katsaus Beatlesin taipaleen alkuvaiheisiin, aikaan ennen räjähdysmäistä maailmanmenestystä. Tyylilajina on huumori, mutta epäilemättä faktat ovat tekijällä hallussa. Tällaiselle Beatlesin jälkeen syntyneelle semi-fanittajalle, joka on kiinnostunut enemmän musiikista, kuin siitä kuka sanoi tai teki mitä ja milloin, teos antoi paljonkin uutta infoa, vaikka tietokirjaksi tämä ei ole edes tarkoitettu. Mutta myös ensisijaisesti sarjakuviin hurahtaneelle ja niistä erittäin kiinnostuneelle teos antoi paljon.

Kunnaksen piirrokset ovat tuttuun tyyliin upeita ja hauskoja yksityiskohtia täynnä. Tämän kirjan tosielämän hahmoista hän on tehnyt näköisiä karikatyyrejä, välittömästi tunnistettavia. Kirjan kieli ei ole kirjakieltä, vaan humoristista vaikutelmaa luovaa puhekieltä, joka vivahtaa kenties hämeen murteeseen päin. (Tosin tässä voin olla väärässäkin, murretuntemukseni on melko olematonta.)

Kirjasta jäi vaikutelma, että sille saattaisi ehkä seurata jatkoakin. Tosin myös sellainen vaikutelma, että tämäkin teos on vaatinut aivan valtaisan pitkän tausta- ja suunnittelutyön, puhumattakaan lähes kahdeksankymmenen sivun piirtämisestä ja värityksestä, josta jälkimmäiseen ovat osallistuneet myös Tarja ja Jenna Kunnas. Eli en sitten tiedä kuinka kauan jatkoa saa odotella, jos sellaiseen edes on aikomusta. Joka tapauksessa ihailen lukijallekin välittyvää huolellista paneutumista aiheeseen ja toteutukseen. Tätä oli ilo lukea, ja mikäli jatkoa seuraa, aion lukea lisääkin.

******

Minun on ollut tarkoituksena tehdä monien muidenkin kirjabloggaajien (kuten kanssabloggaajani Annan) tapaan sekä yleiskatsaus viime vuoden luettuihin että tämän vuoden haasteita ja lukulistoja kartoittava postaus. Ongelmana tässä on ollut, kuten aina, aika. Alkanut vuosi vain ruksuttaa menemään, eikä bloggaukselle käytettävissä oleva aika suinkaan ole lisääntymässä vaan päinvastoin. Nyt on vähän sellainen olo, että antaa menneen olla ja keskitytään tulevaan.

Olen ilmoittautunut jo kolmeen haasteeseen, vaikka alunperin oli tarkoitus lukea vähemmän "haastavasti" tänä vuonna. Mutta minkäs teen, kun keksitte niin kivan kuuloisia haasteita! Toisaalta esimerkiksi Merenhuiskeen Afrikka-haaste ja sannabananan australialaisen kirjallisuuden haaste ovat kuin suunniteltu minun TBR-listani mukaan, joten en usko, että näistä haasteista tulee mahdottoman vaikeita, mikäli pyrin paineettomaan lukemiseen vaatimattomin tavoittein.

Olen siis mukana seuraavissa haasteissa:

Kirjoista-blogin Afrikan tähti. Tarkoituksena lukea afrikkalaista tai Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Lähden tavoittelemaan vaatimattomasti topaasia kolmella kirjalla.

pinon päällimmäinen -blogin Kengurun kyydissä. Haasteessa tutustutaan bloggaajan kotipaikan mukaan australialaiseen kirjallisuuteen ilman suurempia lukumäärävaateita.

Mitenköhän tässä kaikessa käy -blogin Kansankynttiläin kokoontumisajot. Haasteessa luetaan tietokirjallisuutta. Tätä haastetta harkitsin pisimpään, koska vaikka luen paljonkin tietokirjallisuudeksi laskettavaa kirjallisuutta opiskelujen vuoksi, en halua tuoda opiskelukirjoja blogiin. Toisaalta tässäkin haasteessa pääsee jo kolmella kirjalla sytkäri-tasolle. Katsotaan kuinka käy!

Lisäksi olen päättänyt korjata kotimaisen kirjallisuuden aukkoista tuntemustani lukemalla kymmenen kotimaista kirjaa vuoden aikana. Alunperin olin listannut mukaan lisäksi myös viisi kotimaista klassikkoa, mutta en halua, että haastelukemiset nousevat lukumäärältään suuriksi, joten taidan pitää nuo viisi klassikkoa vain korvien välisenä tavoitteena. Kymmenen kirjaa on toki myös melko vaatimaton määrä kirjoja, mutta en tosiaan halua lukea vain haasteiden ohjaamana. Näistä henkilökohtaisen haasteeni kirjoista taidan tehdä ihan oman postauksensa, sillä kaipaan listan parin viimeisen kirjan päättämiseen apua.

