lauantai 26. huhtikuuta 2014

Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme

Carr, Nicholas: Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme
Terra Cognita 2010, 262 sivua
Suomennos Antti Pietiläinen
(The Shallows, What the Internet Is Doing to Our Brains 2010)

Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme valikoitui luettavaksi jo vuosia minua piinanneesta huolesta. Mitä aivoilleni tapahtuu, kun istun päivittäin tuntikausia koneella? Miksi en jaksa enää keskittyä mihinkään? Miksi uhraan itsepintaisesti kallisarvoista vapaa-aikaani tietokoneelle, vaikka suunnilleen kaikki muu vapaa-ajan aktiviteetti tuottaa paremman olon ja mielen?

Aivan kaikkeen Nicholas Carrin kirja ei antanut vastausta, mutta minulle tämä kirja oli tärkeää luettavaa. Tämä kirja ei myöskään antanut valtavasti sellaista tietoa, mitä en olisi jo omaa käyttäytymistäni havannoimalla huomannut, mutta tieteellisten todisteiden valossa se rohkaisee entistä tarkempaan itsetarkkailuun.



Pinnalliset käy läpi tiiviissä paketissa niin painetun sanan historiaa savitauluista hypertekstiin, sekä toisaalta myös ihmiskunnan suurten muistikeksintöjen vaikutusta ihmisten ajatteluun ja mieleen. Olen lukenut jonkin verran informaatiotutkimusta ennenkin, joten informaatiohistorian läpikäyminen oli itselleni lähinnä kertausta. Sen sijaan minulle mielekkäimmiksi sisällöiksi nousivat kirjan esittelemät neurologiset tutkimukset, sekä kirjailijan havainnot omasta informaation kulutuksestaan. Koin saavani vahvaa vertaistukea; en siis kenties ole kuvitellut, että keskittymiskykyni on heikentynyt. Kenties kyse ei ole vain normaalista iän mukanaan tuomasta ilmiöstä, vaan asiaan voisi jopa itse vaikuttaa.

"Tutkimukset paljastivat täydemmän ja aikaisemmasta käsityksestä poikkeavan kuvan hypertekstin kognitiivisista vaikutuksista. Linkkien arvioiminen ja niiden kautta navigoiminen edellyttikin vaativia ongelmanratkaisuprosesseja, jotka olivat lukemisen ulkopuolisia operaatioita. Hypertekstin tulkitseminen lisäsi huomattavasti lukijan kuormitusta ja heikensi tämän kykyä ymmärtää ja muistaa lukemansa. Vuonna 1989 tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että hypertekstin lukijat päätyivät klikkailemaan hajamielisesti "sivujen läpi sen sijaan, että ne olisi luettu huolellisesti". Vuonna 1990 suoritetussa tutkimuksessa todettiin, että usein hypertekstin lukijat "eivät muistaneet, mitä olivat lukeneet tai mitä eivät olleet lukeneet"." (s. 124)

Kirjan nimi, Pinnalliset, juontuu epäilystä tai pelosta, että internetin vaikutuksesta tapamme lukea muuttuu syvällisestä pinnalliseksi. Itse ainakin huomaan lukevani eri tavalla nettisivuja kuin painettua tekstiä, kuten kirjaa. Internetiä selaillaan, harvoin paneudutaan pitkiin artikkeleihin tai huolelliseen sivujen läpikäymiseen. Sinänsä tässä ei ole mitään pahaa, mutta kysymys onkin, muuttaako internet lopullisesti lukemis- ja ajattelutapaamme? Entä jos kykymme syventyä kärsii, kun enimmäkseen vain selailemme?

