Jumalaista ystävyyttä

Hei, olen hengissä! Viime aikoina koulutyöt ovat vieneet ajan aika tehokkaasti, mutta pahin tenttisuma on taas hetkeksi selätetty ja voi keskittyä muuhunkin elämään. Pää pulppuaa lukuideoita ja kaikkialla törmää kiinnostaviin uutuksiin.

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot (Alkuteos Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood 1996) Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Gummerus 1999.

Muistan katselleeni tämän kirjan takakantta joskus vuosikausia sitten kirjastoautossa. Varmaankin pian ilmestymisen jälkeen, uutuushyllyssä. 12-vuotiaan lukulistalle jajasiskot eivät ymmärrettävästi löytäneet, vaan piti keritä aikuiseksi ja lukea useita suosituksia eri blogeista.

Lähtökohta: Rakastan Yhdysvaltojen etelävaltioita! Tiedättekö, hikisiä, laiskoja iltapäiviä ruskeavetisen joen rannalla, kaskaiden siritystä, täydellisiä kuisteja, alituisia drinkkejä? Niissä on jotakin erittäin kiehtovaa, ehkä siksi että täällä kylmässä pohjolassa harvoin päästään samoihin tunnelmiin (drinkkejä ehkä lukuun ottamatta, eikä niitä täällä kutsuta drinkeiksi).

Jumalaiset jajasiskot lähtee liikkeelle äidin ja tyttären konfliktista, ja kirjan varsinainen kertoja on tytär, Sidda. Vaikka aina välillä puidaankin hänen luottamus- ja kiintymysongelmiaan, kirjan varsinainen tähti on äiti Vivi. Selvittääkseen välinsä (ja tunteensa) äidin kanssa Sidda alkaa tutustua äitinsä menneisyyteen. Menneisyys on kiehtovasti rakennettu: tiedämme lukijoina, että äidillä menee suhteellisen hyvin nykyajassa, hänellä on mennyt hyvin nuorena ja jotain kauheaa on tapahtunut siinä välissä. Äidin traumaattisten kokemusten selvittäminen on lähtökohta Siddan omien traumojen kohtaamiselle.

Vivi ja hänen tarinansa on siis kirjan sydän. Viviin liittyvät erottamattomasti hänen kolme ystäväänsä Teensy, Caro ja Necie. He kuuluvat yhteen varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen saakka, eikä kenenkään aviomiehet (tai lapset) koskaan nouse yhtä tärkeiksi kuin ystävät. Muutenkin kirjan henkilögalleria on hurmaava. Vivi ei saa kaipaamaansa rakkautta omilta vanhemmiltaan, mutta rakastavia ihmisiä löytyy onneksi muualta lähiympäristöstä, kun vaan osaa etsiä.

Tämä neljän tytön ja myöhemmin naisen porukka aiheuttaa milloin minkäkin skandaalin, seikkailee mm. Tuulen viemän ensi-iltaan ja kokee traagisia rakkaustarinoita. Kaikesta tästä on punottu vauhdikas, tapahtumarikas elämäntarina, joka tuntuu melkein liian uskomattomalta ollakseen totta, mutta josta uskoo joka sanan koska haluaa uskoa. Lopulta on vähän hengästynyt olo ja toivoo, että saisi tietää lisää, että saisi jäädä Vivin, Teensyn, Caron ja Necien luo Louisianaan vielä vähän pidemmäksi aikaa.

Aika pitkään ajattelin, että Sidda on tässä tarinassa aivan turha elementti, tekosyy, jonka avulla päästään paneutumaan Vivin elämään. Mutta ehkä hänelläkin sitten lopuksi on paikkansa. Lopultahan koko tarinassa on kyse rakkaudesta ja anteeksiannosta, niiden kaikkivoipuudesta. Sidda on olemassa, jotta Vivi ymmärtäisi tämän.

Ja miksipä en ihastuisi kirjaan, joka sanoo, että ystävyys on maailman tärkein asia? Että ystävyyden voimalla selviää ihan mistä tahansa.

Muutama huono puoli kirjassa kuitenkin on (kaiken sen ihanuuden vastapainoksi, selvästi.) Siddan ja hänen sulhasensa Connorin suhde on enimmäkseen kiusallista luettavaa, etenkin, kun siirrytään fyysiselle asteelle. Ensimmäisen kolmanneksen paikkeilla kirjassa on kohta, jossa sukupuolielimiä puhutellaan kukkasiksi jne. Kohtaus kestää noin viisi riviä ja jos se olisi ollut rivinkin pidempi (puhumattakaan siitä, että kohtauksia olisi ollut lisää), kirja olisi jäänyt kesken. Kirjailija käyttää välillä myös hämmentävän paljon aikaa sen vakuutteluun, että nelikymppinen nainen voi olla ihana ja seksikäs, aivan kuin ei itse uskoisi tällaiseen ajatukseen.

