Aikamatkustajan vaimo

Niffenegger, Audrey: Aikamatkustajan vaimo
Gummerus 2007, 652 sivua
Suomennos: Paula Korhonen
(The Time Traveler's Wife, 2003)

Aikamatkustajan vaimo on ollut suosittu kirja ilmestyttyään ja olen törmännyt siihen jatkuvasti erilaisilla listoilla, joissa rankataan 2000-luvun parhaita kirjoja. Olen toki ollut tietoinen kirjasta jo pitkään, mutta olen vierastanut sitä sen aiheen vuoksi. Aikamatkustaminen haiskahtaa uhkaavasti sci-filtä tai fantasialta tai joltain muulta, joka tapauksessa joltain sellaiselta, josta ihan lähtökohtaisesti en ole erityisen kiinnostunut kirjallisuudessa. Toisaalta melkein aina kiinnostaa ottaa itse selvää, miksi suositusta kirjasta on tullut suosittu. Ja kuten Anna huomautti minulle aiemmassa keskustelussa, tässä teoksessa ilmenevä yliluonnollisuus ei tunnu yliluonnolliselta.

Aikamatkustaminen ei tosiaan muodostunut minulle minkäänlaiseksi ongelmaksi tämän kirjan kanssa, vaikka hetken kestikin, ennen kun aloin ymmärtää Henryn aikamatkustamisen logiikkaa. Mutta vaikka Henryn aikasiirtymähäiriö on tämän kirjan juju, on tarina kuitenkin lopulta melko perinteinen rakkaustarina, joka enimmän osan aikaa on kuvattu sillä lailla kivan realistisesti, että kamalan kauas en joutunut omalta mukavuusalueeltani.

Sen sijaan vierastin hiukan tämän kirjan rakkauskäsitystä. Jotenkin rivien välistä tuli sellainen omaan makuuni vähän siirappinen kuva, että päähenkilöt Henry ja Clare ovat "luodut toisilleen" ja heidän kohtaamisensa ja rakkautensa on tähtiin kirjoitettu kohtalon sanelema juttu ja muuta sellaista. Itse uskon enemmän sattumaan ihmissuhteissa(kin). Tosin kirjassa ei oikeasti puhuta kohtalosta missään kohtaa, joten voi olla, että olen vähän epäreilu rivien-väli tulkinnoissani...

Minulle kirjasta ei tullut The Kirjaa, mutta ymmärrän kyllä niitä, joille tämä on tärkeä teos. Claren ja Henryn materiaalista maailmaa, taloja ja sisustusta ja muuta kuvaillaan hienosti, kirjassa on paljon kauniita yksityiskohtia. Ja Claren ja Henryn  tarina on myös kaunis ja mutkikas, hieno rakkaussuhteen kuvaus. Ehkä kirja olisi vienyt minut enemmän mukaansa, mikäli olisin samastunut enemmän jompaankumpaan kirjan päähenkilöistä. Molemmat jäivät minulle hiukan etäisiksi, eikä asiaa välttämättä auttanut, että jostain kumman syystä kuvittelin päässäni Henryn Gilmore Girlsin Kirkin näköiseksi. Jotenkin minä en sitten ihan osannut ajatella Henryä minään uskomattoman puoleensavetävänä tyyppinä. Joka tapauksessa pidin kirjasta tarpeeksi, että voin sanoa viihtyneeni sen parissa ja että kyseessä on mielestäni hyvä kirja.

Tiistaiklassikko

Lee, Harper: Kuin surmaisi satakielen
Gummerus 2012, 411 sivua
Suomennos: Maija Westerlund
(To Kill a Mockingbird 1960)

Sain toissakesänä mieluisan kirjalahjan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta. Hän lähetti minulle pokkaripainoksen tästä Harper Leen klassikosta, joka on ollut lukulistallani pitkään. Kuten usein käy, kun kirja saapui kotihyllyyn, sen lukeminen hiukkasen viivästyi, mutta hyvää kannattaa odottaa, vai mitenkä se meni...

