Austeria loppuvuoden haastekiriin

Auster, Paul: Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008. Suomennos Erkki Jukarainen. (The Brooklyn Follies, 2005)

Kuvittelin elävästi mielessäni läpi Brooklynin sattumusten eronneen, kuusikymppisen Nathan Glassin lierihattuisen Leonard Cohenin näköiseksi. Tämän tiedostaessani päätin, että aion tästä lähtien kirjoittaa blogipostauksiini aina mukaan, jos olen kuvitellut kirjan hahmon jonkun olemassaolevan henkilön näköiseksi. Viimeksi tällä tavalla on tapahtunut kesällä, jolloin kuvittelin Näkymättömän sillan Klaran nuoren Audrey Hepburnin näköiseksi. Joskus aikojen päästä, mikäli blogi on vielä pystyssä, voi olla hauska katsella millainen hahmokavalkadi on syntynyt.

Tulin siis lukeneeksi viidenneksi So American -haasteen "Modern Men Writers" -kategorian kirjaksi monien kehuman Austerin Paulin Sattumuksia Brooklynissa. Herran muusta tuotannosta minulla on kokemusta tasan yhden kirjan verran, tai oikeammin noin kahdeksankymmenen sivun verran. New York trilogia jäi aiemmin tänä vuonna kesken liian omituisena, tylsänä ja hitaasti liikkeelle lähtevänä. Useampikin ihminen on ollut sitä mieltä, että minun pitäisi antaa Austerille uusi tilaisuus. Vaistolla päätin kokeilla uudempaa tuotantoa.

Sattumuksia Brooklynissa jätti hyvän mielen. Ihmisten yksinäisyys ja läheisyyden sekä lähimmäisyyden tarve tulivat käsittellyksi koskettavasti, mutta ei kuitenkaan lällysti. Nathan kantaa liikuttavaa huolta perheestään ja ympärillään olevista ihmisistä, vaikka läpi kirjan tehdään selväksi, että Nathan on kunnostautunut huolenpidossa ja lähimmäisyydessä vasta vanhemmilla päivillään. Nathanin hötkyilemätön, jo elämää nähneen miehen asenne antaa perspektiiviä monille arjessa muka suurina näyttäytyville kysymyksille, kuten pariutumiselle ja rahalle.

Luin mielelläni Nathanin suorasukaisia huomioita elämästä ja läheistensä tempauksista, mutta täytyy sanoa, että mielestäni kirja lähti todella lentoon ja suuremmille kierroksille vasta viimeisen muutaman kymmenen sivun aikana. Enempää paljastamatta noiden sivujen sisältöä, vasta siinä vaiheessa aloin ehkä nähdä, miksi ihmiset tuntuvat olevan täysin hullaantuneita Austerin tuotantoon. Ehkä palaan hänen kirjoihinsa jatkossa. Suositusvihjeitä toki otetaan vastaan siitä, mikä on mielestänne Austerin paras kirja.

Middlesex

Eugenides, Jeffrey: Middlesex, Otava 2003 (Middlesex, 2002). (Lukemani painos Seven-pokkari vuodelta 2012.)

Viikon sulattelunkaan jälkeen en oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. No, jos lähdetään ihan tällaisiin helppoihin seikkoihin, kuin että luin kirjaa yli kuukauden. Kirjassa on yli 770 sivua, ja lähdin luku-urakkaan ajatuksella, että luen kirjaa pikku hiljaa. Ilman paineita aikaa kirjaan tosiaan meni yli kuukausi, osittain tosin ihan siitä syystä, että opiskelut ja työt pukkasivat viemään kohtuuttoman suuren osan loppuvuoden energiasta. Mutta luulen, että pitkä lukuaika johtui myös siitä, että en kertaakaan päässyt ihan todella kirjan imuun. Tiedättehän, siihen hetkeen, kun kirjaa ei vaan voi laskea käsistään. Itselleni epätyypillisesti sallin myös muiden kirjojen lukemisen samanaikaisesti tämän kirjan kanssa. Yleensä en osaa keskittyä kovin moneen kerrallaan. En sitten lopulta kuitenkaan lukenut muuta tämän ohella kuin sarjakuvia ja opiskeluun liittyviä kirjoja. Huomasin tosin luovani yhtenään haikeita silmäyksiä siihen kirjahyllyn osaan, jossa on pinossa seuraavaksi lukuvuorossa olevia teoksia. Tämä taitaa jo kertoa jotain?

En laskisi kirjaa varsinaisesti pettymykseksi. Kirjan idea, hermafrodiitin elämä, on omaperäinen. En ainakaan muista koskaan törmänneeni vastaavan idean kirjaan. Sen sijaan en ole varma, mitä mieltä olen siitä, että tarinaa lähdetään kertomaan päähenkilön isovanhempien nuoruudesta. Takakannen mukaan kyseessä on "tarina nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien". Sitähän se oli. Itse asiassa kirjaa kuluu suunnilleen kolmisensataa sivua ennen kuin päästään edes päähenkilön syntymään. Toki päähenkilön isovanhempien sekä vanhempienkin elämänvaiheet olivat jännää luettavaa, mutta en vain pääse ihan sinuiksi tällaisen sukutarina-rakenteen kanssa. Varsinkin, kun tuntui, että erityisesti isovanhemmat melkein unohtuivat itse päätähden astuttua näyttämölle. Kaikki hahmot olivat kuitenkin kiehtovia, ja loppuun päästessäni oli sellainen olo, että olisin voinut lukea yksittäisistä hahmoista enemmäkin, ja että kaikki hahmot, kuten itse päähenkilö tai tämän veli, eivät aivan saaneet ansaitsemaansa tilaa tarinassa.

Kaiken kaikkiaan minulla on olo, että luin liki kahdeksansataa sivua oivallista kerrontaa, joka ei kuitenkaan tullut aivan iholle. Tiedän tosin, että päinvastaisiakin mielipiteitä kirjasta löytyy - kaksi hyvää ystävääni, joiden kirjamakuun luotan, ovat ylistäneet minulle tätä kirjaa valtavasti.

Tällä kirjalla kirin umpeen vielä So American -haasteen vajaata Modern Men Writers -kategoriaa. Josko saisi kategorian täyteen vielä vuoden loppuun mennessä.

Hei, oon mä hengissä!

Lokakuun lopussa arvioin optimistisesti (ja ilmeisesti täydellisesti todellisuudesta irrallaan) että pahin tentti- ja koulukiire on nyt ohi. No ei ollut. Huomisen jälkeen se on joululoman verran ohi. Tai no yksi harjoitustyö, yksi harjoitus ja kevyt kuuden tunnin gradutapaaminen on vielä ensi viikolla ohjelmassa. Ja joululomallekin olen ehkä suunnitellut jotain ihan pientä koulutyötä...

