Uusi tuttavuus Känkänen

Känkänen, Juhani: Elämäni mustimmat hetket - Erään miehen pakomatka, 2011, Teos

Ihanaa, ihan pian voi siirtyä lukemaan parvekkeelle!

Luen häkellyttävän vähän suomalaisten miesten kirjoittamaa nykykirjallisuutta, enkä liene tämän vuoksi mitenkään poikkeuksellinen nuori nainen - edes itseään paljon lukevana pitävä nuori nainen. Elämäni mustimmat hetket päätyi kuitenkin lukulistalleni jo ilmestymisensä aikoihin viime syksynä. Noihin aikoihin oli Suomen Kuvalehdessä lyhyt juttu, jossa kirjailija kertoi sympaattisen oloisesti kirjansa tekoprosessista. Juttua seurasi parin virkkeen pituinen buffi siitä, mitä valmis kirja on sisäänsä syönyt. Kiinnostuin. Lisäksi huomion kiinnitti Jenni Saaren suunnittelema huikean hieno kansi, jossa mustalla pohjalla hopean värinen apina tupakoi niinikään hopeisen kansitekstin yllä.

Kirja kertoo Arvo Niskasen paluusta kotikaupunkiinsa Lehtoisiin. Arvo vakuuttaa kaikille, kenties myös itselleen, tulleensa kirjoittamaan Lehtoisten historiikkia. Tarve historian tutkimiselle ja äidin nurkkiin palaamiselle taitaa ennemmin löytyä kuitenkin päähenkilön kriisiytymisestä henkilökohtaisessa elämässään. Kirjassa liikutaan kahdella eri aikatasolla, nykyhetkessä sekä Arvon lapsuuden ja nuoruuden maisemissa.

Olin yllättynyt kirjan huumorista. En tiedä oletinko kenties mustanpuhuvan kansikuvan perusteella jotakin vakavaa, mutta Känkäsen tyyli, toteava ja nokkela huumori, pääsi yllättämään. Mikäpä siinä, yllätys oli mieluisa. Lapsuuden tapahtumissa on esillä aidonoloinen lapsen näkökulma, ja lapsuusmuistelot olivatkin minulle kirjan kenties parasta antia. Minulla taitaa tosin muutenkin olla taipumus pitää kirjoista, joissa kuvataan lapsuutta 60-70-lukujen Suomessa.

Kirjassa vilahtelee ihanan persoonallisia sivuhenkilöitä. Arvon ja Arvon äidin välinen kommunikointi on hilpeää luettavaa, samoin Arvon ja kirjailijana itseään pitävän Runo-Iljan. Sivuhenkilöiden kuvauksista syntyy helposti tunnistettava pikkukaupungin persoonien kavalkadi. Pikkukaupungissa myös juorut liikkuvat nopeaan. Tämän vuoksi Arvon paineet historiikin kasaamisesta nousevat. Yhtäältä olisi kamalaa, jos pitäisivät tyhjänpuhujana, toisaalta parhaiten yhteisössä hyväksytään ne, jotka eivät tee mitään, ainakaan mitään erikoista.

Känkäseltä on aiemmin ilmestynyt kaksi romaania, esikoinen Toivon mukaan sekä työelämäkuvaus Kilttipakko. Elämäni mustimmat hetket vakuutti sen verran vahvasti, että kiinnostaisi jatkaa lukemalla ainakin Kilttipakko, tai miksei vaikka molemmat kirjat. Sitä ennen kuitenkin lähden puoleksitoista viikoksi Pariisiin, joten bloggailukin hiljenee minun osaltani hetkeksi.

Hauskaa vappua itse kullekin!

2 x Lahiri

Lahiri, Jhumpa: The Namesake 2003 Flamingo
Lahiri, Jhumpa: Interpreter of Maladies 2000 Flamingo

Lukea päräytin kaksi Lahirin teosta perätysten: esikoisteoksen, novellikokoelman Interpreter of Maladies (suomennettu nimellä Tämä siunattu koti) sekä romaanin The Namesake (Kaima). Luin viime kesänä suomeksi Lahirin viimeisimmän novellikokoelman Tuore maa, josta pidin, mutta joka ei kuitenkaan noussut miksikään erityiseksi suosikkikirjakseni. Siksi en oikein tiedä syytä miksi tuli tartuttua peräti kahteen Lahiriin peräjälkeen. Ensin lainasin kirjastosta The Namesaken ja sitten jotenkin toisena päivänä mukaan tarttui Interpreter of Maladies.