Näillä lähdetään vuoteen 2013! Seuraavat puolitoista kuukautta olen työrintamalla todella kiireinen, joten luulen, että bloggailuni saattavat tapahtua harvakseltaan. Koetan kuitenkin kirjoittaa edelleen suurimmasta osasta luettuja. Lisäksi uskaltanen jo tässä vaiheessa paljastaa, että olemme suunnitelleet Annan kanssa pientä yhteislukuprojektia... Tästäkin kuitenkin lisää myöhemmin!

tiistai 1. tammikuuta 2013

Viime vuoden viimeisiä - Merkintöjä Burmasta

Hulppeata uutta lukuvuotta kaikille blogimme lukijoille! Olen tänään käynyt lueskelemassa ja vähän kommentoimassakin muiden yhteenvetoja viime vuodesta ynnä suunnitelmista tälle vuodelle. Omissakin ajatuksissa oli jonkinlainen yhteenveto tehdä, mutta tällä hetkellä olo on niin läkähtynyt, että taidan jättää suosiolla moisen vähintään huomiselle. Ajatus kokonaisen vuoden tiivistämisestä yhteen kirjoitukseen tuntuu kertakaikkiaan uuvuttavalta. Vuodelle 2013 olen ehtinyt tehdä jo kaikenmoisia lukusuunnitelmia, ja ehdin jo ilmoittautua mukaan pariin haasteeseenkin. Niistäkin lisää tuonnempana.

Jotta uuden lukuvuoden voisi polkaista kunnolla käyntiin, pitää kuitenkin blogata vanhan vuoden loput kirjat. Tänään vuorossa Guy Delislen Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008. Suomennos Saara Pääkkönen. Alkuteos Chroniques Birmanes, 2007).

Tämän hienon sarjakuvan löytämisestä saan kiittää kirjablogeja. Olen aiemminkin maininnut, mutta kerrottakoon vielä, että pidän itseäni jokseenkin suurkuluttajana sarjakuvien suhteen. Silti jostain kumman syystä Guy Delislen "reportaasit" maailmalta olivat minulle täysin tuntemattomia, kunnes luin useampiakin kiittäviä arvioita blogeista. En tarttunut kirjaan minkään yksittäisen blogikirjoituksen innoittamana, vaan siksi, että syksyn mittaan Guy Delislen nimi pomppasi tämän tästä blogiluettelon merkinnöissä silmille. Siis kiitos kaikille Delislen kirjoista bloganneille, yhdessä ja erikseen! Ilman teitä en olisi ehkä tätäkään mainiota kirjaa löytänyt.

Jos nyt sattuu vielä olemaan joku, joka ei blogisfäärissä ole törmännyt herran sarjakuviin, niin kerrottakoon, että Delisle on kanadalainen sarjakuvataiteilija, joka on päätynyt viettämään pitkiä aikoja maailmalla. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, näitä omaelämäkerrallisia kirjoja on ilmestynyt neljä; Merkintöjä Burmasta, Shenzhen, Pjongjang sekä viimeisin, viime vuonna suomennettu Merkintöjä Jerusalemista.

Merkintöjä Burmasta -kirjan asetelma on kutkuttava. Delisle on ulkopuolisena tarkkailijana suljetussa maassa, josta hän yksinkertaisesti kirjaa havaintojaan ja kokemuksiaan. Hän on päätynyt maahan vaimonsa työn kautta. Kirjaa lukiessa tuli olo, että Delisle on tehnyt tutkimustyönsä Burmasta hyvin. Osansa on varmasti myös Delislen vaimon työllä - Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta todennäköisesti saa sellaistakin tietoa, jota ei välttämättä muuten löytäisi. Vaikka tietoa löytyy, pääpaino on kuitenkin ihan tavallisilla arjen havainnoilla, mikä tekee kirjasta tehokkaan ja hauskankin. Huomio netin pätkimisestä ei vielä itsessään olisi kovin kiinnostavaa, mutta vuoden verran sensuurin ja sähkökatkojen maassa johtaa väistämättä kaikenlaisiin kommelluksiin ja vastoinkäymisiin. Ja näistä kommelluksista lukeminen on nautinnollista. Oman kontrastinsa luo myös länsimaisten maassaolijoiden yhteisöt, muun muassa Australialainen klubi tenniskenttineen ja uima-altaineen, verrattuna paikallisten puutteelliseen arkeen.