Mutta melkein kuin tässä olisi hetki aikaa. Oi miten odotan sitä, että saan ihan rauhassa keskittyä vain ihanien kirjojen lukemiseen. Toki syksyn mittaankin olen lukenut kasan kaunokirjallisuutta - osan tentittäväksi (ihan huippua muuten, olen liikkunut pois omilta mukavuusalueiltani ja kokenut useita wau-hetkiä!) ja osan omaksi iloksi. Mutta kirjoista kirjoittaminen on jotenkin tuntunut ylivoimaiselta ponnistukselta. Mahtavia kirjoja on kerääntynyt kasaksi asti, en ole raaskinut palauttaa "ennen kuin olen kirjoittanut" ja pino on ahdistanut entisestään. Tuntuu, että ensin pitäisi kirjoittaa niistä vanhemmista, mutta ei enää oikein muista, mitä niistä olikaan sanottavana. Luulen, että viikonloppuna raahaan suurimman osan niistä kirjoista paikalleen kirjastoon ja aloitan puhtaalta pöydältä. 

Loogisesti tämän kirja-ahdistuksen perusteella olen päättänyt haastaa itseni kirjoittamaan jokaisesta lukemastani kirjasta kaunokirjallisesta teoksesta ensi vuonna. Edes pienesti. Kun tietää, että on luvannut kirjoittaa kaikesta, ei tarvitse pohtia että kirjoitanko nyt tästä vai tästä vai en kummastakaan. Tietää että kirjoittaa kaikesta ja että se kannattaa tehdä heti.

Näin minä ainakin kuvittelen...

Valtavalla innolla ja hienoisella kauhulla odotan myös vuodenvaihdetta ja sen mukanaan tuomia taatusti ihania ja houkuttavia haasteita! Haalin niitä kuitenkin suhteettoman paljon (ja kehittelen ehkä itsekin jotain), mutta tärkeintähän kai on se, että innostuu lukemaan erilaisia kirjoja ja eri tavalla kuin yleensä? 

Niin että sitä tässä vain yritän sanoa, että olen edelleen olemassa. Ja edelleen hirveän innoissani sekä kirjoista että kirjablogeista. Tästä meidän omastakin.

Äänikirjakokeiluja & keskeytyksiä

Minun suhteeni äänikirjoihin noin niinkuin aikuisiällä on ollut suorastaan olematon. Lapsena toki kuuntelin kaikennäköistä, muun muassa Ruohometsän kansan ja Maija Poppasen useampaan kertaan. Aikuisena on lähinnä tullut luettua muiden bloggareiden (useimmiten) hyviä kokemuksia äänikirjoista. Olen epäillyt olevani niin levoton luonne, että en välttämättä varta vasten jaksaisi asettua kuuntelemaan mitään... Ehkä ajatukseni lähtisivät harhailemaan, jos en itse keskittyisi lukemiseen. Sitten keksin, että ärsyttävin kotityö nro. 1, eli tiskaus saattaisi sujua leppoisammin äänikirjan parissa... Eikun kokeilemaan.

Christie, Agatha: Askel tyhjyyteen, WSOY 2010. Suomennos: Kattelus, Kirsti. Lukija: Lars Svedberg. (Why Didn't They Ask Evans?, 1934).

Totta puhuen petyin vähän kotikirjastoni äänikirjavalikoimaan, kun yritin löytää kuunneltavaa. CD ei taida enää olla pop? Harkinnan jälkeen päädyin lainaamaan ikisuosikkini Agatha Christien Askel tyhjyyteen -äänikirjan (Why Didn't They Ask Evans?). Christie harvoin pettää odotuksia. Totta puhuen kirjaston senhetkinen valikoima oli niin heikko, että valinta tapahtui käytännössä tämän ja Holmes-tarinoiden välillä...

Kirjassa ei seikkaile kukaan Christien vakisankareista, vaan tarina on sarjoista irrallinen. Nuori papin poika Bobby löytää kuolemaa tekevän miehen. Mies on pudonnut vaaralliselta kallionkiellekkeeltä. Tapahtuma tulkitaan onnettomuudeksi, mutta oliko se sitä sittenkään?

Yleisesti ottaen pidin Lars Svedbergistä lukijana - sopivan eläytyvä, mutta kuitenkin selkeä. Lisäksi minulla on erityismieltymys melko mataliin miesääniin, joten Svedbergin äänikin miellytti korvaa. Jossain vaiheessa seitsemän levyn kirjaa huomasin kuitenkin hieman puutuvani, koska tuntui, että kirja eteni kovin verkkaisesti. Luettuna ääneen kirja etenee väkisin hitaammin kuin itsekseen hiljaa luettuna. Tämän kirjan kohdalla juoni oli muutenkin niin hidastempoinen, että kuunneltuna kokemus oli melkein tahmea. Jaksoin kuitenkin loppuun asti, koska olisihan minua vaivannut, jos en olisi saanut tietää murhaajaa! Voi kuitenkin olla, että yleisesti ottaen minulle uppoaa paremmin Christiet, joissa seikkailee suosikkini Poirot. Poirot on hahmona niin oivallinen, että jaksan hyvin sellaisetkin Poirot-seikkailut, joissa itse tarina ei ole mielestäni kaikilta osin onnistunut.

Halusin lisää äänikirjakokeiluja, ja uudemmalla kirjastovisiitillä äänikirjahyllykin näytti jo täydemmältä. Mukaan lähti englanninkielinen Catch 22 (Joseph Heller), sekä Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Olen jo palauttanut molemmat äänikirjat, joten en valitettavasti osaa laittaa nyt tarkempia tietoja. Alunperin ei minun ollut edes tarkoitus näistä kirjoittaa, koska en ole tähänkään mennessä kirjoittanut keskeytyksistä. Tällä kertaa teen kuitenkin poikkeuksen, onhan tämä tällainen "teemapostaus" yleisemminkin äänikirjoista ja kokemuksista niiden parissa.

Miksi sitten keskeytykset?

Catch 22:n kohdalla yhdeksi kompastuskiveksi muodostui kieli. Osaan mielestäni englantia kiitettävästi, en välttämättä kaipaa esimerkiksi tekstityksiä elokuviin, mutta jotenkin tämän kirjan kohdalla huomasin, että minun oli hankala pysyä luetun perässä. Ehkä kyse oli siitä, että vastaan tuli paljon sotasanastoa, joka ei välttämättä ole tuttua, tai sitten siitä, että kirjan tyyli on melko erikoinen, toistava ja vähän jopa absurdi. (No, kirjan tyylistä minun on ehkä turha puhua yleisemmin, koska jätin kuitenkin kirjan kesken.) Lisäksi minua ei erityisemmin miellyttänyt amerikkalaisittain puhuva, hiukan nasaaliääninen lukija. (Valitettavasti en osaa kertoa lukijan nimeä, koska tulin tosiaan jo palauttaneeksi kirjan.) Jätin Catch 22:n ensimmäiseen levyyn. Catch 22:sta kuunnellessa minua vaivasi myös ihan käytännön asia: kuuntelin levyä perinteisellä walkmanilla, ja kuulokkeeni tippuivat jatkuvasti. Märät tiskihanskat käsissä kuulokkeen poimiminen oli ärsyttävää. Seuraavaa levyä varten älysinkin sitten jo liittää walkmanin kaiuttimeen, joten liikkuminen ja kuuntelu oli helpompaa.