Lukiessani kirjaa poikaystäväni kyseli kirjan näkökulmasta. Hän on ilmeisesti hitusen kyllästynyt kirjoituksiin, joissa halutaan "palata vanhaan hyvään aikaan" ja mennä kehityksessä taaksepäin. Nicholas Carr ei kuitenkaan ole saarnaaja. Mielestäni tälle kirjalle on ehdottomasti eduksi, että Carr avaa lukijalle myös omaa informaatiohistoriaansa. Carr kuuluu niihin, jotka ovat olleet ns. kehityksen eturintamassa käyttämässä aina uusimpia keksintöjä, ja hän suhtautuu uteliaasti tietotekniikkaan. Missään nimessä kyse ei siis ole pamfletista, jossa kehoitetaan palaamaan keskiaikaan. Ennemminkin kirja esittää kriittisiä kysymyksiä siitä, mitä mahdollisia sivuvaikutuksia ihmisten ajatteluun ja lukutapoihin internet kenties on tuonut ja tuo mukanaan.

Kirja on melko kompakti ja nopealukuinen johdatus aiheeseensa. Minulle tämä toimi tosiaan hyvänä vertaistukena omaan internetin käyttööni, jonka mahdollisesta liiallisuudesta olen kantanut huolta jo jonkin aikaa. Suosittelen kirjaa kaikille, joita mietityttää nykyinen informaation täyttämä maailmamme, tai jotka ovat joskus poteneet huonoa omaatuntoa liiallisesta koneella roikkumisesta.

Kirjablogeissa myös esimerkiksi Jenni on lukenut Pinnalliset vanhan bloginsa puolella.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Hakekaa kätilö!

Worth, Jennifer: Hakekaa kätilö!
Otava 2013, 415 sivua
Suomennos Eija Tervonen
(Call the Midwife - A True Story of the East End in 1950s 2002)

Kävipä niin, että kiinnostuin reilu vuosi sitten Jennifer Worthin omaelämäkerrallisesta Hakekaa kätilö! -kirjasta sitä paljon, että ostin sen uutuutena hyllyyni. Tässä ei olisi mitään sensaatiomaista, mutta sattuupa olemaan myös niin, että minä ostan hyvin harvoin (uusia) kirjoja. Olen lähikirjastoni iloinen kanta-asiakas. Mutta kuinka ollakaan, omassa kirjahyllyssä kirjan lukeminen lykkääntyi ja päätyi luettavaksi (tai oikeastaan ahmittavaksi) vasta nyt.

Odotin kirjalta vähän samanlaista lämmintä nostalgiaa kuin ikisuosikkini James Herriotin eläinlääkärikirjoilta. Tosin Kirsi hiukan varoitteli, että meno isossa cityssä Lontoossa ei ole aivan yhtä idyllistä kuin Yorkshiren nummilla. Toisaalta kirja vaikutti muutenkin juuri minulle tarkoitetulta, sillä 1950-luku ja Lontoo kiinnostavat kovasti. Nunnaluostari keskeisenä tapahtumapaikkana sen sijaan ei niinkään, mutta mielestäni uskonnollinen yhteisö antoi kuitenkin kiinnostavan taustan tapahtumille. Erityisesti kiinnosti, kuinka ei-uskonnollinen, parikymppinen sairaanhoitaja sopeutuu asumaan nunnien keskelle.



Aluksi Hakekaa kätilö! vaikutti juuri niin pörröiseltä ja romanttiselta kuin toivoinkin. Yksityiskohtaiset synnytyskuvaukset puistattivat vähän, mutta pääsin yli niistä. (Ehkä ihan hyvä, että ajatus kätilöksi ryhtymisestä jäi minun kohdallani vain ajatuksen tasolle.) Uskontokaan ei puske esiin mielestäni liikaa, toisaalta on luontevaa, että uskontoa käsitellään jonkin verran, onhan Jenny töissä nunnien pyörittämässä äitiyshuollossa. Vasta noin puolivälistä eteenpäin kirja saa synkkiä sävyjä, kun Jenny tutustuu prostituoitu Maryyn. Myöskään Rouva Jenkinsin tarina ei kuulu kirjan hyväntuulisimpiin. Tarinat jäivät kummittelemaan mieleen esimerkkeinä siitä, miten kammottavan ahtaalle epätoivo voi ihmisen ajaa.