Jälleen kerran sain myös todeta, että sarjakuva on ilmaisumuotona vertaansa vailla. Delislen ihmishahmot ovat melko yksinkertaisia, melkein tikku-ukkomaisia, mutta eivät suinkaan ilmeettömiä. Herran minä-hahmon kasvot ilmaisevat usein hämmennystä, yllätystä ja ihmetystä, mikä tehostaa sarjakuvan luomaa kuvaa Delislen suhteesta Burmaan, ja saa samastumaan miehen asemaan ulkopuolisena tuossa vieraassa maassa.

Kirja jätti sen verran hyvän jälkimaun, että tulen jatkamaan jossain välissä myös muiden merkintöjen pariin. Kuten mainittua, useat bloggaajat ovat löytäneet nämä kirjat. Linkitän tähän Kirjanurkkauksen Zephyrin kirjoituksen kolmesta ensimmäisestä kirjasta. Zephyr on linkittänyt paljon muita kirjat lukeneita. Muun muassa kujerruksia-blogin Linnea taas on lukenut uusimman suomennetun, Merkintöjä Jerusalemista.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Ranskalaista sarjakuvaa: Jeanin elämää

Dupuy, Philippe & Berberian, Charles: Jeanin elämää -sarja, suomeksi kustantanut WSOY

1. Rakas talkkarini - Monsieur Jean, l'amour, la concierge (2003/1991)
2. Piinalliset painajaiset - Les nuits les plus blanches (2003/1992)
3. Naiset ja lapset ensin - Les femmes et les enfants d'abord (2004/1999)
4. Onni hymyilee, minä en - Vivons heureux sans en avoir l'air (2005/1998)
5. Sataa ja paistaa - Comme s'il en pleuvait (2006/2001)
6. Yksi laatikko liikaa - Inventaire avant travaux (2007/2003)
7. Tietty tasapaino - Un certain équilibre (2012/2005)
Teoria yksinäisistä ihmisistä - La théorie des gens seuls (2010/2000)


Jeanin elämää -sarjan pääosassa on kolkyt ja risat Jean, kirjailija, joka sarjan alkaessa elää poikamieselämää Pariisissa. Sarja on enimmäkseen ihmissuhdedraamaa ja arkisten, koomisten sattumusten kuvausta. Juoni on osasta toiseen jatkuva, vaikka koostuukin pienistä episodeista. Jeanin elämää täyttävät myös ystävät, kuten Félix, toivottoman itsekeskeinen lurjus, josta ajoittain tuntuu olevan Jeanille enemmän harmia kuin iloa, vaihtuvat naiset, rasittava vanhapiikatalkkari, sekä Jeanin aloilleen asettumista odottavat vanhemmat.

Jeanin elämää on aihepiiriltään, lämminhenkisyydeltään ja pitkäikäisyydeltään kuin kotimaisen Kramppien ja nyrjähdysten ranskalainen serkku. Ranskalaisuus tulee ilmi erityisesti siinä, että kutakuinkin jokainen hahmoista tupakoi. Minua ihastuttivat ja yllättivät piirrokset, joista saattoi tunnistaa todellisia paikkoja Pariisissa. Erityisesti Jeanin kodin ympäristö siltoineen näyttää kovin tutulta. Vaikka piirrosjälki on näennäisen yksinkertaista, yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota.

Jean ja kumppanit ylittävät usein kuvan sillan.





Ensimmäinen sarjan  albumi on ilmestynyt jo yhdeksänkymmentäluvun alussa, mutta se sai odottaa suomentamista yli kymmenen vuotta. Viimeisin, sarjan seitsemäs osa, on ilmestynyt suomeksi vasta tänä vuonna. Saa nähdä, saadaanko Jeanin ja kumppaneiden seikkailuille enää jatkoa, sillä viimeisin osa ilmestyi Ranskassa jo 2005, eli seitsemän vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten, eli vuonna 2010, suomeksi ilmestyi myös sarjan "ylimääräinen" osa, Teoria yksinäisistä ihmisistä, joka sijoittuu ajallisesti jonnekin kolmannen ja neljännen albumin väliin, mutta joka ei kuljeta juonta eteenpäin, ja on siksi ikään kuin ekstraa pitkälle sarjalle.

Ostan kirjoja harvoin, mutta sarjakuvat kuuluvat niihin kirjoihin, jotka haluan omaan hyllyyni. Tämänkertaisella lukukierroksella Jeanin elämää -sarja tuli lainattua kirjastosta, mutta törmäsin hiljattain kolmeen ensimmäiseen osaan eräässä sarjakuvakaupassa. Enää viisi osaa kerättävänä...