Jhumpa Lahirin kaikki kirjat käsittelevät aika pitkälle samoja asioita - Intiasta USA:han muuttaneita intialaisia ja heidän sopeutumistaan uuteen maahan. Usein päähenkilöiksi nousevat maahanmuuttajien lapset - käsittääkseni oikea termi on toisen polven maahanmuuttajat. He ovatkin usein selkeästi kiinnostavimpia hahmoja, joiden asemaa Lahiri kuvaa tarkkanäköisesti - vanhemmat toteuttavat intialaisen kulttuurin tapakäytäntöjä ja odottavat samaa lapsiltaankin, lapset itse taas ovat kasvaneet amerikkalaisessa kulttuuriympäristössä, ja kokevat sen itselleen läheisemmäksi kuin intialaisen. Lahiri antaa paljon huomiota ihmisten arjelle, näennäisen pienille asioille, jotka kuitenkin erottavat kaksi kulttuuria toisistaan. Näkisin kummankin kirjan hienoudeksi juuri sen kuinka arkisesta nousee tarkkailun arvoista.

Tha Namesake kattaa noin kolmenkymmenenviiden vuoden ajanjakson, päähenkilö Gogolin elämän syntymästä aikuiseksi mieheksi, sekä hänen vanhempiensa historian sekä sisarensa tarinan. Suhtauduin kirjaan ristiriitaisesti - yhtäältä oli hienoa lukea itselleen täysin vieraasta elämästä, toisaalta taas koin vieraantumista aiheen, no, vierauden vuoksi. Pidin siitä, että kirja kattoi henkilöiden elämästä laajan kaaren, mutta samalla se sai minut masentumaan - ihmiset syntyvät, kasvavat, rakastuvat, menevät naimisiin, pettyvät, saavat lapsia, eroavat, pettävät, mitä ikinä tekevätkin, mutta lopulta kuolevat pois. Kaikkien elämäntarinat vaihtelevat, mutta ovat lopulta hirveän samanlaisia. Lisäksi minua häiritsi eräs asia, joka periaatteessa on vain yksityiskohta, mutta joka nousi monessa kohdin esiin ja siksi jäi mieleeni. Yritän välttää suurempia juonipaljastuksia, mutta sanon, että erään avioparin rahankäyttö tuntui epäuskottavalta. Kirjassa sanotaan, että toinen pariskunnan osapuoli on opiskelija, toinen taas on töissä ja pystyy elättämään parin, mutta ei tienaa mitenkään suuria summia. Samanaikaisesti pari ostaa hienon asunnon, käy syömässä kalliissa ravintoloissa sekä matkustaa ulkomaille. Kenties en olisi kiinnittänyt asiaan muuten huomiota, mutta kirja itse keskittyy materiaan ja asioiden arvoon mielestäni silmiinpistävän paljon... Kuitenkin pidin kirjasta, vaikka muunkin kuvan voisi kirjoittamani perusteella saada. Näen miksi Lahiri on suosittu kirjailija, vaikka suurimmiksi suosikeikseni kumpikaan kirjoista ei yltänyt.

Interpreter of Maladiesia lukiessani olin kenties jo saanut pienen yliannoksen Lahirin maailmankuvaa, sillä en tainnut paneutua kaikkiin novelleihin niiden ansaitsemalla keskittymisellä. Lähinnä lukaisin läpi yhdeksän novellia, joilla ei ole muuta yhdistävää teemaa kuin henkilöiden intialainen syntyperä. Edelleen näin miksi novellit ovat hienoja ja että ne ovat ehdottomasti taidokkaasti kirjoitettuja, mutta omaa sieluani ne eivät onnistuneet nyrjäyttämään. Poikkeuksena huikea "Sexy", jossa amerikkalainen nainen rakastuu intialaiseen mieheen, sekä nuoren avioparin ensi askeleita uudessa talossa kuvaava "This Blessed House". Kokoelman parhaimpiin minulle nousi myös "A Real Durwan" ja "The Treatment of Bibi Haldar", jotka olivat sikäli Lahirin tuotannossa poikkeavia, että ne sijoittuivat Intiaan.

