Sarjissunnuntai: Fok_it: Elämä ja Blacksad 5: Amarillo

Viime aikoina ei ole oikein napannut lukea muuta kuin sarjakuvia. Bloggailukaan ei ole oikein maistunut, joten josko purkaisi jumia parilla lyhyellä sarjakuvajutulla. Seuraavassa kaksi keskenään hyvin erilaista sarjakuva-albumia, joista molemmista tykkäsin kovasti.

*****

Rinta-Kanto, Joonas: Fok_It: Elämä
Like 2014

Nyt-liitteessä ilmestyvä Fok_it -sarjakuva on minulle parasta tuoretta kotimaista strippisarjakuvaa, joten viime syksynä ilmestynyt kokoelma-albumi ilahdutti. Ilmeisesti näitä strippejä on ilmestynyt jo aiemmin kokoelmina, mutta minä olen vähän hidas ja heräsin tähän sarjakuvaan vasta aika hiljattain.

Ihan en ota tolkkua, että miltä vuosilta Elämän stripit ovat, mutta ilmeisesti aivan viime aikojen strippejä ei mukana ole, sillä kokoelmasta ei löytynyt nykyisiä vakiohahmoja Säihkyturpaa, Perjantaipingviiniä tai Salaliittosammakkoa. Joka tapauksessa tyrskin Fok_it:n puhuvien päiden jutuille ääneen vähän väliä.

Kivasti jätin jutun punch-linen kuvan ulkopuolelle

*****

Díaz Canales, Juan (käsikirjoitus) & Guarnido, Juanjo (kuvitus ja värit): Blacksad - Amarillo
Egmont 2013, 56 sivua
Suomennos: Kirsi Kinnunen
(Blacksad 5 - Amarillo, 2013)

Olen lukenut Blacksad-sarjan aiemmat osat blogin aikana, mutta syystä tai toisesta jättänyt bloggaamatta. (Jostain syystä minusta sarjakuvista on hankalampi kirjoittaa kuin romskuista tai tietokirjoista. Tiedä sitten miksi.) Joka tapauksessa tykkäilen kovasti näistä vanhan ajan dekkari-salapoliisi-sarjakuvista. Jos jollekulle sarja ei ole tuttu, niin mainittakoon vielä, että sarjan hahmot ovat kaikki ihmismäisiä eläinhahmoja, ja päähenkilö on musta salapoliisikissa Blacksad, joka ratkoo rikoksia.

En ihan pelkästään sarjaa lukemalla ole ottanut tarkasti selvää, mihin aikakauteen kirjat sijoittuvat, mutta mikäli Wikipediaa on uskominen, niin 1950-luvun lopulle. Ihan uskottavaa. Amarillossa keskeisissä osissa kohkaavat beatnik-kirjailijat ja Blacksad ajaa uskottavasti ajankuvaan sopivaa jenkkiautoa.

Mielestäni Amarillon juoni ei ehkä ole yhtä onnistunut kuin kahden aiemman albumin, jotka minusta ovat (toistaiseksi) viisiosaisen sarjan parhaita osia. Tuntuu, että Amarillossa tapahtuu koko ajan, eikä hetkeksikään ehdi pysähtyä hengähtämään, kun käänteitä tulee joka toisessa ruudussa. Toisaalta pelkästään sarjakuvan kuvat ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että albumia lukee ja katselee ilokseen ihan jo niiden takia. (Seuraavaan kuvaan tuli muuten mukaan vahingossa ihan oleellinen juonipaljastus, älä lue puhekuplia, mikäli haluat paljastukselta välttyä. Sori, mutta halusin kuvata hiukan yksityiskohtia, sillä mielestäni tämä sarjakuva on loistava esimerkki sarjasta, jossa on sekä upeita maisemakuvia että hienosti piirretyt henkilöhahmot. Ehkä hienointa piirrosjälkeä sitten Hergén Tinttien.)

Huikeaa maisemakuvaa à la Guarnido

Agatha Christie: The Clocks (Hercule Poirot #34)

Christie, Agatha: The Clocks
HarperCollins 2002 (1963), 384 sivua

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että haluaisin lukea Agatha Christietä. Koska luen Poirotteja aikajärjestyksessä, vuorossa oli jo järjestyksessään 34. Poirot, The Clocks.(Pari sarjan kirjaa on jäänyt aikajärjestyksestä välistä, lähinnä siksi, että nämä eivät ole tulleet kirjastossa vastaan. Joka tapauksessa sarjasta ei ole enää montaa kirjaa jäljellä.)