Minulla ei ollut erityisiä ennakko-odotuksia Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -kirjaan. Luin joskus vuosia sitten Että hän muistaisi saman. Muistelisin, että tykkäsin siitä, mutta juuri muuta en pysty kirjasta palauttamaan mieleeni. Kauimpana kuolemasta lukijana on Vuokko Hovatta, jonka äänestä pidän kovasti,  laulajana kuin lukijanakin. Jälleen joudun puhumaan vain yhden levyn kokemuksella, mutta tuntui, että Hovatan ääni sopi erinomaisesti kirjan eteeriseen tyyliin. Mutta eteerisyys oli myös syy, miksi kirja jäi kesken. En saanut kirjasta tai varsinkaan tarinasta otetta, ja tuntui, että koko alku oli vain metaforaa metaforan perään. Metaforat olivat kieltämättä oivaltavia, kuten vaikka kirjan nimeksi asti päätynyt "mikä on kauimpana kuolemasta" -juttu. En ehkä kuitenkaan juuri nyt kaipaa eteerisiä tarinoita tai metaforia. Ei ole kiveen kirjoitettua, että en joskus palaisi kirjaan, mutta juuri nyt ei ollut sen aika.

Tähänastinen äänikirjakokeilusaldoni on siis yksi loppuun asti kuunneltu ja kaksi ensimmäisen levyn jälkeen keskeytettyä kirjaa. Vinkkejä otetaan vastaan, mikä kirja toimisi erityisen hyvin kuunneltuna... Ja tykkäättekö ylipäätään kuunnella kirjoja?

Lämmintä amerikkalaishuumoria - Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Ensinnäkin: Saimme Merenhuiskeelta tunnustuksen, kiitos, lämmitti mieltä! Palannemme asiaan, kunhan saamme sovittua, mitä teemme. Näihin reagoiminen on vähän hidasta, kun kirjoittajia on kaksi.
Sitten tämän päivän kirjaan....

Tropper, Jonathan: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää, Karisto, 2011. Suomennos: J. Pekka Mäkelä. (This Is Where I Leave You, 2009)

""Isä on kuollut", Wendy ilmoittaa tylysti, aivan kuin sellaista olisi sattunut ennenkin, aivan kuin kyse olisi täysin arkisesta sattumuksesta. Toisinaan käy hermoille tämä hänen ainainen halunsa esittää ylettömän tyyntä jopa tragedian edessä. "Hän kuoli kaksi tuntia sitten."
"Mitenkäs äiti?"
"Kyllähän sinä tiedät, millainen äiti on. Hän halusi tietää, paljonko oikeuslääkärille pitäisi antaa tippiä.""

(S.7)

Judd Foxmannin isä on kuollut. Tämä velvoittaa Juddin ja tämä kolmen sisaruksen, Wendyn, Paulin ja Phillippin palaamaan lapsuudenkotiin viettämään juutalaista suruviikkoa. Seitsemän päivää yhdessäoloa perheen kanssa, josta on oikeastaan vieraantunut kauas, voi tuntua melkoisen hankalalta, vaikka yhdessäolon syynä olisi yhteinen suru. Juddin elämässä ei muutenkaan potki kovin lujaa - vaimo on pettänyt Juddia Juddin pomon kanssa, mikä on aiheuttanut eron niin vaimosta kuin työpaikastakin. Juddilla olisi kestämistä jo omissakin sotkuissa, mutta lisäksi pitää palata jännitteitä täynnä olevien perhesuhteiden pariin.

Luvattoman huono kuva, mutta kun marraskuun valo 

Vähän tylsää ehkä sanoa näin, mutta Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on mielestäni tyypillinen kirja. Nasevaa sanailua, lämmintä huumoria, hassuja sattumuksia ja huono-onninen ja sopivan särmikäs päähenkilö, joka yrittää parhaansa, mutta usein asiat menevät vähän solmuun. Tämä tyypillisyys ei kuitenkaan ole mielestäni mikään miinus. Nautin kirjasta oikein paljon ja mielestäni Seitsemän sietämättömän pitkää päivää on erittäin hyvä lajityyppinsä edustaja - mikä se lajityyppi sitten onkaan.

Judd ja tämän sisarukset perheineen ovat ilahduttavan vahvoja persoonia ja keskenään erilaisia. Wendy lasauttelee kyynisiä kommentteja veljiensä, varsinkin kuopus Phillippin edesottamuksista. Phillip taas on oikea tuhlaajapojan esikuva, jonka sisarukset joutuvat pelastamaan milloin mistäkin liemestä. Isoveli Paul on juro vastuunkantaja-esikoinen, jolla on Juddin kanssa erityinen kana kynittävänä. Sisaruussuhteiden kuvauksesta tuli lämmin olo - sisaruksilla on aina erityinen paikka elämässä, vaikka nämä kuinka kävisivät hermoille, tai vaikka fyysisesti ajauduttaisiinkin kauas toisistaaan.

Pitkin kirjaa korostetaan, miten Foxmanin perheessä ei olla koskaan pystytty puhumaan suoraan tunteista. Ehkä tämä on kulttuuriero, mutta minusta Foxmanit puhuvat toisilleen enemmän ja suoremmin ihan vaikka yhden luvun aikana, kuin minun perheeni koko tähänastisessa elämässäni - eikä minun perheeni kommunikoinnissa ole mielestäni mitään erityisiä vajavaisuuksia. Mutta kai Foxmanien tunteiden näyttäminen ja puhuminen on vähäistä amerikkalaisessa mittakaavassa.

Lisäksi oli kiinnostavaa lukea juutalaisen uskonnon harjoittamisesta varsin maallisten ihmisten näkökulmasta. Juutalainen seremoniallisuus kiinnostaa minua, ja tykkään lukea kirjoja, joissa kaikki tai osa hahmoista on juutalaisia. En tätä ennen esimerkiksi ollut kuullutkaan koko suruviikosta, joka kieltämättä antoi aika herkulliset puitteet romaanille.

Ärsyttävää sen sijaan oli, että joku onneton oli tehnyt lyijykynällä korjauksia kirjastokirjaan paikkoihin, joissa hänen mielestään oli virhe. Oletetut virheet eivät todellisuudessa edes olleet virheitä, ja korjausmerkinnät saivat minut ärsyyntymään ja pahasti. Minun puolestani jokainen saa tehdä omille kirjoilleen mitä tahansa, alleviivailla, taittaa sivuja, tehdä merkintöjä, mitä vain, mutta lainakirjat pitää jättää rauhaan, oli tapaus mikä hyvänsä. Piste.

Tälläkin kirjalla osallistun So American -haasteeseen, ainakin kategoriaan Modern Men Writers.