Koska rakastan sarjakuvia, kuuluu minun suositella niitä kaikille. Kuitenkin tiedän, että monet kirjallisuusihmisetkin vierastavat tätä taiteen lajia. Silti väittäisin, että Jeanin elämää voisi olla sellainen sarja, joka uppoaa myös vähän sarjakuvia lukeviin aiheidensa inhimillisyyden ja relisminsa vuoksi. Suosittelen.

 
P.S. Ranskankielisen Wikipedia-sivun mukaan vuonna 2007 on tehty myös sarjakuvaan löyhästi perustuva elokuva, Ce soir je dors chez toi, josta kiinnostuin kovasti. Pitänee etsiä jostakin käsiini.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Espanjalaista sarjakuvaa

Kuva: WSOY
Roca, Paco: Ryppyjä, WSOY, 2010 (2007)

Espanjalaisen Paco Rocan sarjakuva-albumi Ryppyjä alkaa tilanteesta, jossa Juan joutuu tekemään vaikean päätöksen ja laittamaan pikkuhiljaa dementoituvan isänsä Emilion hoitokotiin. Juan sopeutuu uuteen kotiinsa ja yrittää kamppailla muistisairautensa etenemistä vastaan.

Ryppyjä oli melkoisen koskettava lukukokemus. Loppuun päästessä piti jopa hiukan nieleskellä. Varmaan suurimmalla osalla ihmisistä on ainakin jonkinnäköisiä kokemuksia dementoituneista henkilöistä. Ryppyjä-albumin ansioksi voi sanoa, että se kuvaa uskottavasti ja tunnistettavasti sitä, mitä muistisairaus tekee ihmiselle. En ollutkaan yllättynyt, kun kirjan lopussa paljastui, että monet episodeista perustuvat tosielämään. Emilion kamppailua oman sairautensa kanssa on liikuttavaa seurata. Dementoitumisen alku on varmasti aivan käsittämättömän rankka paikka ihmiselle - mieli on vielä sen verran terävä, että tajuaa, että pää ei enää pelaa täysillä, mutta muistikatkoksille ei vain voi mitään. Emilio elää välillä täysin omissa maailmoissaan, esimerkiksi lapsuudessaan. Yhtäkkiä nykyhetki iskee rajusti kasvoille, ja Emilio tajuaa, että hänellä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä oli tekemässä tai mitä ympärillä tapahtuu. Alzheimerin taudille ei valitettavasti ole parannuskeinoa, taudin etenemistä voi ainoastaan hidastaa. Apuna Emiliolla on hänen huonetoverinsa Miguel, joka on skarpimpi kuin useimmat hoitokodin asukkaista. Miguel pitää Emilion puolia, jotta tämä ei joutuisi pelättyyn "toiseen kerrokseen", eli niiden puolelle, jotka "ovat menneet ihan sekaisin".

Piirrosjälki on selkeää, mutta yksityiskohtaista. Varsinkin monien henkilöhahmojen kasvot ovat ilahduttavan ilmeikkäät. Myös vaihdokset pään sisäisen maailman ja reaalimailman välillä ovat kekseliäitä, ja juuri noiden vaihdosten kuvaamisessa sarjakuva on mielestäni tälle tarinalle paras kanava. En tiedä voisiko romaani saada tilanteita kuvattua yhtä ytimekkäästi ja ymmärrettävästi. Albumin perusvire on lämminhenkinen ja jopa humoristinen, vaikka dementoituminen onkin pohjattoman traagista. Sarjakuvan aihe ei ole kaikkein tyypillisin, ja aiheensa puolesta voisin suositella tätä myös sellaisille, jotka eivät muuten sarjakuvia juuri lue.

Olen aivan varma, että luin tästä sarjakuvasta ensimmäisen kerran jostain seuraamastani blogista, mutta valitettavasti en hyvistä yrityksistä huolimatta löydä tuota merkintää enää. En myöskään valitettavasti yhtään muista edes sitä, mikä blogi kyseessä olisi saattanut olla. Jälleen kerran joudun siis jättämään linkittämiset tekemättä. Kiitos joka tapauksessa sille, joka tästä bloggasi ja sai minutkin kiinnostumaan, kuka tahansa sitten oletkin! EDIT: Velma Kirjava kukko -blogissa on ainakin kirjoittanut tästä sarjakuvasta. En ole asiasta varma, mutta saattaa hyvinkin olla, että luin kirjasta alunperin juuri sieltä.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Parempaa elämää sarjakuvan parissa

kuva: Kramppien & Nyrjähdysten facebook-sivu
Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja & Nyrjähdyksiä Parempaa elämää. Arktinen Banaani 2011.