Kirjaa ei kuitenkaan kannata jättää lukematta surullisten ihmiskohtaloiden pelossa, sillä se sisältää myös juuri sitä, mitä siltä odottaa - mainioita ja humoristisia hahmoja ja näiden elämäntarinoita, sekä kiinnostavaa ajankuvaa. Ihmisten elämää ei romantisoida, mutta toisaalta karmeuksilla ei myöskään mässäillä. Synkätkin tarinat kuuluvat elämään, mutta Jennifer Worth kirjoittaa ihmisistä mielestäni kauniisti ja kunnioittaen. Täytyy myös ihailla, kuinka rehellisesti hän kuvaa omia tuntemuksiaan kohdatessaan vähemmän miellyttäviä tilanteita ja ihmisiä.

En ole vielä lukenut tänä vuonna suomennettua jatko-osaa, Hakekaa kätilö! 2:sta mutta tulen sen varmasti jossain vaiheessa lukemaan. Kirjoihin perustuva tv-sarjakin on harkinnassa, mutta haluan lukea kirjat ennen sarjan katsomista.

Hakekaa kätilö! on esiintynyt blogeissa runsaasti. Viimeisimpiä kirjoituksia lienee kaimani Sonjan teksti. Myös ainakin Norkku, Annika KMaija, Mari JonnaMai Laakso sekä Vauhko ovat lukeneet tämän.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Clare: Varjojen kaupungit 1-3



Cassandra Clare: Varjojen kaupungit 1-3. (The Mortal Instruments 1-3) Suom. Terhi Leskinen. Otava 2013.

Olen miettinyt tätä ennenkin: ei (vakavahenkisillä) aikuisten romaaneilla ole ikinä samaa vaikutusta kuin näillä fantastisia aineksia sisältävillä nuorten aikuisten sarjoilla. Ei sillä, etten nauttisi niiden aikuisten romaanienkin lukemisesta - lopulta suuri osa lempikirjoistanikin on ihan aikuisille suunnattuja - mutta yleensä niistä puuttuu se pikkutunneille valvomaan saama jännitys ja innostus. Harvoin niitä lukiessa on pakko saada tietää, saavatko ne kaksi nyt toisensa (paitsi Ylpeys ja ennakkoluulo, kerta toisensa jälkeen). Harvoin samalla on pakko ahmia kirjaa loppuun ja pelätä, että jos se nyt kuitenkin loppuu.

Nuortenkirjojen parissa minä löydän itsestäni sen lapsen ja nuoren, joka uppoutui korviaan myöten joka ainoaan lukemaansa kirjaan. Sen, joka rakastui kaikkiin sankareihin ja tahtoi olla kuin sankarittaret. Sen, jonka mielestä maailmassa oli hyvä ja paha, joka tiesi varmasti mitä halusi elämältään. Minusta on kiva tavata se tyyppi aina välillä.


Varjojen kaupungit on yhteisniteenä reilut 1300 sivua paksu järkäle, ja minulla taisi mennä kaksi vuorokautta sen lukemiseen. Aika onnistuneesti siivosin tieltä muut hommat, kuten kotityöt ja koulutyöt. Ärsytti, kun täytyi poistua kotoa. Ja ahdisti, kun suljin viimeisen sivun ja luulin, että nämä ihmiset täytyy nyt jättää kansien väliin. (Riemastus olikin sitä suurempi, kun tajusin, että kirjasarja ei muuten lopukaan tähän. Arvatkaa vaan mitä laitettiin kirjastoon varaukseen…)

