Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aho Juhani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aho Juhani. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Papin tyttären kasvutarina


Kuva Wsoy
Juhani Aho: Papin tytär. 1885.

Ihastuin keväällä kovasti Papin rouvaan ja laitoin sen seurauksena myös Papin tyttären lukulistalle. Minua varoitettiin, ettei se ehkä ole yhtä hyvä kuin Papin rouva. Tällainen varoitus oli hyvä saada: odotukset eivät olleet ihan hirveän korkealla, ja loppujen lopuksi Papin tytärkin osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei se silti rouvan tasolle yllä, mutta Juhani Aho kyllä on vahva ehdokas suosikiksi kotimaisista klassikoista.

Papin tytär suurin ongelma on se, ettei se ole kovin jäsennelty kokonaisuus. Kuvittelin sen keskittyvän Ellin ja Olavin ensimmäiseen tapaamiseen, mutta tämä Papin rouvan kannalta keskeinen kohtaaminen onkin vain kirjan lyhyehkö loppukohtaus. Suurin osa kirjasta keskittyy kuvaamaan Ellin lapsuutta ja varttumista. Kirjassa annetaan myös melko paljon tilaa Ellin äidin ajatuksille, kun hän yrittää tasapainotella aviomiehensä kasvatusnäkemysten ja omien sisäisten tuntojensa välillä.

Ellin lapsuus ei ole mukava. Hän on yksinäinen, jostakin suuremmasta haaveileva lapsi, johon kukaan ei kiinnitä huomiota. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, mitä hänen mielessään liikkuu, kukaan ei yritä ymmärtää tai tukea häntä millään tavalla. Isä paheksuu sitä, miten huonosti lapsi käyttäytyy ymmärtämättä, että itse on syypää moneen epäkohtaan lapsensa käytöksessä. Äidistä tuntuu, että jotenkin toisin tämä kasvatus pitäisi hoitaa, mutta sen pidemmälle hän ei ajatuksissaan pääse.

Tavallaan suuri osa kirjasta on pohjustusta sille, miksi Elli kiintyy Olaviin niin nopeasti lyhyen tapaamisen perusteella, miksi hän koko Papin rouvan käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Olavi on ensimmäinen ihminen, joka puhuu hänelle kuin vertaiselleen. Olavi pukee sanoiksi tunteet, joita Elli itse ei osaa muovata puheeksi. Ensimmäistä kertaa elämässään Elli tuntee, että joku on kiinnostunut hänestä, joku pitää häntä jonkin arvoisena. Siinä sitä sitten mennään, eikä paluuta ole. Olavin vierailun lyhyys on myös omiaan säilyttämään Ellin mielessä tahrattoman kuvan nuoresta ylioppilaasta: kun toista ei opi tuntemaan juuri lainkaan, on vaikea huomata hänen huonoja puoliaan. Ellille jää epärealistisen kaunis ja puhdas kuva nuoresta kulkurista, ja sitä hän hellii itsekseen.

Pitkin kirjaa olisin halunnut huutaa milloin kenellekin henkilölle että älä tee noin! Isä, älä pilkkaa lastasi, äiti, älä luovuta noin helposti, Elli, pidä puoliasi! Mutta valitettavasti henkilöt eivät näitä ohjeitani kuulleet, ja Elli päätyy naimisiin Mikon kanssa vain, koska tuntee ettei hän kuitenkaan saa elämältään sitä mitä haluaa. Luovuttaminen on helppoa.

Parasta kirjassa on Ellin sielunmaiseman kuvaus, ja sekin kehittyy huippuunsa vasta Papin rouvassa. Yritin miettiä, kumpi näille olisi parempi lukujärjestys. Papin rouvan jälkeen tämä saattaa tuntua vähän heppoiselta, mutta toisaalta kirjaa on kiinnostavaa lukea, kun tietää, mihin kaikki johtaa. Ehkä kuitenkin kannattaisi lukea tytär ensin ja rouva sitten, jolloin juonikin etenee kronologisesti, ja lukemisen saa lopettaa siihen parempaan!

