Christie x 2

Jälleen kaksi kirjaa luettu Poirot-sarjasta.

Christie, Agatha: Dumb Witness, HarperCollins 2007 (alunperin 1937). Kirja suomennettu nimellä Mykkä todistaja

Vanhan ja varakkaan Miss Arundellin kuolema näyttää täysin luonnolliselta, ja sellaisena sitä pidetäänkin. Kuoleman jälkeen Hercule Poirot saa kuitenkin Arundellin kirjoittaman kirjeen, jonka lähettäminen on viivästynyt. Kirje herättää Hercule Poirotin mielenkiinnon, eikä liene lainkaan yllättävää, että Poirotilla on täysi syy olla kiinnostunut vanhan rouvan kohtalosta. Poirot tuntuu olevan ainoa, joka ei usko selitykseen luonnollisesta kuolemasta - varsinkin kun Arundell on joutunut vain viikkoja ennen kuolemaansa erikoisen tapaturman kohteeksi. Kirjan nimi,  Dumb Witness, viittaa Arundellin koiraan, joka kenties osaisi kertoa mitä emännälle oikeastaan on tapahtunut.

Kirja menee minulla jonnekin kolmen tähden Poirottien joukkoon. Lähtöasetelma sekä hahmot ovat kiinnostavia, lisäksi mukana on Hastings, josta pidän kovin, mutta kirja olisi mielestäni kenties kaivannut pientä tiivistämistä. Lisäksi olin hiukan pettynyt, että kirjan kanteen asti päätynyt koira oli lopulta hyvin pienessä osassa. Tuntui, että kirjan nimellä ja kirjalla ei ollut juurikaan mitään yhteistä. Ei tämä silti huono ollut, vaikka ei suosikkieni joukkoon noussutkaan. Triviaa muuten: kansiliepeen mukaan Agatha Christien oma koira Peter on toiminut kirjan kannen mallina.

Christie, Agatha: Sad Cypress, HarperCollins 2008 (alunperin 1940). Kirja suomennettu nimellä Teetä kolmelle.

Elinor Carlisle on syytettynä Mary Gerrardin murhasta. Kaikki tuntuu viittaavan Elinorin syyllisyyteen. Nuori lääkäri Peter Lord pyytää Hercule Poirotin apua, jotta jälkimmäinen etsisi todisteita, joiden mukaan Elinor ei olisi tappanut Marya. Tehtävä on erikoinen, sillä Peter ei itsekään ole varma ystävänsä syyttömyydestä. Tapahtumat kietoutuvat myös yhteen Elinorin tädin kuoleman kanssa.

Sad Cypress nousee parhaimpien Poirot-tarinoiden listallani melko korkealle. Juoni on yllättäviä käänteitä täynnä ja tarina pitää hienosti otteessaan. Epäilin vuorotellen kutakuinkin jokaista kirjan henkilöä syylliseksi, mikä on minulle yleensä hyvän dekkarin merkki. Tarina on myös tarpeeksi tiivis. Olisin ainostaan toivonut suurempaa roolia Poirotille, kuin mitä hän lopulta saa - vanhan viiksiniekan persoona tulee kenties vähemmän esiin tässä kirjassa kuin monessa muussa. Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin yksi nautittavimmista viime aikoina lukemistani Christieista.

The Other Hand

Mitä tapahtuu, kun tekee kevään ajan kolmetoistatuntisia työpäiviä? No ainakin blogi jää melkoisen vähälle huomiolle. Teen tässä pikkuhiljaa paluuta kirjablogien pariin - oman ja toisten. Kevään aikana on tullut luettua vähemmän kuin tavallisesti, mutta jotain kuitenkin. Kirjoittelen nyt lyhytarvioita menneistä kirjoista. Tämänkertaisen kirjan olen lukenut totta puhuen jo pari kuukautta sitten, mikä saa vähän miettimään, että kannattaako tästä blogata ollenkaan, kun lukukokemus ei ole enää aivan tuoreessa muistissa. Tämä on kuitenkin haastekirja, joten haluan kirjata tästä ylös jotakin. Sitäpaitsi on ihan mielenkiintoista välillä nähdä, mitä kirjasta jää mieleen pidemmällä aikavälillä.