Varjojen kaupungin kolme ensimmäistä osaa on Claryn tutustumisretki varjometsästäjien maailmaan ja koska puhutaan nuortenromaaneista, tietenkin myös rakkaustarina. Olin jo ärtynyt siitä, miten kesken tämä rakkaustarina mielestäni jäikään, mutta tosiaan, se on ehkä selitettävissä sillä, ettei tarina vielä loppunutkaan. Vähän jännittää, miten tästä eteenpäin, sillä juoni varsinaisesti loppui tähän - uusia juonikuvioita tarvitaan siis seuraavissa kirjoissa. En oikein voi kirjoittaa mitään järkevää, kun en tahdo tehdä juonipaljastuksia. Idea on kuitenkin tämä: piilossa tavallisten ihmisten silmiltä on kokonainen maailma outoja olentoja, ja varjometsästäjät toimivat tämän maailman järjestyksenpitäjinä sekä jäljittävät muista maailmoista tulevia demoneja. Eräänä iltana Clary näkeekin nämä metsästäjät sekä ne oudot olennot, ja tempautuu mukaan uuteen maailmaan. Muita tärkeitä henkilöitä on ihana varjometsästäjä Jace ottosisaruksineen ja Claryn paras kaveri Simon.

Nämä luettuani aloin miettiä, että pitäisikö seuraavaksi lukea vaikka jotain aikuisten kirjojakin. Jokseenkin joulusta asti olen tainnut viettää aikani nuortenkirjallisuuden parissa. Toisaalta miksi stressaisin lukemisteni genreistä ja muista turhanpäiväisyyksistä, kun olen nauttinut näistä kirjoista ihan hirveästi? Ehkä kesällä kiinnostun taas jostakin muustakin, ehkä silloin on keskittymiskykyä vaikkapa klassikkoteoksille.  

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Turtschaninoff: Anaché



Maria Turtschaninoff: Anaché (Alkuteos Anaché. Myter från akkade. 2012.) Suom. Marja Kyrö. Tammi 2012. 

Olen arkaillut tästä kirjasta kirjoittamista. En tiedä mitä sanoisin, jotta osaisin välittää kaiken sen mitä tätä lukiessani ja lukemistani pohtiessani koin ja koen. Lyhyesti sanottuna: Anaché on tähän mennessä ollut lukuvuoteni kohokohta. Parasta oli ehkä se, että kirja oli täysi yllätys. Minulla oli vain hämärä mielikuva siitä, että olen lukenut joskus Turstchaninoffin Helsingin alla ja pitänyt siitä. Kolusin taas kirjastossa nuorten hyllyjä ja Anaché päätyi kirjastokassiin. Se sai odottaa vuoroaan aika pitkään, sillä sen edelle päätyi mm. se kasa amerikkalaista nuorten dystopiaa.

Mutta voi! Jo ensi sivuilta tiesin lukevani jotakin poikkeuksellista. Rakastin kieltä ja rakastin tuota karua, armotonta maailmaa jossakin kaukana. Rakastin Anachéa ja tapaa, jolla hänen ja hänen veljensä suhdetta kuvaillaan. Pidin siitä, miten myytit ja maaginen maailma kietoutuivat ihan tavallisen maailman lomaan. Mitään ei osoiteltu, vaan annettiin lukijan oivaltaa itse.

Anaché on hengästyttävän hieno tarina omaksi itsekseen kasvamisesta. Rakkaustarinan suhteenkin puhutaan ihan jostain muusta kuin niistä amerikkalaisille nuorten romaaneille tyypillisistä äkkirakastumisista, jotka tuntuvat perustuvan vain ihmisen lumoavan ihanaan ulkonäköön. Anachéssa rakkaus löytyy vasta, kun toiseen tutustuu. Eikä rakkaus voi olla todellista, ennen kuin tuntee itsensä ja hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on. Anachén rakkaus on myös rakkautta perheeseen (ja etenkin veljeen), rakkautta luontoon ja koko maailmaan ympärillä.

En osaa sanoa tämän enempää. Ei näin tärkeitä lukuelämyksiä pysty analysoimaan. Mutta suosittelen kaikille, Sonjallekin jonka mukavuusalueeseen tämä ei taida kuulua. Luulen että yllättyisit positiivisesti!

(Kirjan kansi on myös jäänyt kuvaamatta, joten tällä kertaa ilman kansikuvaa.)