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Kesäpäiviä Tyynelässä


Kuva täältä
Juhani Aho: Papin rouva (1893)

Kuten aiemminkin on saattanut käydä selväksi, suhteeni kotimaiseen kirjallisuuteen ei ole ollut kovin hyvä saati syvällinen. Olen lukenut vuosittain ehkä muutaman kotimaisen kirjan, mikä on kovin vähän ottaen huomioon, että ulkomaisia olen saattanut lukea yli sata. Vaikka ne muutamat kirjat ovat jatkuvasti osoittaneet vääräksi kuvan suomalaisen kirjallisuuden tylsyydestä, ajatus elämäänsä kyllästyneistä, surkeista miehistä tekemässä ei-mitään on pitkään pysynyt mielikuvanani etenkin vanhemmasta kirjallisuudesta.

No, ihmiselle tekee hyvää huomata ennakkoluulonsa vääriksi. Se on silmiä avaavaa, ja mikä parasta, voi löytää uusia suosikkeja. Juhani Ahon Papin rouva nousi yhdeksi klassikkolistani ehdottomista suosikeista.

On vaikea määritellä, mikä Papin rouvassa oli niin hyvää, koska tuntuu että pidin kaikesta! Päähenkilöt Elli ja Olavi ovat niin hirveän inhimillisiä ja moniulotteisia. Ellissä unelmointi ja realismi, ihanteet ja todellinen elämä sekoittuvat kiinnostavalla tavalla. Olen kuullut Elliä luonnehdittavan haaveilijaksi ja Olavia realistiksi, mutta mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen. Toki Elli haaveilee siitä, millaista hänen elämänsä olisi voinut olla, mutta hän myös tiedostaa todellisuuden. Elli tietää ettei hänen ja Olavin välillä voi koskaan olla muuta kuin rakkaus tunteena, fyysistä suhdetta siitä ei voi muodostua. Hänelle riittää, että hän saa olla Olavin lähellä. Olavi sen sijaan on oman todellisuutensa vanki ja siinä suhteessa elää täydellisessä satumaailmassa suhteessa Elliin. Hän kuvittelee, että Ellillä on samanlaiset mahdollisuudet toimia kuin hänellä itselläänkin. Hän ei tunnista edes omia tunteitaan, vaan ajautuu niidenkin kanssa haavemaailmaan siitä, mitä hänen mielestään tulisi tuntea.

Kiinnostavaa Papin rouvassa on myös se, että vaikka Olavi on täydellinen narsisti ja kusipää, ei häntä voi vihata. Hänet on kuvattu niin aidosti, ihmisenä, ei pahana viettelijänä. Tavallaan hän myös haluaisi voida rakastaa Elliä samalla tavalla kuin tämä häntä, mutta ei pysty siihen. Elliä käy sääliksi, mutta hän on hankkiutunut tilanteeseensa ihan itse. Hänen kannaltaan ehkä traagisinta on, että vaikka hän kokee itsensä Mikon kanssa onnettomaksi, Olavin kanssa hänestä olisi tullut vielä onnettomampi ja katkerampi. Mikko sentään rakastaa häntä vilpittömästi, Olavin (kuvitellut) tunteet eivät olisi kestäneet hetkeä pidempään.

Yleensä en myöskään välitä maisemakuvauksesta tuon taivaallista, mutta pappilan ympäristöä ja kävelyretkien maisemia suorastaan ahmin. Ne eivät ole irrallinen osa kokonaisuutta, vaan kietoutuvat jatkuvasti mukaan henkilöiden mielentiloihin ja tarinan tapahtumiin. Ihastumisessani pappilan maisemiin saattoi olla myös kaupungissa asuvan maalaistytön koti-ikävää…

Kesälukemisten kasvavaan pinoon meni saman tien myös Papin tytär. Ellistä, Olavista ja sympaattisesta Mikosta haluan ehdottomasti lukea lisää. Omasta kirjahyllystä pilkistelee myös Ahon Rautatie, pitänee tarkistaa onko viehtymyksessäni kyse vain näistä tietyistä hahmoista vaiko Juhani Ahon taitavasta kirjoittamisesta.