Cleave, Chris: The Other Hand, Sceptre 2008 (Kirja suomennettu nimellä Little Been tarina)

Chris Cleave kuuluu kirjailijoihin, joihin olen tutustunut lähinnä kirjablogien kautta. Voi jopa olla, että olen myöhäisherännäinen, kun luin The Other Hand -kirjan vasta nyt.

Kirja kertoo nigerialaisesta Little Beesta ja englantilaisesta Sarahista. Little Bee on tullut Britanniaan pakolaisena, Sarah taas on vasta leskeytynyt pienen pojan äiti. Sattuman kautta näiden kahden ihmisen tyystin erilaiset elämät ja murheet yhdistyvät.

Little Been elämä kokonaisuudessaan, pakolaisena ja ennen pakolaisuutta, on järkyttävän raskasta ja ahdistavaa, mutta Cleave kirjoittaa taidokkaasti liikoja jeesustelematta tai saarnaamatta. Taidokasta on myös kahden tyystin erilaisen elämän rinnastaminen toisiinsa. Päähenkilöt saavat kirjassa tasapuolisen käsittelyn, vaikka äkkiseltään ajateltuna Sarah ja Little Bee kuuluisivat kahteen eri kirjaan. The Other Hand on juonivetoinen kirja - luin sitä ahmimalla, sillä halusin tietää, miten päähenkilöiden käy. Toisaalta en tiedä lukisinko kirjaa enää uudelleen, sillä kirjan viehätys mielestäni perustuu juonen yllätyksellisyydelle.

Kirjan kansilieve väittää kirjan olevan "extremely funny", mikä jäi vähän mietityttämään. Minulle kirja ei jäänyt mieleen hauskana, mutta en minä hauskuutta kaivannutkaan. Tuntui, että maininta on kirjassa markkinointikikkana - väitetään kirjan olevan hauska, jotta sen äärelle eksyisivät sellaisetkin, jotka yleensä karttavat raskaampia aiheita. Kirja kuitenkin puhuu raskaista aiheista kevyellä otteella. Kieltämättä The Other Hand nostatti lukemisen aikana ja jälkeen ajatuksia oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, sekä länsimaisen ihmisen etuoikeutetusta elämästä.

Kirjasta on blogattu paljonkin, nostan tähän muutamia kirjoituksia. Kirjoista-blogin Merenhuiske on lukenut kirjan melko vastikään suomeksi. Merenhuiske on myös Afrikan tähti -haasteen emäntä, ja hänen esimerkkiään noudattaen hyväksyn tämän kirjan mukaan haasteeseen, vaikka kirja ei kokonaisuudessaan Afrikkaan sijoitukaan, eikä kirjailija ole afrikkalainen. Sekä Booksy että Minna ovat lukeneet kirjan jo pari vuotta sitten, mutta molempien arviot ovat kiittäviä. Lisäksi Minna on lukenut kirjan minun laillani englanniksi.

Mitä tapahtui oikeasti?

Salla Simukka: Toisaalla. Tammi 2012. 

Luin loppukesästä Salla Simukan nuortenromaanin Jäljellä, ja nyt luettu Toisaalla on sen toinen, täydentävä osa. Jäljellä kertoi siis tarinan teini-ikäisestä Emmistä, joka heräsi eräänä päivänä täysin tyhjässä maailmassa tietämättä mitä on tapahtunut (kirjoitukseni voit lukea täältä). Toisaalla tarjoaa nimensäkin mukaisesti toisen näkökulman: mitä oikeasti tapahtui.