Minulla oli jostain syystä todella erilainen ennakkokäsitys Kuin surmaisi satakielestä, kuin mitä kirja todellisuudessa oli. Ensinnäkin kuvittelin kirjan tapahtumapaikaksi suurkaupungin, New Yorkin tai kenties jonkin toisen itärannikon jättiläisen. Toisekseen kuvittelin kirjan olevan kerronnaltaan synkkä ja kenties jopa ahdistava. Ehkä siksi lukeminen vähän lykkääntyi, minä kun en lukijana jaksa kovin usein lukea erityisen tummissa vesissä liikkuvaa fiktiota. Todellisuudessa kirja sijoittuu pikkukaupunkiin Alabamassa. Vaikka kirjan sanoma oikeudenmukaisuudesta kerrotaan melko synkän tarinan kautta, lapsikertoja, poikatyttö Scout tuo tarinaan sellaista vilpittömyyttä ja kauneutta, että en kokenut tarinaa ollenkaan niin raskaana lukea, kuin olisin voinut odottaa. Lyhykäisyydessään selitettynä kirjan juonen voisi tiivistää kutakuinkin niin, että tummaihoista Tom Robinsonia syytetään valkoihoisen tytön raiskauksesta. Tätä ei 1930-luvun pikkukaupungissa hyvällä katsota, ja kyläläiset ovat mielessään tuominneet Tomin jo ennen oikeudenkäyntiä. Hyvällä ei myöskään katsota sitä, että Atticus Finch, Scoutin isä, ryhtyy puolustamaan Tomia. Tarinassa on toki synkkiä sävyjä, väkivaltaa ja sen uhkaa, mutta koska kaikki kerrotaan pikkutytön näkökulmasta, monet asiat jäävät viittauksen tasolle.

Olen kuullut monen tutun tai hiukan tuntemattomammankin suusta, että lapsikertojat eivät usein ole heidän mieleensä. Onpa itsellänikin hiukan ennakkoluuloja lapsikertojia kohtaan, vaikka totta puhuen en ihan tiedä miksi. Äkkiseltään muistan tykänneeni kovastikin muutamasta kirjasta, joissa on lapsikertoja (siis Kuin surmaisi satakielen lisäksi). Yksi kotimaisia suosikkejani on Olli Jalosen Poikakirja. Tällä hetkellä luen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa, joka keskittyy Karl Oven lapsuuteen. Molemmissa näissä, kuin myös Kuin surmaisi satakielessä, tavoitetaan mielestäni jotain olennaista lapsuuden tuntemuksista, siitä kuinka vahvana epäoikeudenmukaisuus tuntuu lapselle ja kuinka avuttomaksi itsensä sen kohdalle osuessa tuntee. Nyt kun mietin asiaa, niin luultavasti juuri lapsikertojan kautta kerrottuna Kuin surmaisi satakielen sanoma koskettaa niin syvältä kuin se tekee.

Kiitos vielä Jaanalle, että tämä upea kirja osui lukureitilleni, tämä oli minulle oikea viiden tähden kirja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä, sillä tämä todella vetäisi mukaansa. Myös Marile on lukenut kirjan vastikään.

Casino Royale ja Books about Town -hyväntekeväisyystempaus

Fleming, Ian: Casino Royale
Gummerus 2012, 247 sivua
Suomennos: Risto Raitio
(Casino Royale 1953)

Casino Royale oli viimeinen kirja, jonka luin ajatellen Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, joka päättyi syyskuun lopulla. Noh, kirja jäi sitten bloggaamatta ajallaan, kun ensin iski ajan puute ja sitten nettiongelmat, mutta olen iloinen, että haasteesta kuitenkin tuli kimmoke lukea tämä klassikko. Olen suuri Bond-elokuvien ystävä ja kirjat ovat olleet iäisyyden siinä "sitten joskus" -lokerossa kiinnostavien kirjojen listallani.