Jatkan näillä kirjoilla Kirjavan kammarin So American -haasteeseen osallistumista. Mukavasti sujahtavat kategorioihin Immigrant Background ja Modern Women Writers.

Kesäpäiviä Tyynelässä

Kuva täältä

Juhani Aho: Papin rouva (1893)

Kuten aiemminkin on saattanut käydä selväksi, suhteeni kotimaiseen kirjallisuuteen ei ole ollut kovin hyvä saati syvällinen. Olen lukenut vuosittain ehkä muutaman kotimaisen kirjan, mikä on kovin vähän ottaen huomioon, että ulkomaisia olen saattanut lukea yli sata. Vaikka ne muutamat kirjat ovat jatkuvasti osoittaneet vääräksi kuvan suomalaisen kirjallisuuden tylsyydestä, ajatus elämäänsä kyllästyneistä, surkeista miehistä tekemässä ei-mitään on pitkään pysynyt mielikuvanani etenkin vanhemmasta kirjallisuudesta.

No, ihmiselle tekee hyvää huomata ennakkoluulonsa vääriksi. Se on silmiä avaavaa, ja mikä parasta, voi löytää uusia suosikkeja. Juhani Ahon Papin rouva nousi yhdeksi klassikkolistani ehdottomista suosikeista.

On vaikea määritellä, mikä Papin rouvassa oli niin hyvää, koska tuntuu että pidin kaikesta! Päähenkilöt Elli ja Olavi ovat niin hirveän inhimillisiä ja moniulotteisia. Ellissä unelmointi ja realismi, ihanteet ja todellinen elämä sekoittuvat kiinnostavalla tavalla. Olen kuullut Elliä luonnehdittavan haaveilijaksi ja Olavia realistiksi, mutta mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen. Toki Elli haaveilee siitä, millaista hänen elämänsä olisi voinut olla, mutta hän myös tiedostaa todellisuuden. Elli tietää ettei hänen ja Olavin välillä voi koskaan olla muuta kuin rakkaus tunteena, fyysistä suhdetta siitä ei voi muodostua. Hänelle riittää, että hän saa olla Olavin lähellä. Olavi sen sijaan on oman todellisuutensa vanki ja siinä suhteessa elää täydellisessä satumaailmassa suhteessa Elliin. Hän kuvittelee, että Ellillä on samanlaiset mahdollisuudet toimia kuin hänellä itselläänkin. Hän ei tunnista edes omia tunteitaan, vaan ajautuu niidenkin kanssa haavemaailmaan siitä, mitä hänen mielestään tulisi tuntea.

Kiinnostavaa Papin rouvassa on myös se, että vaikka Olavi on täydellinen narsisti ja kusipää, ei häntä voi vihata. Hänet on kuvattu niin aidosti, ihmisenä, ei pahana viettelijänä. Tavallaan hän myös haluaisi voida rakastaa Elliä samalla tavalla kuin tämä häntä, mutta ei pysty siihen. Elliä käy sääliksi, mutta hän on hankkiutunut tilanteeseensa ihan itse. Hänen kannaltaan ehkä traagisinta on, että vaikka hän kokee itsensä Mikon kanssa onnettomaksi, Olavin kanssa hänestä olisi tullut vielä onnettomampi ja katkerampi. Mikko sentään rakastaa häntä vilpittömästi, Olavin (kuvitellut) tunteet eivät olisi kestäneet hetkeä pidempään.

Yleensä en myöskään välitä maisemakuvauksesta tuon taivaallista, mutta pappilan ympäristöä ja kävelyretkien maisemia suorastaan ahmin. Ne eivät ole irrallinen osa kokonaisuutta, vaan kietoutuvat jatkuvasti mukaan henkilöiden mielentiloihin ja tarinan tapahtumiin. Ihastumisessani pappilan maisemiin saattoi olla myös kaupungissa asuvan maalaistytön koti-ikävää…

Kesälukemisten kasvavaan pinoon meni saman tien myös Papin tytär. Ellistä, Olavista ja sympaattisesta Mikosta haluan ehdottomasti lukea lisää. Omasta kirjahyllystä pilkistelee myös Ahon Rautatie, pitänee tarkistaa onko viehtymyksessäni kyse vain näistä tietyistä hahmoista vaiko Juhani Ahon taitavasta kirjoittamisesta.