Ihan hirveästi en voi sanoa kirjan tapahtumista paljastamatta juonta. Toisaalla koostuu kahdesta kertomuksesta: siitä, mitä tapahtuu ensimmäisen osan jälkeen ja siitä mitä oikeasti tapahtui ensimmäisessä osassa. Tämän osan päähenkilö Samuel kertoo tapahtumista Emmille vastoin muiden tahtoa. Näkökulma on aivan toisenlainen kuin Emmiin keskittyneessä Jäljellä-kirjassa, sillä toisin kuin Emmi, Samuel tietää koko ajan tasan tarkkaan mitä tapahtuu. Luettuani Jäljellän, minulla oli arvaus siitä, mistä oli kyse. Aika lähelle todellisuutta osuin.

Näistä kahdesta romaanista Jäljellä on ehdottomasti vahvempi ja kiinnostavampi teos. Toisaalla on olemassa oikeastaan vain suhteessa siihen. Lukija haluaa Jäljellän luettuaan tietää, mitä tapahtui. Yksin tämä tarina ei mielestäni toimisi. Ja siksi tämä tekstini jää näin tyngäksi: on mahdoton sanoa kirjasta mitään paljastamatta Jäljellän loppuratkaisua ja koko tämän kirjan ideaa.

Teosparin ovat lukeneet ainakin Sara (Jäljellä, Toisaalla) ja Titania (Jäljellä, Toisaalla), joka ei ihastunut tähän jälkimmäiseen osaan.

Nuoren naisen elämää Vaaralla

Teuvo Pakkala: Elsa. 1894.

Perinteisestä asioiden viime tippaan jättämisestä johtuen yhdelle viikolle kasaantui luettavaksi kasa suomalaisia realismin ja naturalismin klassikoita. En ehkä hihkunut alkujaan onnesta, sillä mitään kovasti odotettua ei lukulistalta löytynyt. Alkuun tämän lajin klassikot myös tuntuivat puuduttavan samanlaisilta epäoikeudenmukaisuuksineen ja onnettomine loppuineen. Ajattelin, että jo kirjaan tarttuessa tiedän, miten kirja loppuu: päähenkilö kuolee/joutuu vankilaan/joutuu jonkin sortin kadotukseen. Mutta jotenkin tämäkin aihe tempaisi mukanaan. Mitä enemmän kirjoja luin ja mitä enemmän luin teoreettista tekstiä näistä kirjoista ja aikakaudesta, sitä innokkaammin kirjoja kahlasin läpi. Vaikka loppuratkaisukin olisi ollut ennalta tiedossani, saattoi tarina silti yllättää. Ja ainakin minuun nämä romaanit ja draama taisivat toimia tarkoitetulla tavalla, sillä niin vihainen henkilöiden kohtaamasta epäoikeudenmukaisuudesta välillä olin.

Omaksi suosikikseni lukulistalta muodostui lopulta Teuvo Pakkalan Elsa. Teos on jatko-osa Pakkalan aiemmalle kirjalle Vaaralla, mutta sen kyllä saattoi lukea myös itsenäisenä teoksena. Molemmat kirjat sijoittuvat juuri sinne Vaaralle, Ouluun. Vaaralla kuvaa usean työläiskaupunginosan ihmisen elämää ja esimerkiksi Elsan lapsuutta. Elsassa nimensäkin mukaisesti keskitytään Elsan myöhempiin vaiheisiin sekä sivussa myös hänen kahden lapsuudentoverinsa, Marin ja Liisan kohtaloihin.

Ei liene kovin suuri juonipaljastus, että Elsalle käy huonosti. Elsa ei kuitenkaan romaanina ole läheskään niin pessimistinen ja kurja kuin voisi olla. Onnettomien ihmiskohtaloiden lisäksi se myös sisältää toisista välittämistä ja huolehtimista, ennakkoluulottomia läheisiä, omien puutteiden huomaamista (ja myös niiden korjaamista), valoa ja tulevaisuudentoivoa. Kaikki ihmiset - edes miehet - eivät ole pahoja, vaan erityisesti merimiehet kuvataan suurisydämisiksi ja uskollisiksi. Roistot löytyvät (tietenkin) yläluokan parista. Kaikkein pahin on kuitenkin köyhästä perheestä ottolapseksi otettu Aappo, joka ei välitä pätkääkään perheensä kohtalosta ja joka käyttää köyhiä tyttöjä surutta hyväkseen.