Kirjasta on tehty kaksikin elokuvaa, ensimmäinen jo 60-luvulla. Toinen elokuva taas on vuodelta 2006 Daniel Craigin tähdittämänä, kuten varmasti kaikki, jotka eivät ole eläneet laatikossa, tietävät. Olen nähnyt elokuvista vain uudemman, mutta ainakin tämä uudempi elokuva seuraa aika uskollisesti kirjan tapahtumia. Vain loppu on jokseenkin poikkeava. Suuri juonikuvio liittyy Bondin yritykseen voittaa venäläinen agentti Le Chiffre baccarat-pöydässä Ranskan rivieran kasinolla. Le Chiffre on neuvostopuolen agentti, joka koettaa paikata rahavahingot, jotka syntyivät hänen laittaessaan yhdistyksensä rahoja pieleen menneeseen bordelliyritykseen. Le Chiffre on epätoivoisessa tilanteessa - henki on vaarassa, mikäli hän ei saa voitettua miljooniaan takaisin. M lähettää Bondin varmistamaan, että Le Chiffre epäonnistuu.

Kuten uudemmassa elokuvassa, myös kirjassa kasinolla vietetään merkittävä aika. Mielestäni Fleming onnistuu luomaan hyvin korttipelin jännityksen. Olin myös kiitollinen siitä, että kirjassa selvitetään baccarat-pelin säännöt, sillä itse en ollut ainakaan pelistä aiemmin edes kuullut. (Jos en väärin muista, elokuvassa pelataan tutummin pokeria?) Pelin sääntöjen ymmärtäminen teki lukemisesta paremman kokemuksen.

Kirjassa tulee myös selväksi Bondin sovinistinen ja kurinalainen luonne, johon kaunis Vesper Lynd pääsee tekemään särön. Bondin machossa maailmassa rakastuminen on ennenkuulumatonta.

Täytyy myöntää, että minulla kesti hetki päästä kirjan imuun. En tiedä onko tietynlainen kökköys ja kielellinen kömpelyys ihan harkittu tyylikeino, mutta alkuun minua vähän huvitti kirjan tyyli, joka ensivaikutelmalta oli suorastaan tökerö. Kirjassa tapahtumat ja jännittävien tilanteiden luominen ovat selkeästi ensisijalla, ei niinkään kielelliset hienoudet. Dekkarissa tällainen voi kai olla ihan hyväkin piirre, en osaa sanoa. Koska tämä on toistaiseksi ainoa Flemingin kirja, jonka olen lukenut (ja ensimmäinen häneltä julkaistu), en osaa sanoa kehittyikö kirjailijan tyyli myöhemmissä kirjoissa. Olen kyllä ihan utelias ottamaan selvää.

***

Tähän arvion loppuun liitän vielä pari kuvaa James Bond -kirjoille omistetusta penkistä, jonka kuvasin kesällä Lontoossa. Penkki (kuten myös toisessa kuvassa taustalla pilkistävä Agatha Christie -penkki), oli osa Books about Town -varainkeruutempausta, jossa eri taiteilijat kuvittivat 50 avatun kirjan muotoon tehtyä penkkiä eri kirjailijoiden kirjojen inspiroimina. Kirjojen yhdistävänä tekijänä on Britannia. 50 penkkiä oli ripoteltu neljälle "reitille" eri puolille Lontoota, ja Books about Townin nettisivuilta pystyi lataamaan itselleen neljä karttaa, joihin kirjapenkkien sijainnit olivat merkitty. Vietin itse muutaman yllättävänkin hauskan iltapäivän kirjapenkkejä etsimällä. Tein kokonaisuudessaan Greenwich Trailin sekä Riverside Trailin, sekä osia kahdesta muustakin. Idea on mielestäni valtavan hauska ja minulla oli hauskaa kirjoja bongaillessa ja kuvatessa. Kirjapenkit olivat bongattavana kaupungilla kymmenen viikon ajan ja ne huutokaupattiin viimein toissailtana. Huutokauppa keräsi huimat 251 500 puntaa ja varat ohjataan National Literacy Trustille, Iso-Britannian lukutaitoa edistävälle järjestölle.

Tämä kuvaamani James Bond-penkki oli huutokaupan toiseksi kalleimmalla myyty penkki. Se lähti omistajalleen yhdeksällä tuhannella punnalla. Kaikkein eniten maksettiin Jeeves and Wooster -penkistä, 9500 puntaa. Ihan puhtaasti taideteoksena minusta tämä James Bond -penkki oli yksi hienoimmista, muitakin suosikkeja toki oli. Voi olla, että päädyn vielä myöhemmin tässä blogissa esittelemään muitakin kuvaamiani penkkejä, mutta olkoon tämä nyt tällainen maistiainen.