Kevättä odotellessa Janssonia

Jansson, Tove: Kunniallinen petkuttaja, 1982 WSOY

Kuva: moomin.com

Koska kevät ei ole vieläkään täällä, voi aivan hyvin lukea talvisia kirjoja. Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja sijoittuu pieneen saaristokylään, jossa talven tapahtumat ovat lähinnä kesän odottelua. Muutaman talvikuukauden näennäisen pysähtyneisyyden aikana ehtii kuitenkin tapahtua kaikenlaista ihmissuhteissa ja henkilöiden sisäisessä maailmassa. Tarinan keskiössä on kaksi naista, nuori ja terävä Katri Kling sekä vanhempi erakkotaiteilija Anna Aemelin. Katri Kling ujuttaa itsensä, pikkuveljensä ja koiransa Anna Aemilinin elämään pikkuhiljaa ja pyytämättä, niin että lopulta molemmat naiset joutuvat toteamaan oman rauhansa järkkyneen toisen läsnäolosta.

Arvostan, jos kirjailija onnistuu kuvaamaan taidokkaasti henkilöiden sisäistä maailmaa, mutta yleensä toivon silti myös konkreettisia tapahtumia ja juonenkäänteitä, jotta mielenkiintoni kirjaa kohtaan pysyisi yllä. En jaksa sivukaupalla ns. tunnelmointia. Tämä kirja oli kuitenkin poikkeus. Tapahtumia ei ole paljon, mutta jännite naisten välillä on niin vahva, että paikoittain kirja muistuttaa jopa psykologista jännäriä. Minulle nousi assosiaatioita vuosia sitten nähtyyn elokuvaan Piina, vaikka siinä jännitys syntyy aivan konkreettisista uhista. Kunniallisessa petkuttajassa jännitteet naisten välillä johtuvat lähinnä erilaisista luonteista. Katri Kling on epäluuloinen ja järjestelmällinen käytännön ihminen, Anna Aemelin taas pääsääntöisesti ihmisiin luottava ja ystävällinen jopa oman mukavuutensa kustannuksella. Kun kaksi täysin erilaista luonnetta viettää tiivistä yhteiseloa, tapahtuu törmäyksiä niin käytännön elämässä kuin maailmankuvissakin.

Tove Jansson tunnetaan totta kai parhaiten muumeista. Yritin parhaani mukaan lukiessani olla miettimättä muumikirjoja, mutta koska muumit värittivät minun(kin) lapsuuttani, olivat mielikuvat liian vahvasti läsnä väistettäväksi. Kunniallisen petkuttajan maisema on astetta realistisempi kuin muumimaailma, mutta maailmankuva on samalla tavalla ihanan konstailematon kuin muumeissa. Sen enempää yhtymäkohtia en edes halua etsiä, toteanpa vain, että mahtavaa että Tove Jansson on kirjoittanut paljon ja monipuolisesti.

Tämä kirja teki poikkeuksen totuttuihin lukumieltymyksiini myös pituutensa puolesta. Yleensä nautin eniten paksuista kirjoista, jotta pääsen kunnolla tarinan ja henkilöiden maailmaan. Kunniallinen petkuttaja on vain parisataa sivua pitkä ja nopealukuinen, mutta niin tiivistunnelmainen, että enempää ei tarvitakaan. Henkilöiden luonteista pääsee nopeasti kärryille, kuten seuraavassa lukunäytteessä, jossa puhuu Katri Kling.

"En minä ole ollut kiero enkä epärehellinen. Mutta koskaan ei voi tietää, koskaan ei voi olla oikein varma, täysin varma siitä ettei sittenkin ole jollain tavalla syyllistynyt kosiskeluun tai imarteluun, katteettomiin adjektiiveihin, johonkin mikä kuuluu siihen kuvottavaan tapakoneistoon, joka laiskasti ja rankaisematta pyörii kaikkialla koko ajan, jotta kukin saisi mitä tahtoo, yliotteen esimerkiksi, tai ei sitäkään, yleensä vain siksi että kuuluu asiaan esiintyä niin miellyttävänä kuin suinkin ja pelastaa nahkansa... No, minä en kyllä esiintynyt erityisen miellyttävänä. Ja tämä erä on hävitty. Mutta oli se ainakin rehellistä peliä."

Itselleni uudessa Kirjoista-blogissa on myös luettu ja kirjoitettu melko vastikään Kunniallisesta petkuttajasta.