P.S. Meinasin unohtaa linkittämiset, mutta pakko laittaa tähän Maijan superhauska postaus, jossa unelmaroolitetaan henkilöt tästä kirjasta tehtävään elokuvaan. Minunkin on helppo kuvitella tämä kirja elokuvana, enkä yhtään yllättyisi jos sellainen olisi jo tekeillä. Pakko mainita itsekin muutamia hahmoja, jotka näin elävästi jonkun esittäminä. Juddin vaimona Jeninä kuvittelin kaiken aikaa Busy Philippsin! Jennifer Coolidge sen sijaan olisi minustakin oikein mainio perheen äiti. Wendy taas olisi mielestäni ehdottomasti joku brunette... Maija oli ehdottanut James Francoa naapurin Horryksi, mutta minusta James voisi esittää hulttiopoika Phillippiä. Hmm. Näitä on hauska miettiä!

Ranskalainen ajatusleikki - Viikset

Carrère, Emmanuel: Viikset, Like, 2002. Suomennos: Kristina Haataja. (La Moustache, 1986)

Uusi kuukausi, vanhat kirjat. Luin Emmanuel Carrèren Viikset oikeastaan jo viikkoja sitten, mutta pidin vähän taukoa bloggailusta. Tuumailin, että en taida palata blogissa kaikkeen tauon aikana luettuun, mutta tämä jätti sellaiset muistijäljet, että uskoisin jonkun rivin tästä vielä saavani aikaiseksi.

Kirjan lähtötilanne on herkullinen. Mies ajaa pois viiksensä, jotka hänellä on ollut vuosikausia, mutta kukaan ei huomaa mitään - ei vaimo, ei työkaverit, ei kukaan. Mies epäilee vuorotellen salaliittoa vaimon ja ystäviensä välillä, vuoroin taas omaa mielenterveyttään. Pieni asia ajaa miehen melkoiseen kriisiin, varsinkin, kun vaimo jopa äityy väittämään, että miehellä ei koskaan ole viiksiä ollutkaan.

Tykkäsin kirjan ideasta ja monin puolin myös toteutuksesta. Kirja on melko lyhyt, vain alle 160-sivuinen. Pituus jättikin minut vähän mietteliääksi. Kirjan idea antaa eväät syvällisiin filosofisiin pohdintoihin, ja osittain sellaisiin mennäänkin, mutta pohdinta jää kuitenkin mielestäni kevyeksi. Toisaalta taas koko tarina yllättävää loppuratkaisuaan myöten olisi toiminut erinomaisesti novellina, mutta sellaiseksi Viikset on liian pitkä. Huomaan siis jälleen tekeväni kirjan muodosta itselleni ongelman. Niin käy minulle aina välillä.

Huomioitava yksityiskohta on, että kirjan päähenkilöllä, viiksettömällä miehellä ei ole lainkaan nimeä. Vaimo on nimetty, samoin työkaverit, mutta mies on vain mies. Yleensä minusta on tylsää, jos hahmoilla ei ole nimiä, mutta tähän kirjaan nimettömyys tuo uusia ulottuvuuksia - painiihan mies olemassaolon ongelmien kanssa. Nimi on oleellinen osa identiteettiä ja ihmisen tunnistamista. Onko mies ei-kukaan, onko häntä oikeastaan edes olemassa?

Kaikin kaikkiaan kirja oli minulle kuin hauska ajatusleikki. Se antoi ajattelun aihetta muun muassa siitä, miten ihminen peilaa omaa olemistaan muiden ihmisten kautta. Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, jota en tosin ole nähnyt. Tähän asti olin jostain syystä kuvitellut, että elokuva olisi komedia, mutta kirja ei siihen suuntaan ainakaan anna viitteitä. Pikemminkin kyseessä on ehkä trilleri tai jokin mystinen draama. Ahdistava tämä kirja ei kuitenkaan ole, korkeintaan jännittävä.

Luru on myös lukenut Viikset noin puoli vuotta sitten, ilmeisesti peräti alkukielellään ranskaksi.

Jumalaista ystävyyttä

Hei, olen hengissä! Viime aikoina koulutyöt ovat vieneet ajan aika tehokkaasti, mutta pahin tenttisuma on taas hetkeksi selätetty ja voi keskittyä muuhunkin elämään. Pää pulppuaa lukuideoita ja kaikkialla törmää kiinnostaviin uutuksiin.

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot (Alkuteos Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood 1996) Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Gummerus 1999.

Muistan katselleeni tämän kirjan takakantta joskus vuosikausia sitten kirjastoautossa. Varmaankin pian ilmestymisen jälkeen, uutuushyllyssä. 12-vuotiaan lukulistalle jajasiskot eivät ymmärrettävästi löytäneet, vaan piti keritä aikuiseksi ja lukea useita suosituksia eri blogeista.

Lähtökohta: Rakastan Yhdysvaltojen etelävaltioita! Tiedättekö, hikisiä, laiskoja iltapäiviä ruskeavetisen joen rannalla, kaskaiden siritystä, täydellisiä kuisteja, alituisia drinkkejä? Niissä on jotakin erittäin kiehtovaa, ehkä siksi että täällä kylmässä pohjolassa harvoin päästään samoihin tunnelmiin (drinkkejä ehkä lukuun ottamatta, eikä niitä täällä kutsuta drinkeiksi).

Jumalaiset jajasiskot lähtee liikkeelle äidin ja tyttären konfliktista, ja kirjan varsinainen kertoja on tytär, Sidda. Vaikka aina välillä puidaankin hänen luottamus- ja kiintymysongelmiaan, kirjan varsinainen tähti on äiti Vivi. Selvittääkseen välinsä (ja tunteensa) äidin kanssa Sidda alkaa tutustua äitinsä menneisyyteen. Menneisyys on kiehtovasti rakennettu: tiedämme lukijoina, että äidillä menee suhteellisen hyvin nykyajassa, hänellä on mennyt hyvin nuorena ja jotain kauheaa on tapahtunut siinä välissä. Äidin traumaattisten kokemusten selvittäminen on lähtökohta Siddan omien traumojen kohtaamiselle.

Vivi ja hänen tarinansa on siis kirjan sydän. Viviin liittyvät erottamattomasti hänen kolme ystäväänsä Teensy, Caro ja Necie. He kuuluvat yhteen varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen saakka, eikä kenenkään aviomiehet (tai lapset) koskaan nouse yhtä tärkeiksi kuin ystävät. Muutenkin kirjan henkilögalleria on hurmaava. Vivi ei saa kaipaamaansa rakkautta omilta vanhemmiltaan, mutta rakastavia ihmisiä löytyy onneksi muualta lähiympäristöstä, kun vaan osaa etsiä.