Kirjan ystävälle tämä tällainen "aarteenmetsästys" oli aivan mahtavaa puuhaa, ja suunnitellut reitit toimivat minulle myös todella kivana tapana kiertää tarkemmin kesäkaupunkiani. Voi olla, että en olisi monille paikoille päätynyt spontaanisti itsekseni. Käsittääkseni Britanniassa harrastetaan enemmänkin tällaista "Trail" -toimintaa. Törmäsin kirjoja bongaillessani perheeseen, joka oli tehnyt aiempana vuonna myös Wallace ja Gromit -Trailin Bristolissa. Itse päädyin tekemään Yorkin Cat Trailin, jota voin lämpimästi suositella Yorkiin suuntaaville. Käsittääkseni Cat Trail on ainakin toistaiseksi pysyvä reitti, koska kyseessä ei ymmärtääkseni ole minkään sortin hyväntekeväisyystempaus. Myöhemmin tänä vuonna Lontooseen on tulossa myös Paddington Trail juhlistamaan kuuluisaa karhua. Ihan harmittaa, että en ole nyt loppuvuodesta menossa enää takaisin Lontooseen, olisi hauska päästä etsimään karhupatsaita...

Olisi kiva, jos tällaiset hauskat projektit rantautuisivat myös Suomeen. En ole ainakaan törmännyt tällaisiin Suomessa, oletteko te?

Vaihteeksi dekkari - Vilpittömästi sinun

Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011

Mielestäni erittäin onnistunut kansi! Kuva: Gummerus

Kun aloitimme bloggaamisen Annan kanssa maaliskuussa, mainitsin esittelytekstissäni jotain sen suuntaista, että luen harvoin dekkareita, paitsi Christien kirjoja sekä joitain harvoja valittuja, joita joku luottolukija-ystävä suosittelee. Lisäksi olen myös maininnut, että luen hirmu vähän suomalaisten miesten kirjoittamia kirjoja. Tässä valossa Vilpittömästi sinun oli melko epätodennäköinen valinta lukulistalleni. Sinne se kuitenkin päätyi ja tuli nyt luettua. Ehkä osansa on myös mieleenpainuvalla kannella, jonka suunnittelusta on vastannut Jenni Noponen. Nimi on nyt tiukasti mielessä, sillä hän on vastannut myös toisen minuun vaikutuksen tehneen kannen suunnittelusta, nimittäin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan.

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen, mutta pääosissa ovat suomalaiset naiset Lia ja Mari. Lia työskentelee lehdessä graafikkona ja elää tavanomaista, mutta yksinäistä elämää. Eräänä päivänä työmatkallaan Lia kohtaa rikospaikan, joka jää hänen mieleensä kummittelemaan. Kuka on murhannut naisen, sitten litistänyt tämän ruumiin tohjoksi ja lopuksi työntänyt tämän auton takakonttiin ja jättänyt auton keskelle vilkkainta Lontoota? Lia alkaa selvittää juttua, koska ei saa siltä rauhaa. Apua, mutta myös ylimääräisiä kiemuroita kuvioihin tuo Lian uusi ystävä Mari, sekä tämän työpaikka, jota voinee kutsua vähintään erikoiseksi. Marilla taas on tavoitteenaan pysäyttää Arthur Fried, äärioikeistolainen poliitikko ja puoluejohtaja, jonka Mari pelkää tavoittelevan muutakin kuin pelkkää paikkaa parlamentissa.

Syy sille, miksi luen melko vähän dekkareita, on se että olen melko nössö ja pelokas. Minulle tulee helposti ikävä olo, jos katson vaikkapa jotain astetta jännittävämpää tv-sarjaa. Kauhuun en pysty koskemaan ollenkaan. En yleensä ole kamalan herkkä väkivallalle, paitsi jos kyseessä on esimerkiksi raiskaus tai joku muu kamalan raaka väkivaltateko. En vain kestä mitään, missä joku hyökkää jonkun kimppuun nurkan takaa. En siis kestä pelästymistä. Siksi olen arka tarttumaan dekkareihinkaan, vaikka lajityyppi minua kiinnostaakin - entä jos luenkin jotain liian jännittävää, saanko traumoja? Vilpittömästi sinun oli tässä tapauksessa helpotus. Se tarjosi jännitystä sopivissa määrin, olematta kuitenkaan pelottava. Lisäksi kiinnostuin molemmista kirjassa tutkittavista tapauksista tarpeeksi, että halusin lukea aina vielä yhden luvun eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksenä kirjassa tuli tasa-arvon puolestapuhuminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kirja ottaa kantaa (joskin kevyesti ja genreen sopivin keinoin) muun muassa vähän kaikkialla Euroopassa tällä hetkellä tapahtuvaan äärioikeiston nousuun. Dekkarikin voi olla ajankohtainen ja kantaaottava, ja katsoinkin tämän kirjalle eduksi.