TBR-pinoni meni nurin, kun sain vihdoin hankittua itselleni uusimman Kramppeja & Nyrjähdyksiä -albumin Parempaa Elämää. Albumihan ilmestyi jo viime syksynä, mutta silloin krooninen rahapulani oli muuttunut akuutiksi näläksi, joten sen hankkiminen viivästyi. Pari päivää sitten talsin kuitenkin kotiin repussani upouusi kovakantinen albumi, mikä oli itselleni silläkin lailla merkittävää, että harvemmin ostan lukemisiani, vaan käytän kirjastoa. Maltoin heittää takin ja kengät pois, mutta sitten jumiuduin sohvan reunalle kääntelemään sivuja epämukavassa asennossa. Puolet luettuani maltoin muuttaa asentoa sen verran, että niskani kestää nyt koneella istumista.

Krampit ja Nyrjähdykset on jo parinkymmenen vuoden ikäinen sarjakuva. Se on ilmestynyt vuoroin missäkin lehdessä, aluksi Rumbassa, nyttemin tauon jälkeen taas Suomen Kuvalehdessä, jota isäni suosiollisella avustuksellaan minulle tilaa. (On ne artikkelitkin hyviä, iskä!) Sarjakuvan pääaihe on melko yksinkertainen: sarjassa seurataan muutaman aikuisen elämää, arkea ja arjen pohdintoja. Viehätys syntyy - no monestakin asiasta - mutta pääasiallisesti ainakin muutamasta. 1) Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, että se ei olisi sarjakuvan käsittelyn arvoinen. Päähenkilöt tavataan usein, myös uusimmassa albumissa, aamukahvin ja sanomalehden ääreltä kommentoimasta jotakin yksittäistä uutista tai lausetta, joka kasvaa suurempiin pohdintoihin maailmasta. Menneiden vuosien Krampeista mieleeni nousee esimerkiksi tilanne, jossa kaksi henkilöä pohtivat kaupassa onko parempi ostaa suomalaista vai unkarilaista hunajaa. Toisaalta tarinat voivat nousta absurdeihin mittasuhteisiin, toisaalta pysytellään tiukasti arkirealismissa. Käsittääkseni ainakin osa tarinoista on saanut sytykkeensä tosielämästä, ja miten se menikään se sanonta tarusta ja totuudesta... 2) Christer Nuutisen piirtäminä sarjakuviin tulee jotakin maagista. Itse rakastan erityisesti ulkona tapahtuvien jaksojen kuvitusta. Siltoja, jotka kohoavat todella korkealle, taikametsiä ja persoonallisia ohikulkijoita. Maisemat ovat puoliksi tunnistettavia, mutta lopulta eivät ollenkaan. (Nuutinen oli muutaman albumin ajan poissa piirtäjän paikalta, mutta en mene nyt siihen, koska tämä uusin albumi, kuten myös edellinen, on jälleen Nuutisen kädenjälkeä.) 3) Tarinat nyt ovat vain pirun hauskoja.

On hankala puhua vain tästä uusimmasta albumista, koska minulla on pitkä historia koko sarjakuvan kanssa. Taisin tutustua Kramppeihin ensimmäisen kerran joskus yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella, esiteininä, kun lueskelin silloin ilmestyneitä albumeja veljeni luona Jyväskylässä. Silloinkin tarinat iskivät ihan samasta syystä kuin nykyään, mutta lisäksi koin niitä lukiessani ahaa-elämyksen siitä, mitä kuvittelin nuorten aikuisten elämän olevan. Minulla oli ikkuna maailmaan, joka ei ollut vielä ihan omien käsieni ulottuvilla, mutta näkymä oli niin hieno, että en olisi malttanut odottaa olevani itse 22+, lapseton ja urbaani ihminen, jolle maailma on avoinna.

No, nyt olen nuori aikuinen, mutta myös Kramppien hahmot ovat vanhentuneet, joten ikäero säilyy. Paremmassa elämässä päähenkilöistä kaksi, Tanja ja Risto yrittävät lasta, ja Tanjan äiti kärsii dementiasta. Ilahduttavaa, että kasvaminen on tapahtunut luontevasti, mutta sarjakuvan henki on säilynyt. Sanoma on edelleen humaani ja lukiessani minulle tulee lämmin olo vatsaan ja varpaisiin. Ihanaa, että maailmassa on vielä asioita, jotka lämmittävät!

P.S. Olisin kovasti halunnut skannata jonkun ruudun tänne kuvitukseksi, mutta kun en oikein tiedä saako niin tehdä, joten katsoin paremmaksi jotta en.