Tämä neljän tytön ja myöhemmin naisen porukka aiheuttaa milloin minkäkin skandaalin, seikkailee mm. Tuulen viemän ensi-iltaan ja kokee traagisia rakkaustarinoita. Kaikesta tästä on punottu vauhdikas, tapahtumarikas elämäntarina, joka tuntuu melkein liian uskomattomalta ollakseen totta, mutta josta uskoo joka sanan koska haluaa uskoa. Lopulta on vähän hengästynyt olo ja toivoo, että saisi tietää lisää, että saisi jäädä Vivin, Teensyn, Caron ja Necien luo Louisianaan vielä vähän pidemmäksi aikaa.

Aika pitkään ajattelin, että Sidda on tässä tarinassa aivan turha elementti, tekosyy, jonka avulla päästään paneutumaan Vivin elämään. Mutta ehkä hänelläkin sitten lopuksi on paikkansa. Lopultahan koko tarinassa on kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, niiden kaikkivoipuudesta. Sidda on olemassa, jotta Vivi ymmärtäisi tämän.

Ja miksipä en ihastuisi kirjaan, joka sanoo, että ystävyys on maailman tärkein asia? Että ystävyyden voimalla selviää ihan mistä tahansa.

Muutama huono puoli kirjassa kuitenkin on (kaiken sen ihanuuden vastapainoksi, selvästi.) Siddan ja hänen sulhasensa Connorin suhde on enimmäkseen kiusallista luettavaa, etenkin, kun siirrytään fyysiselle asteelle. Ensimmäisen kolmanneksen paikkeilla kirjassa on kohta, jossa sukupuolielimiä puhutellaan kukkasiksi jne. Kohtaus kestää noin viisi riviä ja jos se olisi ollut rivinkin pidempi (puhumattakaan siitä, että kohtauksia olisi ollut lisää), kirja olisi jäänyt kesken. Kirjailija käyttää välillä myös hämmentävän paljon aikaa sen vakuutteluun, että nelikymppinen nainen voi olla ihana ja seksikäs, aivan kuin ei itse uskoisi tällaiseen ajatukseen.

Luojan kiitos en myöskään lukenut takakantta kirjaa lainatessani. Mainosteksti ”Nautittavaa luettavaa kaikenikäisille naisille” olisi taatusti saanut kirjan palaamaan kädestä hyllyyn, oli suositukset sitten mitä luokkaa tahansa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Jenni S., joka olisi myös lukenut mieluummin vain naistenvälisestä ystävyydestä sekä Vauhko, joka vertaa tätä Stockettin Piikoihin - ja muistuttaa samalla, että pitäisiköhän se nostaa sieltä lukupinosta vähän korkeammalle?

Bloggausjumin purkua Norwegian Woodilla

Murakami, Haruki: Norwegian Wood, Tammi, 2012 (Noruwei no mori, 1987)

Minulla on ollut liki kolmen viikon bloggaustauko. Voisin kuitata sen kiireellä, mutta ihan tarkalleen se ei pitäisi paikkaansa. Ei vain ole huvittanut. Silti olen lukenut melko entiseen malliin. Ei ole vain tuntunut, että olisi kauheasti sanottavaa luetuista kirjoista. Nähtäväksi jää, tulenko bloggaamaan tässä välissä luetuista.

Samaan aikaan "lomani" kanssa sattui varsin mainio kirjabloggareiden valearvioiden tempaus, jota seurailin sivusta. Hölmöä sinänsä, että en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kirjablogeja käytetään hyväksi kouluesitelmiin. Silly me. Tähän asti olin kuvitellut, että tekstini Salingerin Siepparista on ollut kirjoittamistani teksteistä suosituin ihan vain ansioidensa takia. ;)

Yritän nyt purkaa bloggausjumia Haruki Murakamin Norwegian Woodilla. Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt kirja on saanut paljon tilaa blogeissa ja muutenkin tuntuu, että Murakami on bloggareiden suosiossa. Sitä paljon tästä kirjasta on kirjoitettu, että minunkin kiinnostukseni heräsi. Murakamin muusta tuotannosta en sitten osaa sanoa. Maaginen realismi, jota olen antanut itseni ymmärtää herran muiden kirjojen maailman ainakin sivuavan, ei välttämättä lähtökohtaisesti minua ihan hirveästi kiinnosta. Mutta katsotaan.

Norwegian Woodin maailma on nuorten. Melkein kaikki keskushenkilöt ovat parikymppisiä opiskelijoita 60-70-lukujen taitteen Japanissa. Torun paras ja ainoa ystävä Kizuki on tappanut itsensä seitsemäntoistavuotiaana. Toru ja Kizukin tyttöystävä Naoko hakevat turvaa ja lohtua toisistaan aikuistumiseen. Toisaalla on Midori, joka on impulsiivinen ja suora, herkän Naokon vastakohta. Toru löytää itsensä kahden erilaisen naisen ja maailman välistä, joista kumpikin vetää Torua puoleensa.

Lähtötilanteensa puolesta olisin voinut olettaa kirjan olevan melkoisen masentava. Sitä Norwegian Wood ei kuitenkaan ollut. Ei edes ahdistava. Traaginen ja kaunis olisivat luultavasti parhaimmat adjektiivit, jos yksittäisiä sellaisia haettaisiin. Traagisuus oli minulle tämän kirjan imuvoima. Halusin lukea aina vielä vähän eteenpäin, koska täytyi saada tietää miten rakkaille hahmoille käy. Samalla tiesin, että kaikki ei voi päättyä niin kuin olisin toivonut - "...and they lived happily ever after". Voin todella puhua "rakkaista hahmoista", sillä niin lähelle ne tuntuivat lukiessa tulevan.

Nuorisokuvauksena kirja on mainio. Olen melkein suruissani siitä, että huomaan lipuvani koko ajan kauemmas ehdottomuudesta, jota tämän kirjan hahmot edustavat. Kirjan aikakausi myös kiehtoo minua, mutta harmikseni mielestäni kirja ei ole mitenkään erityisesti sidottu aikaansa. Ellei vuosilukuja tiputeltaisi pitkin kirjaa, en olisi luultavasti osannut sijoittaa tapahtumia kovinkaan tarkasti. Ajoittaiset viittaukset popkulttuuriin toki luovat jotain kuvaa, mutta silti ne liittyvät minusta enemmän hahmojen luomiseen. Musiikkimaku tekee Naokon ja Torun elävimmiksi.

Kaiken kaikkiaan mielestäni kyseessä on kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa, vaikka siihen ei välittömästi rakastuisikaan. Minulle on ollut hiukan vaikeaa aloittaa mitään kirjaa tämän jälkeen. En sitten tiedä johtuuko aloittamisen vaikeus iholle tulleesta lukukokemuksesta, vai vain ihan perinteisestä lukujumista.

Monissa blogeissa on kirjoitettu Norwegian Woodista. En halunnut lukea tekstejä kokonaan, ennen kuin olin kirjoittanut omani, mutta nyt täytyy sanoa, että onpa osuvia kirjoituksia. Esimerkiksi Liisa, peikkoneito, Katja, Minna ja Sara kirjoittavat kirjasta todella tunnistettavasti, vaikka ovatkin olleet montaa mieltä ja nostaneet hiukan eri asioita.