Kukaan tuskin lukee dekkareita kielen takia. Silti annan harvat kirjan miinukset lähinnä kielellisistä asioista. Dialogi tuntuu ajoittain vähän kömpelöltä. Tosin tälle kirjalle puolustukseksi täytyy sanoa, että ajattelen niin useista suomalaisista kirjoista genreen katsomatta. Dialogin merkitys kuitenkin alleviivautuu varsinkin alussa, sillä kielestä puhutaan melko paljon. Lia ja Mari ovat asuneet vuosia Lontoossa ja käyttävät vain harvoin äidinkieltään. Molempien myös mainitaan ajattelevan englanniksi, mutta suomi on heille ajoittain jonkinlainen salakieli tai kieli, jonka avulla voi ilmaista jotain, mikä ei kuulosta hyvältä tai merkitykselliseltä englanniksi. Huomasin monissa paikoin pohtivani käyvätkö Lia ja Mari kulloistakin keskustelua suomeksi vai englanniksi. Välillä keskustelu tuntui kömpelöltä, vaikka olisin kääntänyt sen päässäni englanniksi. "Ei kukaan puhu noin kummallakaan kielellä", huomasin ajattelevani. Toinen asia, jonka huomasin minua häiritsevän, oli Arthur Friedin melko suoraviivainen henkilöhahmo - pahis tuntuisi aidommalta, jos se ei olisi aivan yksioikoisen ällö ja no, paha.

Kirja pohjusti Marin ja Lian hahmoja aika pitkälle, joten vaikka en olisikaan jo valmiiksi tiennyt, että kyseessä on sarjan aloittava osa, olisi silti ollut helppoa arvata, että näihin hahmoihin palataan vielä. Mikäpä siinä, minä ainakin luen mielelläni lisää näiden suomalaisnaisten edesottamuksista. Sysipimeä, toinen osa, onkin jo ilmestynyt, tosin eri kustantajan (WSOY) julkaisemana. Sysipimeästäkin ovat jo nopeimmat bloggailleet, mutta tähän linkitän nyt kuitenkin tämän ensimmäisen osan lukeneiden tekstejä. Ainakin Kirsi, Sara, Liisa ja Booksy ovat lukeneet kirjan ja kirjoittaneet ajatuksistaan.

P.S. Asiaan yhtään liittymättä: osaako joku sanoa, miksi blogger ei enää anna vaihtaa tekstin väriä kuten ennen on antanut? Mielelläni laittaisin linkit eri värillä muun tekstin kanssa, mutta enää ei näytä onnistuvan...

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Malzieu, Mathias: Sydämen mekaniikka, Gummerus, 2011 (La Mécanique du coeur, 2007). Suomennos: Lotta Toivanen.

Kuva: Gummerus

En muista, että olisin koskaan aiemmin valinnut kirjaa yksinomaan kannen perusteella. En siis kansitekstin, vaan nimenomaan kannen. Mathias Malzieun Sydämen mekaniikassa oli kuitenkin niin järisyttävän tyylikäs suunnittelu, että en voinut jättää kirjaa kirjastoon, vaikka vaisto sanoikin, että kirja ei luultavasti olisi ihan minua varten. Kuvasta ei näe sitä, mutta kannen keskiosassa, ihmishahmon rinnan kohdalla on pyöreä aukko, josta näkyy osa ensimmäisen kansilehden kellorattaista. Hienoa, ovelaa ja tyylikkäästi kirjan juoneen liittyvää. Muutoinkin kansi on ilahduttavan yksityiskohtainen. Kiitos Jenni Noposelle, joka Gummeruksen sivujen mukaan on vastannut kansisuunnittelusta.