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Säihkenäyttämö

Fagerholm, Monika: Säihkenäyttämö
Teos 2009, 456 sivua
Suomennos Liisa Ryömä
(Glitterscenen 2009)

Osallistuin noin puolitoista vuotta sitten Luetut, lukemattomat -blogin Liisan emännöimään kimppalukuun, jossa luettiin Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö. Ja olinpa iloinen, että osallistuin. Luen nolottavan vähän kotimaista kirjallisuutta, ja minulla on totta puhuen jonkinlaisia ennakkoluuloja sitä kohtaan. En varmasti olisi itse löytänyt Monika Fagerholmia lukulistalleni, joten olen iloinen, että kimmoke lukemiselle tuli muualta. En lopulta saanut aikaiseksi kirjoitettua omaa blogitekstiä Amerikkalaisesta tytöstä, mutta ihastuin sen vinoon, mustaan huumoriin ja mystiseen, twinpeaksmaiseen maailmaan. Halusin ehdottomasti jatkaa sen jatko-osan, Säihkenäyttämön, parissa.

Vaikka Säihkenäyttämö on jatko-osa Amerikkalaiselle tytölle, ei välttämättä haittaa, jos ei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kirjan alkupuolella kerrataan Amerikkalaisen tytön keskeisiä tapahtumia, mikä toimi itse asiassa minullekin hyvänä muistinpalautuksena, kun kirjojen välillä on ollut pienoinen tauko. Hiukan yllättäen Säihkenäyttämö ei keskity Sandra Wärniin, Doris Flinkenbergin parhaaseen ystävään. En tarkalleen muista miksi, mutta sain Amerikkalaisen tytön lopusta sellaisen kuvan, että jatko-osassa saatettaisiin nimenomaan käsitellä Sandran myöhempiä vaiheita. Sandra ei ole kirjassa mukana kuin lyhyesti mainittuna, sen sijaan keskeisiksi henkilöiksi nousevat Seudun papin tytär Maj-Gun Maalamaa, sekä tämän tavallaan-ystävätär Suzette Packlén, sekä Doriksen sijaisperhe-sisko Solveig. Seudulla kenenkään elämä ei tunnu olevan helppoa. Jää tai lähde, kumpikaan ei ole hyvä ratkaisu paeta menneisyyttä. Eletty elämä, Seutu ja mystiset kuolemat ovat jättäneet jälkensä kaikkiin.

Luulen, että Monika Fagerholmin tyyli ja kieli ovat sellaisia, että ne joko ihastuttavat tai jättävät kylmäksi. Lienee selvää, että minua ihastuttaa, kerta halusin vielä palata Seudulle. Fagerholmin teksti on toisteista ja viitteellistä. Vain harvoja asioita sanotaan suoraan, ja käsitys tapahtumien kulusta riippuu siitä kuka toimii kertojana. Ihailen Monika Fagerholmin kykyä kertoa asiat niin, että yllätyksiä ja mysteeriä riittää viime sivuille asti. Voisi ajatella, että toisteinen kieli ja jatkuva rivien välistä lukeminen olisi työlästä, mutta niin ei lopulta ole. Oikeastaan minun kokemukseni mukaan sekä Amerikkalainen tyttö että Säihkenäyttämö olivat melko nopealukuisia ja viihdyttäviäkin kirjoja.