Uusi elämä avaruusaluksessa

Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa (Alkuteos Across the Universe 2011) Suomentanut  Outi Järvinen. Otava 2012

Aina välillä käy niin, että sitä aloittaa illalla uuden kirjan, ja sitten kello kaksi yöllä kääntää viimeisen sivun, sulkee kannet ja sammuttaa hengästyneenä valot. Koska joskus kirjan lopettaminen kesken ei vain ole vaihtoehto, ei vaikka olisi meinannut nukahtaa sohvalle jo puoli kymmeneltä.

Beth Revisin Across the Universe - Matka alkaa on nuorille suunnattua scifiä. Varjelus-nimisellä avaruusaluksella on kolmesataavuotinen matka edessään kohti uutta planeettaa. Mukaan lähtee niin syväjäädytettyjä erikoisasiantuntijoita kuin aluksen toiminnasta vastaavia tavallisia ihmisiä, jotka elävät ja kuolevat aluksella sukupolvi toisensa jälkeen. Kirjan päähenkilöt edustavat näitä kahta ryhmää: Amy on vanhempiensa vaatimuksesta mukaan otettu tyttö, joka herää syväjäädytyksestä 50 vuotta liian aikaisin, ja Seuraaja on aluksella kasvanut poika, josta aikanaan tulee aluksen johtaja.

Avaruusalukset ovat minulle melko tuntematonta maaperää, ja se saattaa olla osasyy, miksi tämä tarina tuntui niin kiehtovalta. Ensinnäkin suljettu avaruusalus on todella kiinnostava tapahtumapaikka: kukaan ei pääse sieltä pois. Etenkin vapauteen tottuneelle Amyllä alus esiintyy hyvin ahdistavana tilana: ”En ole koskaan ajatellut, miten tärkeä taivas on, kunnes minulla ei enää ole sitä.” Toisaalta taas koko elämänsä aluksella eläneiden näkökulmasta tilanne on aivan toinen. Heille avaruusalus tiukkoine hierarkioineen ja toimintoineen edustaa luonnollista, normaalia tilaa.

Erityisesti minua jäivät mietityttämään vallan ja johtamisen kysymykset. Alusta johtaa aina yksi ihminen kerrallaan, ja hän kouluttaa itselleen seuraajan. Muut tottelevat kyselemättä ja sokeasti tätä Vanhimmaksi kutsuttua johtajaansa. Ennen Amyä kukaan ei kyseenalaista eikä ihmettele järjestelmää. Amy saa Seuraajan ajattelemaan omilla aivoillaan, näkemään Vanhimman inhimillisyyden, heikkoudet ja puutteet. Amy on se, joka aluksella saa muutoksen aikaan, vaikka Seuraaja nuo muutokset konkreettisemmin toteuttaa.

Kirjan kahden näkökulman kerrontatapa toimii hyvin. Amyyn samastuu enemmän, sillä aluksen käytänteet ja uskomukset ovat outoja, kummallisia. Toisaalta Seuraaja avaa näitä asioita ikänsä aluksella eläneen näkökulmasta - miten asioita voisi pitää outoina, jos ne ovat aina olleet juuri niin?

Odotan innolla seuraavaa osaa. Amyn ja Seuraajan uudistukset jäävät kutkuttavaan vaiheeseen: mitä aluksella alkaa tapahtua? Alkaako avaruusalus rajattuna paikkana tuntua puuduttavalta miljööltä, päästäänkö sieltä pois? Paneudutaanko tarkemmin jäädytettyjen ja elävien vastakkainasetteluun - miksi toiset saavat aloittaa suoraan uudessa maailmassa kun toiset elävät koko elämänsä aluksella?

Ps. Yhtä asiaa jäin kyllä miettimään: Miksi sarjan nimi on englanninkielinen? Se on olisi voinut hyvin kääntää, Aamuvirkku yksisarvinen on ehdottanut useitakin hyviä nimiä. Vai onko nimi haluttu pitää viittauksena Beatlesin kappaleeseen? Tällaiset sekakieliset nimet eivät ole kovin vakuuttavia eivätkä kauniita. 

Kirjasta on kirjoittettu ainakin blogeissa Alas taikavirtaa, Kirjaretket, Luettuja maailmoja, Jossun lukupäiväkirja ja Mustemaailmani .

Chick-littiä naapurista

Haag, Martina: Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin), Schildts, 2007 (Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det också jättebra), 2005)

Viitisen vuotta sitten Anna luki kirkkaan pinkeillä kansilla varustettua pokkaria. Nimi oli kirjoitettu hopealla: Meidän kotona. Kansi oli niin räikeä, että vähän pelotti, mutta Anna puhui kirjasta positiiviseen sävyyn, joten minäkin lukaisin sen. (En ihan tarkkaan muista, mitä Anna sanoi, paitsi että ei haukkunut.) Olin aivan otettu: kirja oli hauska ja itseironinen, todellinen hyvän tuulen kirja. Sittemmin unohdin kirjan ja kirjailijan nimen, kunnes tänä syksynä Sanna kirjoitti tutun kuuloisen kirjailijan uudesta juoksukirjasta.

Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) on romaani, toisin kuin Meidän kotona, jonka muistelisin olleen enemmänkin kirjoituskokoelma. Pääosassa on Bella, kolmekymppinen näyttelijä, jonka ura ei lähde lentoon sitten niin millään. Tästä on seurauksena myös krooninen rahapula. Genreen kuuluu myös, että Bellan miesasiat eivät etene ihan toivotulla tavalla, Se Oikea vain antaa odottaa löytymistään. Onni tuntuu kääntyvän, kun Bellalle tarjotaan roolia Dramatenista. Bellalla on mahdollisuus päästä klassikkonäytelmään ja itsensä Ingmar Bergmanin ohjaukseen. Siinäpä vasta uranostetta. Asiassa on vain yksi pieni mutta: tuottajat ovat kiinnostuneet Bellasta tämän CV:n perusteella, ja saattaa olla, että Bella ei ihan tarkalleen ottaen ole akrobaatti, kuten on antanut ymmärtää...

Ihana ja todella rakastettu oli nopealukuinen ja oikeastikin hauska. Toisinaan tilanteet kuitenkin tuntuivat turhan kaavamaisilta: totta kai hyvännäköinen mies osoittautuu ällöksi törpöksi, koska sellainen nyt vain on hauskaa. Bella joutuu kaikenmaailman kommelluksiin ja muistuttaa siten hiukan kansainvälisesti tunnettua sukulaistaan Bridget Jonesia. Eniten minua ilahduttivat kuvailut Bellan työelämästä. Martina Haagilla on taustaa näyttelijänä, joten hän varmastikin tuntee alaa ja käytäntöjä. Esimerkiksi lastenteatterin kiertue-elämä tuntuu uskottavalta, samoin kuin koe-esiintymiset.