Sydämen mekaniikan päähenkilö on Jack, joka syntyy kylmääkin kylmempänä kevätyönä 1874. Äiti ei voi Jackia pitää, vaan tämä jää omalaatuisen lapsenpäästäjän, tohtori Madeleinen hoiviin. Jackin sydän on heikko, ja Madeleine asentaa sydämen tueksi käkikellon. Kello, kuten sydänkin, on kuitenkin hauras ja Jackin on varottava suuria tunteita, etenkin rakastumista. Mutta tietenkin Jack rakastuu pieneen laulajattareen ja sydän joutuu koetukselle...

Kustantajan mukaan kyseessä on "Aikuisten satu toivottomille romantikoille". Olen huono kirjojen lajityypittelyssä, mutta osittain etenkin kannen perusteella odotin jotakin goottiromantiikan ja maagisen realismin sekoitusta. Luulen, että en aivan hirveästi mene metsään, jos sanon että olin odotuksieni kanssa suht oikeassa. En ehkä ollut täysin mukavuusalueellani tätä kirjaa lukiessani, mutta silti nautin tästä yllättävän paljon. Lukemisen alku tosin takkusi, kesti päästä mukaan tyyliin, vaikka pidinkin kirjan kielestä alusta asti. Alkupuolella hämäsi käkikellosydämen ja muiden satujuttujen rinnalle sekoitetut todelliset kaupungit ja henkilöt, kuten tarinassa vilahtava Viiltäjä-Jack. Nimenomaan Viiltäjä-Jack tuntui päälleliimatulta, joltakin, mikä ikään kuin oli pakko ympätä "tämäntyyppiseen" tarinaan. Lopulta kirja kuitenkin oli tavallaan perinteinen, mutta kiihkeästi kerrottu rakkaustarina, muutamista erikoisista elementeistään huolimatta. Jackin sydämen riipiminen on kuvattu hienosti ja kouriintuntuvasti. Loppua kohden en melkein kyennyt lukemaan lauseita loppuun asti, niin kovasti kipuilin itsekin Jackin puolesta.

Kirja on ilmestynyt viime syksynä ja siitä on kirjoitettu ihan kamalan monessa blogissa, ainakin Aamuvirkku yksisarvisessa, Humisevalla harjulla, Lumiomenassa, Sanojen janossa, Järjellä ja tunteella-blogissa, Lukuisassa, Kirjanurkkauksessa, Mari A:n kirjablogissa, Kaleidoscopessa ja Tarinauttisen hämärän hetkissä. Lukijoita on paljon, niin myös mielipiteitä. Suurin osa on näyttänyt pitävän, osa inhosi. Useat ovat lukeneet kirjan tuoreeltaan, viime syksynä tai talvella. Monet moittivat kielen kömpelyyttä. Minä jotenkin nautin tuosta kömpelyydestä, se tuntui menevän niin kovasti yli, että se oli nautittavaa. Joka tapauksessa suosittu kirja ainakin bloggareiden keskuudessa näköjään.

Minulla on jo ihan tosi monta kirjaa Ranskan kohdalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Tämän kirjan voisi tapahtumapaikkojensa puolesta laittaa jonkin muunkin maan alle, vaikka kirjailija ranskalainen onkin. Kenties tuumailen asiaa jonkin aikaa, ainakin juhannuksen yli. Näillä sanoilla toivotan myös kaikille lukijoille rauhaisaa ja lämpöistä juhannusta ja painun kirmaamaan yöttömään yöhön.

2 x Castillon

Castillon, Claire: Pieni sydän jaksaa rakastaa (On n'empêche pas un petit coeur d'aimer, 2007), Gummerus, 2008. Suomennos: Lotta Toivanen
Castillon, Claire: Kuplissa (Les bulles, 2010), Gummerus, 2012. Suomennos: Lotta Toivanen

Ystävä tuli käymään ja veti kirjahyllystäni esiin Claire Castillonin kirjan Äidin pikku pyöveli. Juttelimme kirjasta hetkisen, ja tajusin, että en muista siitä juuri mitään muuta kuin että pidin siitä niihin aikoihin, kun ostin ja luin sen viitisen vuotta sitten. Mietin, miksi ei ole tullut luettua muita Castillonin teoksia. Päätin korjata tilanteen.

