Klassikko-dekkarit A Study in Scarlet ja The Sign of the Four

Doyle, Arthur Conan: A Study in Scarlet (1887) & The Sign of the Four (1890)
The Collector's Library 2005 yhteisnide, 325 sivua

En ollut aiemmin lukenut yhtään Sherlock Holmes -seikkailua ennen näiden kahden kirjan lukemista. Valitsin luettavaksi nämä kaksi oikeastaan aivan sattumalta, mutta kävi ilmi, että valitsin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, mikä olikin jälkikäteen ajateltuna hyvä, mikäli aion lukea tarinoita lisää. Suosin kronologiaa niissäkin kirjasarjoissa, joiden osien juonet eivät liity suoraan toisiinsa.

A Study in Scarlet alkaa Holmesin ja Watsonin kohtaamisella, ja kuten tunnettua, herrasmiehet päätyvät jakamaan asunnon Baker Street 221B:ssä. He alkavat yhdessä selvittää mystistä tyhjästä asunnosta löytyneen kuolleen miehen tapausta. Liittyykö verellä seinään kirjoitettu teksti RACHE tapaukseen? Sherlock Holmes saa ensimmäisen kerran tilaisuuden ällistyttää Watsonin huikealla havainnointikyvyllään.

The Sign of the Four taas pitää sisällään muinaisaarteita ja rikoskoplia. Tässä kirjassa kaunis Mary saapuu Sherlockin asiakkaaksi, sillä kaipaa apua mystisen viestin kanssa. Kirjassa käsitellään myös varsin avoimesti Sherlockin mieltymystä kokaiiniin (käytössä vain silloin kun kiinnostavia juttuja ei ole käsillä). Lääkäri-Watson ei ole erityisen ihastunut Sherlockin paheeseen, mutta ihastus Maryyn sen sijaan etenee vauhdikkaamin.

Olin oikeastaan aika yllättynyt kuinka paljon pidin molemmista kirjoista. Olen kovin ihastunut Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock-sarjaan, kuin myös Robert Downey Juniorin ja Jude Law'n elokuviin, mutta jostain syystä odotin alkuperäisteosten olevan puuduttavia. Onnekseni olin jälleen kerran väärässä. Kirjojen kerronta rullaa vaivattomasti ja kielikin on yllättävän modernia. Aikakausi tulee selväksi kaasulamppujen luodessa tunnelmaa ja hevostaksien ja veneiden toimiessa kulkuneuvoina.

Kirjojen rakenne on kutakuinkin samanlainen. Lyhyen avauksen jälkeen päästään itse jutun kimppuun, jota selvitellään, kunnes kirjan loppupuolella molemmissa kirjoissa on pitkähkö taustatarina rikokselle. Mielestäni taustatarina on onnistuneempi ensimmäisessä kirjassa, rikollisen motiivit tulevat selvemmäksi ja muutoinkin tarina on selkeämpi. Tällä perusteella sanoisin siis ehkä A Study in Scarletin näistä kahdesta suosikikseni, mutta toisaalta pidin myös The Sign of the Fourin erinäisistä kohtauksista todella paljon. Erityisesti minua miellyttivät Sherlockin ja Watsonin keskinäiset kohtaukset.

Molemmat kirjat ovat myös kompakteja paketteja, yhteisniteessä sivuja on vain päälle kolmesataa. Dekkareissa minusta "itse asiaan" pääseminen onkin hyvä piirre, tärkeämpää kuin toisentyyppisessä kaunokirjallisuudessa. Näiden kirjojen myötä minulla tuli kova houkutus lukea koko Sherlock Holmes -sarja järjestyksessä. Voi tosin olla, että tämä voi taasen olla uusi ikuisuusprojekti, sillä näitä keskeneräisiä sarjoja minulla on useampiakin...

Samaisista kirjoista on kirjoittanut myös Elegia, ensimmäisestä kirjasta täällä ja toisesta täällä.

Under the Net

Murdoch, Iris: Under the Net
Vintage 2002 (1954), 286 sivua

Poplaarin Pekka suositteli minulle Iris Murdochia, kun kesän alussa kyselin lukusuosituksia Lontooseen/Britanniaan sijoittuvista kirjoista. Esikoisteos Under the Net päätyi metrolukemiseksi loppukesästä.