Kuten arvata saattaa, Bellan akrobaatti-valhe saattaa hänet melko tukalaan tilanteeseen. Bellaa symppaa alusta loppuun: tarjottu työ on hänen elämänsä tilaisuus, mutta millä ihmeen ilveellä hän voi selviytyä valheestaan? Tilanne kasvaa sellaiseksi, että itsekin ahdistuin lukiessani ihan tosissani. Kaikin puolin kirja ei siis ollut itselleni ainakaan ihan niin kevyt, kuin voisi olettaa. Luin kirjan nopeana iltapalana, ja sellaiseksi se oli oikein mainio. Meidän kotona -kirjan lukemisesta on jo vuosia aikaa, mutta muistelen silti, että se onnistui viihdyttämään minua kuitenkin enemmän kuin Ihana ja todella rakastettu, juuri siksi, että ensin mainittu ei tarjoillut minulle jälkimmäisen ahdistuselementtiä. Mutta oikein kelvollista chick-litiä Ihana ja todella rakastettu kuitenkin on, ja oli ihan piristävää lukea genren edustaja, jonka alkuperämaa ei ole Yhdysvallat tai Iso-Britannia.

Tällä kirjalla avaan ikkunan Ruotsiin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Kahden haasteen liettualainen nykydraama

Ivaskevicius, Marius: Naapuri. Kirja kerrallaan, 2005. (Kaimynas, 1998)

Lyönpä kaksi haastekärpästä yhdellä luvulla: liettualaisen Marius Ivaskeviciuksen Naapuri sopii mainiosti lukemistoksi sekä Ikkunat auki Eurooppaan että Hyppää lavalle -haasteeseen.

Kerrostalossa on tapahtunut murha. Epäilyksen alaiseksi joutuu Leonas, "työtä tekemätön idiootti". Leonasin seinänaapurina asustaa Silvia, näyttelijän urasta haaveileva strippari. Silvia puhutaan ympäri ottamaan selvää Leonasista. Murhan tutkijoiden ja naapureiden harmiksi Silvia ja Leonas kuitenkin rakastuvat...

Naapuruus on näytelmän kantava teema. Voi olla, että lukutapani on kyyninen, mutta luin näytelmän niin, että naapuruus tulkitaan kaiken pahan aluksi. Naapuruudesta ei seuraa mitään hyvää, naapureitaan on vain pakko sietää. Johdannossa näytelmäkirjailija sanoo naapuruus-teeman esiintyvän kolmella tasolla: naapuruus tarkoittaa ihmisiä, joiden lähellä asuu, kansoja, jotka sijaitsevat maantieteellisesti lähekkäin, sekä lopulta vielä jumalan ja ihmiskunnan välistä suhdetta. Tämä naapureista kertova näytelmä on osa Lähimmäinen-näytelmätrilogiaa. Olisikin hauska lukea muut sarjan osat, jotta saisin tietää luenko kaikki Ivaskeviciuksen kuvaamat lähimmäissuhteet yhtä synkiksi.

Kerrostalon meno näyttäytyy melko absurdina. Suuren osan aikaa en ollut laisinkaan varma, onko mitään murhaa lopulta edes tapahtunut, mutta se ei oikeastaan ollut teeman kannalta tärkeää. Oikeastaan kuvaan jopa sopisi, jos murha olisi keksitty - naapurit, nuo juoruilevat pikku pirulaiset keksivät kaikkensa Leonasin pään menoksi.

Näytelmän tyyli on asioita toistava ja, kuten jo mainittua, absurdi. Jankkaaminen ja omituiset keskustelut, joissa ei näyttänyt välillä olevan mitään mieltä, tekivät lukukokemuksesta hiukan raskaan. Luulen, että näytelmä avautuisi esitettynä toisella tavalla, kenties kevyempänä. Aikahypyt toimivat minulle hyvin - yhdeksi kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Silvian ja Leonasin tytär, joka vuosia myöhemmin Australiassa pohtii juuriaan. Sen sijaan niin ikään näytelmässä esiintyvät unijaksot olivat minulle puuduttavia. Mikähän siinä on, että minusta unien kuvaaminen missä tahansa fiktiivisessä teoksessa on maailman tylsin ratkaisu? Ainakin, jos kuvaukset venyvät pitkiksi.

Tämän näytelmän lukemisesta on jo aikaa, mutta huomasin, että en voinut kirjoittaa siitä mitään saman tien. Luin nyt näytelmän toiseen kertaan hiukan harppoen, ja luulen, että toinen lukukerta teki näytelmälle oikeutta. Rakenne ja tapahtumat avautuivat aivan uudella tavalla. Taisinkin jo ensimmäisessa Hyppää lavalle -haastepostauksessani mainita, että useimmiten näytelmät vaativat useamman lukukerran.

Naapuria on esitetty Suomessakin, linkitän tähän Hesarin arvion KokoTeatterin esityksestä seitsemän vuoden takaa.

Vaihteeksi dekkari - Vilpittömästi sinun

Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011

Mielestäni erittäin onnistunut kansi! Kuva: Gummerus

Kun aloitimme bloggaamisen Annan kanssa maaliskuussa, mainitsin esittelytekstissäni jotain sen suuntaista, että luen harvoin dekkareita, paitsi Christien kirjoja sekä joitain harvoja valittuja, joita joku luottolukija-ystävä suosittelee. Lisäksi olen myös maininnut, että luen hirmu vähän suomalaisten miesten kirjoittamia kirjoja. Tässä valossa Vilpittömästi sinun oli melko epätodennäköinen valinta lukulistalleni. Sinne se kuitenkin päätyi ja tuli nyt luettua. Ehkä osansa on myös mieleenpainuvalla kannella, jonka suunnittelusta on vastannut Jenni Noponen. Nimi on nyt tiukasti mielessä, sillä hän on vastannut myös toisen minuun vaikutuksen tehneen kannen suunnittelusta, nimittäin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan.

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen, mutta pääosissa ovat suomalaiset naiset Lia ja Mari. Lia työskentelee lehdessä graafikkona ja elää tavanomaista, mutta yksinäistä elämää. Eräänä päivänä työmatkallaan Lia kohtaa rikospaikan, joka jää hänen mieleensä kummittelemaan. Kuka on murhannut naisen, sitten litistänyt tämän ruumiin tohjoksi ja lopuksi työntänyt tämän auton takakonttiin ja jättänyt auton keskelle vilkkainta Lontoota? Lia alkaa selvittää juttua, koska ei saa siltä rauhaa. Apua, mutta myös ylimääräisiä kiemuroita kuvioihin tuo Lian uusi ystävä Mari, sekä tämän työpaikka, jota voinee kutsua vähintään erikoiseksi. Marilla taas on tavoitteenaan pysäyttää Arthur Fried, äärioikeistolainen poliitikko ja puoluejohtaja, jonka Mari pelkää tavoittelevan muutakin kuin pelkkää paikkaa parlamentissa.