Ranskalainen Castillon kirjoittaa mininovelleja, jotka enimmäkseen käsittelevät ihmissuhteita, perheitä ja rakkaustarinoita. Tarinat eivät kuitenkaan ole erityisen kauniita, vaan Castillonin erikoisuus onkin vinksahtaneet ja kieroutuneet elämäntilanteet. Tarinoissa vilisee pervoja ja mielenvikaisia, sadisteja ja masokisteja, uhreja ja hyväksikäyttäjiä.

Pieni sydän jaksaa rakastaa on pyöritetty rakkauden ja parisuhteiden ympärille. Tarinat eivät ole miellyttäviä, mutta eivät mielestäni myöskään erityisen yllättäviä. Lukiessa lähinnä ärsytti, kun arvasin kulloisenkin tarinan jujun tai lopputuleman jo kolmen ensimmäisen lauseen jälkeen. Ärsytti myös, että mininovellien hahmot tuntuivat kamalan yksiulotteisilta - tossun alla eläviä hiirulaisia, jotka kaikesta kokemastaan huolimatta jaksoivat toivoa jotakin muutosta, tai vaihtoehtoisesti täysin tunnevammaisia, kohtuuttomia sadisteja. Tarinoiden yli äyräidensä menevän julmuuden kai kuuluisi olla osa novellien mustaa vitsiä, mutta minua aluksi vain lähinnä ällötti, mutta loppua kohden kyllästytti, sillä tarinat myös toistivat itseään pahasti.

Kuplissa tuntui edeltäjäänsä pohditummalta ja kypsemmältä kokonaisuudelta. Tämän kirjan mininovellit ovat pieniä monologeja, jotka kulloinenkin kertoja suuntaa jollekulle läheiselleen. Monet kuplienkin hahmot ovat narsisteja, ja muutoinkin maailma on helposti tunnistettava saman kirjailijan kynästä lähteneeksi. Jälkikäteen kuitenkin tuntuu, että Kuplissa-teoksessa oli enemmän osuvia pohdintoja ihmisten välisten suhteiden ulottuvuuksista kuin Pieni sydän jaksaa rakastaa-teoksessa. En kuitenkaan osaa antaa tästä esimerkkiä, sillä vaikka kummankaan teoksen lukemisesta ei ole montaa päivää, ovat kaikki kahden kirjan tarinat möhjäytyneet päässäni yhdeksi isoksi mössöksi.

Huomasin, että usea muu bloggaaja, joka oli näistä kahdesta kirjoittanut, on tuumaillut, että Castillonin novellit sopisivat pieninä paloina luettavaksi. Taidan olla samaa mieltä. Tarinat ovat monilta osin hyvin samankaltaisia. Liioitelluilla tilanteillaan molemmat teokset kai pyrkivät osoittamaan ihmissuhteiden vinoumia, mutta joukossa on mielestäni liikaa huteja osumien joukossa. Ehkä näiden kahden teoksen parhaimmistosta saisi koottua yhden hyvän kokoelman, ja jäljelle jääneet voisi huoleti unohtaa. Lukeminen jätti jälkeensä pienen hämmennyksen - pidinkö tosiaan saman kirjailijan Äidin pikku pyövelistä niin paljon kuin muistelen pitäneeni? Ehkä kirja oli parempi, tai vaihtoehtoisesti oma makuni on muuttunut. Mitenkään vaivalloista asiasta selvää ottaminen ei olisi, Castillonin novellit ovat todella nopealukuisia.

Molemmista kirjoista on kirjoitettu ihan hirveän monessa blogissa, mutta nostan tähän muutaman. Tuntuu, että muut ovat saaneet näistä kirjoista ehkä hivenen positiivisemman vaikutelman kuin minä, ja hyvä niin.

Pieni sydän jaksaa rakastaa: Kirjanurkkaus ja Kirjahullun mietteitä

Kuplissa: Erjan lukupäiväkirja, Morren maailma ja Järjellä ja tunteella