Kirja on kirjoitettu ja sijoittuu 1950-luvulle, ja jotenkin minulla tuli vähän mieleen ikisuosikkini Jack Kerouacin tuotanto, erityisesti muutamaa vuotta Under the Netin jälkeen julkaistu On the Road/ Matkalla. Kerouacia en ole muutamaan vuoteen lukenut, enkä luota muistiini niin kovasti, että lähtisin vertailua muuten tekemään, mutta jotain samanhenkisyyttä Kerouacin kanssa olin Murdochin kirjasta löytävinäni. Uskaltaisin jopa suositella Under the Net -kirjaa sellaisille, jotka ovat tykänneet Kerouacin kirjojen boheemista menosta ja haahuilevista henkilöistä.

Jossain määrin kirjan päähenkilö, nuori kääntäjä Jake Donaghue toi mieleeni myös erään toisen klassikon päähenkilön. Under the Netin alussa Jake muistutti minua kyynisyydessään Camusin Sivullisen päähenkilöstä. Toisaalta minulle Sivullinen oli aikanaan aika epämiellyttäväkin lukukokemus, sillä päähenkilön kylmyys sai lukukokemuksen tuntumaan aika ulkokohtaiselta (mikä lienee myös ollut yksi pointti kirjassa, mutta enpä nyt lähde tähän pohdintaan tämän enempää). Mutta joko Jake kasvaa kirjan edetessä ja muuttuu miellyttävämmäksi tai sitten minä totuin Jaken kyyniseen maailmankuvaan, sillä lämpenin tälle kirjalle huomattavasti Sivullista enemmän. Erityisesti ihastutti aina rakas Lontoo ja ajankuvaus. Hyvin nopeasti lukiessa ymmärsin, että kyseessä ei ole kirja, jossa tapahtuisi paljon mitään erityisen merkittävää juonellisesti, vaan enimmäkseen Jake ja kumppanit haahuilevat päämäärättömästi kommelluksesta toiseen yrittäessään ratkaista ongelmia, joista useimmat liittyvät tavalla tai toisella toimeentuloon. Eniten tämäntyyppisistä kirjoista minun kokemukseni mukaan nauttii silloin, kun antautuu haahuilulle ja tarkkanäköiselle kuvauksille elämästä ja ihmisistä.

Iris Murdochilla on uskomattoman laaja tuotanto, joten jatkolukemista riittää, Kävin niin ikään Pekan blogissa lukemassa jutun Murdochista, jossa Pekka kirjoittaa mm. lyhyet kuvauksest useimmista Murdochin kaunokirjallisista teoksista. Seuraavaksi saattaisin jatkaa kirjailijan tuotantoon tutustumista ehkäpä The Sandcastlella tai The Black Princella. Muitakin kiinnostavan oloisia toki on, esimerkiksi The Sacred and Profane Love Machine ja The Sea, the Sea jajaja...

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (Alkuteos The Last Letter From Your Lover. 2010) Suom. Heli Naski. Gummerus 2014.

Päädyin lukemaan Jojo Moyesin romaania Ole niin kiltti, älä rakasta häntä siihen tavalliseen tapaan: seilasin kirjaston käytäviä ihan liian painavan kirjakassin kanssa malttamatta kuitenkaan lähteä ihan vielä pois. Koskaanhan ei tiedä, minkä hyllyn kulman takaa löytyy joku uusi lempikirja - tämä saattaa selittää sen, miksi minun on lähes mahdoton vain käväistä kirjastossa. No, törmäsin siis Moyesin romaaniin, joka oli nostettu ikkunalaudalle esille uutuutena. En ollut kuullut kirjasta mitään, vaikka nyt jälkikäteen googlaamalla näytti tulevan kirjablogeista aika paljon osumia. Takakansi kuulosti tarpeeksi hyvältä: 60-luvun Lontoolla ja rakkauskirjeillä ei voi mennä täysin metsään.

Lyhyesti kyse on siis kahdella aikatasolla (tai tavallaan kolmella) etenevästä tarinasta: Ellie on nykypäivässä elävä toimittaja, joka on rakastunut varattuun mieheen. 60-luvulla on Jennifer, joka menettää onnettomuuden jälkeen muistinsa ja huomaa elävänsä elämää, joka ei tunnu omalta. Hän löytää itselleen osoitetun palavan rakkauskirjeen, ja ryhtyy selvittämään, kuka tuo kirjeen kirjoittaja on. Jenniferin tarinaa kerrotaan kahdella tasolla, ennen ja jälkeen muistinmenetyksen.