Teoksessa nostetaan esiin erityisesti ihmisten ennakkoluulot ja tuomitsevuus. Toisten onnettomuuksista iloitaan, ainakin jos ne sattuvat sellaisille ihmisille, joita on pidetty nuhteettomina. Kaikkein kauheinta on tietää, että näitä tällaisia ihmisiä on aina olemassa. Niitä, jotka kääntävät selkänsä heti ensimmäisten vaikeuksien ilmaannuttua, niitä jotka nauttivat toisten surusta.

Onneksi kaikkialta löytyy taatusti myös niitä Liisoja, jotka tekevät kaikkensa pitääkseen toisista huolta.

Elsaa voin vilpittömästi suositella kelle tahansa. Vaikka tarina ehkä käynnistyykin vähän hitaasti, vauhtiin päästyään sitä on vaikea laskea käsistään. Elsaan ihastumisen myötä myös Vaaralla pääsi minun lukulistalleni.

Antikvariaattilöytönä lempparikirjailijaa

Niin kirjastossa kuin antikvariaateissakin tapanani on vilkuilla hyllyjä samojen aakkosten kohdalta. Tässä päivänä eräänä yllätyin iloisesti, kun löysin peräti kaksi ennenlukematonta teosta lempparikirjailijaltani Simone de Beauvoirilta. Turhia miettimättä opukset lähtivät mukaani. Kirjat Loppujen lopuksi ja Ajan haasteet päätyivät täydentämään Simone de Beauvoirin muistelmateosten kokoelmaani. Aiemmin keväällä tuli hankittua teokset Murtunut nainen (ei kuulu muistelmien sarjaan) sekä Pariisi 1939-44. Lisäksi minulla on olemassa ja olen lukenut Perhetytön muistelmat, joka kuitenkin puuttuu kuvasta.

Loppujen lopuksi -kirjan kansilieve väittää, että muistelmateosten sarjaan kuuluvat seuraavat teokset:

• Perhetytön muistelmat
• Voiman vuodet
• Pariisi 1939-44
• Ajan haasteet
• Ei yksin hengestä (EDIT kommenttiketjussa käy ilmi, että kyse ei ole muistelmasarjaan kuuluvasta teoksesta, jostain syystä kuitenkin mainittu kansiliepeessä sellaiseksi) 
• Maailman meno
• Asioiden laita
• Loppujen lopuksi

Olen lukenut Perhetytön muistelmien lisäksi tästä listasta Ei yksin hengestä. Lukemisesta on jo joitain vuosia, mutta muistelisin lukeneeni kirjaa romaanina, en muistelmateoksena. Mene ja tiedä, ehkä kyseessä oli teos, joka perustui tosielämään, mutta joka oli naamioitu romaanin muotoon. En jaksa enää muistaa kirjan tapahtumia kovinkaan tarkasti, sillä olen lukenut kirjailijan tuotantoa melko tiiviiseen tahtiin ja osa kirjoista sekoittuu päässäni keskenään. Ehdoton suosikkini Simone de Beauvoirin kirjoista on kuitenkin hänen ehkä tunnetuin kaunokirjallinen teoksena Mandariinit (1 ja 2), joka käsittääkseni sekin perustuu kirjailijan omaan elämään, mutta on kirjoitettu romaanimuotoon.

Olen totta puhuen hitusen yllättynyt kuinka vähän Simone de Beauvoir näkyy kirjablogeissa. Olen jotenkin kuvitellut, että de Beauvoir on akateemisten naisten suosikki, ja täysin mutuhuttu-tuntumalla heitettynä veikkaisin, että kirjabloggaajista iso osa edustaa akateemisen koulutuksen hankkineita naisia.;) En lähde arvailemaan vähäisen blogihuomion syitä, mutta joka tapauksessa olen äärimmäisen iloinen löydöistäni ja kirjahyllyni sisällön kartuttamisesta näillä aarteilla.