Liisa ehti lukea Säihkenäyttämön jo viime kesänä, ja kuten hänelle, myös minulle Amerikkalainen tyttö jäi lopulta ehkä vahvemmaksi lukukokemukseksi. Se ei johtunut siitä, että Säihkenäyttämö olisi ollut huonompi kirja, vaan enemmänkin ehkä siitä, että Amerikkalainen tyttö asetti riman hurjan korkealle. Muistelisin, että alkaessani lukea Amerikkalaista tyttöä minulla ei ollut juurikaan odotuksia, tai jos oli, ne olivat matalalla. Sen sijaan ennen Säihkenäyttämöä odotukset olivat taivaissa, mikä ei välttämättä ole edes reilua kirjaa kohtaan. Toisaalta, vaikka Säihkenäyttämö jossain määrin jäikin kakkoseksi Amerikkalaiselle tytölle, olin ja olen edelleen kirjan lukemisen jälkeen vaikuttunut Monika Fagerholmin tavasta kertoa tarinaa ja käyttää kieltä.

torstai 3. huhtikuuta 2014

Simone de Beauvoir: Murtunut nainen

de Beauvoir, Simone: Murtunut nainen
Kirjayhtymä 1978 (Arena-sarja), 192 sivua
Suomennos Mirja Bolgar
(La Femme Rompue 1968)


Kirjalla on myös yksinkertaisen kaunis kansi.
Olen maininnut ennenkin, että Simone de Beauvoir on lempikirjailijani ja että ihailen häntä niin kirjailijana kuin ihmisenäkin. Kaikkien aikojen lempikirjani on Mandariinit ja olen rakastanut lähes* kaikkia muitakin hänen kaunokirjallisia teoksiaan, jotka olen lukenut. Suurimman osan olen. Tämä siis alustuksena ilmoitukselle, että rakastin Murtunutta naista.

Murtunut nainen on kahden pitkän novellin teos. Niminovelli sekä kirjan avaava Hienotunteisuuden vuodet käsittelevät molemmat naisia ja heidän sisäistä elämäänsä. Hienotunteisuuden vuosissa kuusissakymmenissä oleva päähenkilö arvioi elettyä sekä tulevaa elämäänsä miehensä rinnalla, sekä rooliaan poikansa elämässä. Murtuneessa naisessa taas päähenkilö kipuilee vaihtoehtojensa kanssa, kun paljastuu, että aviomiehellä on rakastajatar. Novelleissa ei varsinaisesti tapahdu paljoa, mutta olennaisempaa on kuinka de Beauvoir kuvaa päähenkilöidensä ajatusten juoksua ja henkisiä umpikujia, joihin nämä päätyvät.

Kirja oli minulle kutakuinkin täydellinen tällaisenaan, enkä usko, että kummastakaan pitkästä novellista olisi ollut täysimittaiseksi romaaniksi. Mutta novellipituutensa tarinat kantoivat hyvin.

Lainaan harvemmin takakansia, mutta tällä kertaa mielestäni takakansitekstiä laadittaessa on osuttu niin oikeaan, että en malta olla jakamatta tekstiä osittain. "Simone de Beauvoir, näennäisiä elämänarvoja vastustava leppymätön taistelija, käsittelee tässä kahden laajan novellin teoksessa ranskalaisen kepeästi, mutta silti terävästi tuotantonsa keskeistä aihetta, naisen asemaa, itsensä löytämistä, suhdetta elämän nykyhetkeen."

Ah, "näennäisiä elämänarvoja vastustava leppymätön taistelija"! Tätä juuri Simone de Beauvoirin kirjoissa rakastan. Harmillista, että de Beauvoirin kaunokirjallinen tuotanto saa vähemmän huomiota kuin se ansaitsisi. Esimerkiksi tätäkään parisataasivuista helmeä en ole edes kohdannut (enää) kirjastossa. Lukemani painos on vuodelta 1978 ja sain sen käsiini nettiantikvariaatin kautta. Viime vuosina uusintapainoksia de Beauvoirin kirjoista on (tietääkseni) tullut vain Toisesta sukupuolesta sekä Mandariineista.


*'Lähes'-sana viittaa vain yhteen kirjaan, Tous les hommes sont mortels, jota ei käsittääkseni ole suomennettu. Minulta löytyy englanninkielinen käännös All Men Are Mortal. Tämä pitkästyttävä kirja on poikkeus de Beauvoirin loistavassa kaunokirjallisessa tuotannossa. Kuten aina, tämäkin tietysti vain minun mielipiteeni.