Kuten aina tälläisissa tarinoissa, myös Ellien ja Jenniferin tarinat liittyvät toisiinsa. Kirjan rakenteessa tosin hieman hämmästyttää se, miten pitkäksi aikaa Ellie kirjan alun jälkeen unohdetaan. Hänen elämäänsä pääsemme seuraamaan lähinnä alussa ja lopussa. Toki Jenniferistä kertovat osiot ovat mielenkiintoisempia, mutta luulen että Ellien hahmostakin olisi voinut saada enemmän irti, mikäli hänen tarinalleen olisi suotu vähän lisätilaa.

Lajityyppiin taitaa kuulua, että väärinymmärryksiä ja sattumuksia ja ohipuhumisia riittää enemmän kuin yhteen elämään mitenkään pitäisi pystyä mahduttamaan. Lukija saa jännittää Jenniferin ja hänen rakkaansa puolesta todella pitkään (niin pitkään, että liian siirappiselta lopulta onneksi vältymme). Minua nämä turhat väärinkäsitykset vain alkavat jossain kohtaa ärsyttää: romanttisia tarinoita lukiessa ihan oikeasti haluan, että ihmiset saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Mutta älä ymmärrä väärin: kaikista pienistä puutteistaan ja ärsyttävyyksistään huolimatta tämä oli todella viihdyttävä ja herttainen kirja, joka sanoo ettei rakkauden suhteen milloinkaan ole liian myöhäistä. Hyvä käpertyä viilenevänä syysiltana sohvan nurkkaan ja huomata puoli kahdelta yöllä, että vielä on sata sivua jäljellä ja ne on pakko lukea heti. 

Kooste kuluneista kuukausista

Selasin tässä tekstejä taaksepäin miettien, että koskahan olen kirjoittanut viimeksi jotain. Huhtikuussa. Oho. Olisi kauhean kiva syyttää esimerkiksi gradua, mutta koska sille ei ole tapahtunut mitään sitten toukokuun 13. päivän, ei sekään taida olla kovin hyvä tekosyy. Ei vain ole tullut kirjoitettua, ainakaan kirjoista.

Mutta jotain sentään tuli luettua.

Muutamasta kirjasta ehdin jo laatia ihan oman tekstinsä. Muutama kirja ansaitsee tulla mainituiksi, mutta en enää näin kauan lukemisen jälkeen ryhdy kirjoittamaan niistä.

Maria Semplen Missä olet, Bernadette? luin jo joskus keväällä. Kirja kertoo tytöstä, jonka hieman omalaatuinen äiti eräänä päivänä katoaa. Tyttö tahtoo tietenkin selvittää, mitä äidille tapahtui. Kyseessä ei ole siis mikään väkivaltaisuuksia sisältävä trilleri, vaan humoristinen tarina hieman oudosta perheestä. Sisältää ulkomailta palkatun, netin välityksellä toimivan assistentin, valtavan lahoavan talon ja matkan etelämantereelle, noin niin kuin esimerkiksi.

Louis Sacharin Paahde taitaa tätä nykyä olla jo nuortenkirjallisuuden klassikko. Joukko koulupoikia on lähetetty rangaistusleirille, jossa heidän tehtävänään on kaivaa autiomaahan kuoppia. Päähenkilö Stanley joutuu leirille syyttömänä, ja kirja kertoo ensin Stanleyn sopeutumisesta, sitten oman tien etsinnästä. Kirja sisältää melko uskomattomia sattumia, mutta ne eivät oikeastaan pistä silmään: niissä on enemmänkin kohtalontuntu, koko ajan koin että näin kaiken kuuluikin mennä, tietenkin kaikki sujui näin. 

Veronica Rossin trilogia Paljaan taivaan alla, Halki ikiyön ja Yhä sininen taivas on suosikkini tänä vuonna lukemistani lukuisista amerikkalaisista nuorille suunnatuista dystopiakuvauksista. Se kertoo maailmasta, joissa osa ihmisistä elää eräänlaisien kupolien sisällä suojassa ulkomaailman eetterimyrskyiltä, toiset taas joutuvat taistelemaan eloonjäännistään kamalan taivaan armoilla. Aria on kupolissa asunut, todellisuudesta irtaantunut tyttö, Perry taas ulkopuolella kasvanut selviytyjä. Trilogia on sekä heidän rakkaustarinansa että tarina siitä, miten ihmiset lopulta ovat samanlaisia ja miten kaikki ansaitsevat mahdollisuuden parempaan elämään. Tarinassa on niin monenlaista rakkautta: rakastavaisten, ystävien ja perheenjäsenten välistä, mutta myös kansansa johtajan rakkautta omiin ihmisiinsä ja kotiseutuun. Tämä on mielestäni aika kypsä tarina genreensä nähden, tosin ehkä ihan lopussa sitten päädytään helppoon ratkaisuun. 