The Clocks on sillä lailla erikoinen Poirot-sarjan kirja, että viiksimies itse on aivan sivuosassa, ja itse asiassa tulee kuvioihin mukaan vasta lähes kirjan puolivälissä. 19 Wilbraham Crescentista löytyy tuntemattoman miehen ruumis kellojen ympäröimänä, ja enimmäkseen tapausta nuuskivat etsivä Hardcastle sekä nuori Colin Lamb, meribiologi, joka on pääasiassa töissä salaiselle palvelulle ja yrittää käräyttää "vastapuolen" vakoojia. Hercule Poirot tulee mukaan tapauksen setvimiseen vasta, kun Colin Lamb kääntyy tämän puoleen tarjotakseen tylsistyneelle Poirotille tekemistä.

The Clocks on myös sillä tapaa erikoinen sarjan osa, että minä onnistuin keksimään murhaajan ja, hmm, no ainakin yhden motiivin jo hyvissä ajoin. Muistaakseni näin on käynyt vain kerran aikaisemmin, tuolloin kyseessä oli yksi suosikki-Poiroteistani Death on the Nile. Murhaajan päätteleminen ei suinkaan vähennä silmissäni pisteitä kirjalta, sen sijaan Poirotin vähäiseksi jäävä osuus vähentää, sillä Poirotin persoona on iso osa sitä, mikä minulle näissä dekkareissa on tärkeää. (Olen lukenut Christieltä myös sellaisia kirjoja, jotka eivät kuulu mihinkään hänen sarjaansa, mutta useimmiten niistä on tuntunut puuttuvan jotakin. Se jokin on Poirot.)

Mietin pitkään olisinko antanut kirjalle kolme vai neljä GoodReads-tähteä. Juoni itsessään oli kyllä nautittava, mutta vanha ja turhamainen belgialainen on mielestäni sata kertaa kiinnostavampi sankari kuin ihan miellyttävä mutta ei erityisen mieleenjäävä Colin Lamb. Lisäksi mielestäni Christien vahvuus ei ole ikinä ollut kansainvälisissä vakoojasolmuissa, joita tähänkin kirjaan on päädytty ymppäämään sivujuonteeksi. Tässäkin kirjassa vakoojakuviot tuntuvat aika höttöisiltä ja aika naiiveilta. Päädyin lopulta antamaan neljä tähteä, koska tässä kirjassa oli kuitenkin aika paljon kaikkea viehättävää myös. Lisäksi minä olen kyllä myös aika hölläkätinen tähtieni kanssa.

Muissa kirjablogeissa tämä löytyy ainakin blogista Jos vaikka lukisi..., jossa tämä on kuunneltu äänikirjana.

Pirkko Saisio: Signaali

Saisio, Pirkko: Signaali
Siltala 2014, 296 sivua


Onneksi on sellaisia kirjailijoita kuin Pirkko Saisio. Signaali on ihana, ihana, ihana kirja, ihan niin kuin toivoinkin. En minä oikeasti osaa sanoa tästä kirjasta mitään muuta, kun tällä hetkellä tuntuu ihan typerältä lähteä analysoimaan yhtään mitään, varsinkaan omaa lukukokemusta.

No paitsi sen sanon, että monta kertaa lukemisen aikana toivoin, että olisin Pirkko Saisio. Paitsi että Pirkko Saisio -niminen kertoja(kin) on minua liki neljäkymmentä vuotta vanhempi, ja en minä oikeastaan ehkä kumminkaan haluaisi yhtäkkiä hypätä neljääkymmentä vuotta elämää eteenpäin. Mutta Pirkko Saisiona on kuitenkin varmasti jännittävämpää kuin minuna, ja se vähän kadehdituttaa.

Upea kertoja, upea kirja, onneksi luin. Elämä tuntuu taas vähän paremmalta.

Jos haluat lukea vähän kattavamman tekstin, niin esimerkiksi Liisa on kirjoittanut tästä kuvaavammin.