Syy sille, miksi luen melko vähän dekkareita, on se että olen melko nössö ja pelokas. Minulle tulee helposti ikävä olo, jos katson vaikkapa jotain astetta jännittävämpää tv-sarjaa. Kauhuun en pysty koskemaan ollenkaan. En yleensä ole kamalan herkkä väkivallalle, paitsi jos kyseessä on esimerkiksi raiskaus tai joku muu kamalan raaka väkivaltateko. En vain kestä mitään, missä joku hyökkää jonkun kimppuun nurkan takaa. En siis kestä pelästymistä. Siksi olen arka tarttumaan dekkareihinkaan, vaikka lajityyppi minua kiinnostaakin - entä jos luenkin jotain liian jännittävää, saanko traumoja? Vilpittömästi sinun oli tässä tapauksessa helpotus. Se tarjosi jännitystä sopivissa määrin, olematta kuitenkaan pelottava. Lisäksi kiinnostuin molemmista kirjassa tutkittavista tapauksista tarpeeksi, että halusin lukea aina vielä yhden luvun eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksenä kirjassa tuli tasa-arvon puolestapuhuminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kirja ottaa kantaa (joskin kevyesti ja genreen sopivin keinoin) muun muassa vähän kaikkialla Euroopassa tällä hetkellä tapahtuvaan äärioikeiston nousuun. Dekkarikin voi olla ajankohtainen ja kantaaottava, ja katsoinkin tämän kirjalle eduksi.

Kukaan tuskin lukee dekkareita kielen takia. Silti annan harvat kirjan miinukset lähinnä kielellisistä asioista. Dialogi tuntuu ajoittain vähän kömpelöltä. Tosin tälle kirjalle puolustukseksi täytyy sanoa, että ajattelen niin useista suomalaisista kirjoista genreen katsomatta. Dialogin merkitys kuitenkin alleviivautuu varsinkin alussa, sillä kielestä puhutaan melko paljon. Lia ja Mari ovat asuneet vuosia Lontoossa ja käyttävät vain harvoin äidinkieltään. Molempien myös mainitaan ajattelevan englanniksi, mutta suomi on heille ajoittain jonkinlainen salakieli tai kieli, jonka avulla voi ilmaista jotain, mikä ei kuulosta hyvältä tai merkitykselliseltä englanniksi. Huomasin monissa paikoin pohtivani käyvätkö Lia ja Mari kulloistakin keskustelua suomeksi vai englanniksi. Välillä keskustelu tuntui kömpelöltä, vaikka olisin kääntänyt sen päässäni englanniksi. "Ei kukaan puhu noin kummallakaan kielellä", huomasin ajattelevani. Toinen asia, jonka huomasin minua häiritsevän, oli Arthur Friedin melko suoraviivainen henkilöhahmo - pahis tuntuisi aidommalta, jos se ei olisi aivan yksioikoisen ällö ja no, paha.

Kirja pohjusti Marin ja Lian hahmoja aika pitkälle, joten vaikka en olisikaan jo valmiiksi tiennyt, että kyseessä on sarjan aloittava osa, olisi silti ollut helppoa arvata, että näihin hahmoihin palataan vielä. Mikäpä siinä, minä ainakin luen mielelläni lisää näiden suomalaisnaisten edesottamuksista. Sysipimeä, toinen osa, onkin jo ilmestynyt, tosin eri kustantajan (WSOY) julkaisemana. Sysipimeästäkin ovat jo nopeimmat bloggailleet, mutta tähän linkitän nyt kuitenkin tämän ensimmäisen osan lukeneiden tekstejä. Ainakin Kirsi, Sara, Liisa ja Booksy ovat lukeneet kirjan ja kirjoittaneet ajatuksistaan.

P.S. Asiaan yhtään liittymättä: osaako joku sanoa, miksi blogger ei enää anna vaihtaa tekstin väriä kuten ennen on antanut? Mielelläni laittaisin linkit eri värillä muun tekstin kanssa, mutta enää ei näytä onnistuvan...

Tiivistahtinen seikkailu Mifonkien jäljillä

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö. Karisto 2012.

Suomalaista aikuisten fantasiaa - ihanaa että joku uskoo sellaiselle olevan lukijoita! Minä ainakin laitoin Mifongin perinnön lukulistalle heti, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. J.S. Meresmaan esikoinen on nopeatempoinen seikkailutarina, jonka keskiöön nousee kahden päähenkilön välinen (vaikea) rakkaustarina. Sukkelasti sujuvasta juonesta huolimatta olisin kaivannut enemmän paneutumista maailmaan ja henkilöihin ja juoniin ja sen sellaiseen. Mifongin perinnössä kun tulee välillä sellainen olo, että seuraavaan juonenkäänteeseen on niin kova kiire, ettei kaikkeen ehdi keskittyä kunnolla. Ehkä seuraavassa osassa seestytään ja pysähdytäänkin hetkeksi?

Lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi, ja minun on edelleen vaikea hahmottaa mitä mieltä olen kirjasta. Tiedän, että 10 vuotta sitten teini-ikäisenä keskellä kovinta fantasiavaihettani olisin RAKASTANUT tätä kirjaa. Olisin samaistunut Ardisiin, joka muistuttaa kovasti lapsuuteni suurinta sankaria prinsessa Ce’Nedraa. Olisin rakastunut mystiseen Danteen, joka metsästää kirjoja. Olisin ollut hurjan innoissani heidän suhteestaan, jossa kumpikaan ei oikein saa sanottua mitä tuntee.

Nyt… No, kirjaa lukiessa kyllä tempauduin täysillä mukaan maailmaan ja tarinaan. Lukiessa pidin tarinasta todella paljon. Mutta jälkikäteen minua alkoi kovasti ärsyttää kumpikin päähenkilöistä, kummankin aikaansaamattomuus keskinäisen rakkaustarinan suhteen. Minua ärsyttää Ardisin itsepäisyys (en ole uskaltanut lukea Belgarionin taruakaan vuosiin, koska pelkään inhoavani Ce’Nedraa ja muita minulle rakkaita hahmoja). Minua ärsyttää Danten korostunut itsenäisyys ja sitoutumattomuus. Pidän enemmän sivuhahmoista, mutta heistä en saa tietää tarpeeksi! Ja kirjan loppu pelottaa minua, mihin tilanteesta päädytään?

Ehkä enemmän kuin seuraavia Mifonkeja (joita niitäkin kyllä odotan ja aion lukea) odotan sitä, mitä J.S. Meresmaa tekee tämän trilogian jälkeen. Hän osaa selvästi kirjoittaa ja luoda maailmoja, ja ehkä tulevaisuudessa liikutaan omaperäisemmillä vesillä. Kaikesta aiemmin sanomastani huolimatta pidin kirjasta, ja sen suurin ongelma oli se, miten paljon se minua muistutti niistä kirjoista joita joskus olen kovasti rakastanut. 10-vuotiaan lukutoukan sydämeen lähtemättömästi jääneen tarinan kanssa on vaikea kilpailla.

Mifongin perintöä on luettu blogeissa ahkerasti, ja kirjailijan omilta sivuilta löytynee kattavin listaus!  

Kirjalla osallistun Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.