Kaikkia edellämainittuja suosittelen! Jokaisen parissa olen viihtynyt todella hyvin.

Syksyn tullen yritän taas aktivoitua näiden bloggaamisen parissa, on ollut ikävä niin kirjoista kirjoittamista kuin kirjoista lukemistakin! Juuri tuossa tarkistin, että olen alkuvuodesta ilmoittautunut myös haasteeseen, jossa luetaan italialaista kirjallisuutta (eikä ollut mitkään pienet nuo tavoitteeni). No, vielä on muutama kuukausi aikaa, siinähän ehtii vaikka mitä!

Life After Life

Atkinson, Kate: Life after Life

Black Swan 2014 (alunperin 2013), 622 sivua

En ollut lukenut mitään Kate Atkinsonilta, en ehkä ollut kirjailijasta kuullutkaan, kun keväällä siellä ja täällä silmiini sattui arvioita Elämä elämältä -suomennoksesta tästä Life after Lifesta. Jotenkin kirja rupesi kutkuttamaan, ja erityisesti Kirjavan kammarin ja Lukuisan arviot saivat minut epäilemään, että tämä olisi kirja juuri minulle.

Jos nyt joltakulta on vielä mennyt ohi, mikä tämän kirjan juju on, niin kerrottakoon, että kirja leikittelee ajatuksella, että ihminen voisi elää elämänsä uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen, itse asiassa niin monta kertaa, että kaikki menisi niin kuin pitäisi. Päähenkilö Ursula elää monta eripituista ja erilaista elämää palaten aina alkuun, talviseen syntymäpäiväänsä vuonna 1910.

Voisi kenties ajatella, että toisto, samaisen syntymän ja samojen tapahtumien läpikäyminen kävisi ennen pitkää turhauttavaksi, mutta niin ei ole. Ursulan monet elämät ja varsinkin kuolemat muistuttavat siitä, kuinka pienistä ja sattumanvaraisista asioista ihmiselämä on kiinni.

Olipa kerran kaunis kesäpäivä Hampstead Heathissa

Tämä oli kiehtova kirja, jossa oli kiehtova idea. Mutta minun täytyy myöntää, että lopulta kirjassa idea olikin minulle ehkä se hienoin asia. Epäilemättä vika on minussa, mutta sotakuvaukset tuntuivat paikoitellen junnaavan paikallaan ja olevan välistä aika kliseisiäkin. Ja kuinkakohan monta kertaa on mietitty, että entäpä jos joku olisi pistänyt Hitlerin päiviltä 30-luvulla? Ehkä minä olen vain lukenut liikaa samantyylisiä kirjoja toisesta maailmansodasta.

Kuitenkin kirja oli koukuttava ja nautittava lukukokemus. Varsinkin alkupuoli kirjasta onnistui kiehtomaan. Hahmot olivat hienoja, varsinkin itsenäiset, vahvat naiset Ursula ja tämän äiti Sylvie, joka itse asiassa tuntui melkein varastavan show'n aluksi, kunnes Ursula nousee ominensa kiinnostavimmaksi hahmoksi. Ja vaikka niitä sotakuvauksia kritisoinkin, on sanottava, että onpa virkistävää, kun henkilöhahmoilla on kaunistelematon ajatusmaailma. Varmaan kaikkeen kauheuteen turtuu, eikä kaikkien kuolema tunnu yhtä pahalta, jos ympärillä kuolee jatkuvasti ihmisiä.

Tämä kirja oli kesän alussa laatimani Lontooseen (ja Britanniaan) sijoittuvien kirjojen listalla, ja tulin myös tämän lukeneeksi Lontoossa ollessani. Olen aina tykännyt kirjoista, joiden tapahtumapaikat ovat aitoja ja joissa ne ovat keskeinen osa tarinaa. Oli hauskaa lukea kirjaa, jonka tapahtumapaikkoja löytyi mm. työpaikkani läheltä. Toi kirjan jotenkin lähelle, kun käveli samoilla kulmilla kuin kirjan henkilöt.

Tätä kirjaa on luettu paljon eri blogeissa. Jo mainitsemieni lisäksi olen itse käynyt lukemassa ainakin Sinisen linnan kirjaston ja Lumiomenan tekstit.