Luojan kiitos en myöskään lukenut takakantta kirjaa lainatessani. Mainosteksti ”Nautittavaa luettavaa kaikenikäisille naisille” olisi taatusti saanut kirjan palaamaan kädestä hyllyyn, oli suositukset sitten mitä luokkaa tahansa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Jenni S., joka olisi myös lukenut mieluummin vain naistenvälisestä ystävyydestä sekä Vauhko, joka vertaa tätä Stockettin Piikoihin - ja muistuttaa samalla, että pitäisiköhän se nostaa sieltä lukupinosta vähän korkeammalle?

Bloggausjumin purkua Norwegian Woodilla

Murakami, Haruki: Norwegian Wood, Tammi, 2012 (Noruwei no mori, 1987)

Minulla on ollut liki kolmen viikon bloggaustauko. Voisin kuitata sen kiireellä, mutta ihan tarkalleen se ei pitäisi paikkaansa. Ei vain ole huvittanut. Silti olen lukenut melko entiseen malliin. Ei ole vain tuntunut, että olisi kauheasti sanottavaa luetuista kirjoista. Nähtäväksi jää, tulenko bloggaamaan tässä välissä luetuista.

Samaan aikaan "lomani" kanssa sattui varsin mainio kirjabloggareiden valearvioiden tempaus, jota seurailin sivusta. Hölmöä sinänsä, että en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kirjablogeja käytetään hyväksi kouluesitelmiin. Silly me. Tähän asti olin kuvitellut, että tekstini Salingerin Siepparista on ollut kirjoittamistani teksteistä suosituin ihan vain ansioidensa takia. ;)

Yritän nyt purkaa bloggausjumia Haruki Murakamin Norwegian Woodilla. Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt kirja on saanut paljon tilaa blogeissa ja muutenkin tuntuu, että Murakami on bloggareiden suosiossa. Sitä paljon tästä kirjasta on kirjoitettu, että minunkin kiinnostukseni heräsi. Murakamin muusta tuotannosta en sitten osaa sanoa. Maaginen realismi, jota olen antanut itseni ymmärtää herran muiden kirjojen maailman ainakin sivuavan, ei välttämättä lähtökohtaisesti minua ihan hirveästi kiinnosta. Mutta katsotaan.

Norwegian Woodin maailma on nuorten. Melkein kaikki keskushenkilöt ovat parikymppisiä opiskelijoita 60-70-lukujen taitteen Japanissa. Torun paras ja ainoa ystävä Kizuki on tappanut itsensä seitsemäntoistavuotiaana. Toru ja Kizukin tyttöystävä Naoko hakevat turvaa ja lohtua toisistaan aikuistumiseen. Toisaalla on Midori, joka on impulsiivinen ja suora, herkän Naokon vastakohta. Toru löytää itsensä kahden erilaisen naisen ja maailman välistä, joista kumpikin vetää Torua puoleensa.

Lähtötilanteensa puolesta olisin voinut olettaa kirjan olevan melkoisen masentava. Sitä Norwegian Wood ei kuitenkaan ollut. Ei edes ahdistava. Traaginen ja kaunis olisivat luultavasti parhaimmat adjektiivit, jos yksittäisiä sellaisia haettaisiin. Traagisuus oli minulle tämän kirjan imuvoima. Halusin lukea aina vielä vähän eteenpäin, koska täytyi saada tietää miten rakkaille hahmoille käy. Samalla tiesin, että kaikki ei voi päättyä niin kuin olisin toivonut - "...and they lived happily ever after". Voin todella puhua "rakkaista hahmoista", sillä niin lähelle ne tuntuivat lukiessa tulevan.

Nuorisokuvauksena kirja on mainio. Olen melkein suruissani siitä, että huomaan lipuvani koko ajan kauemmas ehdottomuudesta, jota tämän kirjan hahmot edustavat. Kirjan aikakausi myös kiehtoo minua, mutta harmikseni mielestäni kirja ei ole mitenkään erityisesti sidottu aikaansa. Ellei vuosilukuja tiputeltaisi pitkin kirjaa, en olisi luultavasti osannut sijoittaa tapahtumia kovinkaan tarkasti. Ajoittaiset viittaukset popkulttuuriin toki luovat jotain kuvaa, mutta silti ne liittyvät minusta enemmän hahmojen luomiseen. Musiikkimaku tekee Naokon ja Torun elävimmiksi.

Kaiken kaikkiaan mielestäni kyseessä on kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa, vaikka siihen ei välittömästi rakastuisikaan. Minulle on ollut hiukan vaikeaa aloittaa mitään kirjaa tämän jälkeen. En sitten tiedä johtuuko aloittamisen vaikeus iholle tulleesta lukukokemuksesta, vai vain ihan perinteisestä lukujumista.

Monissa blogeissa on kirjoitettu Norwegian Woodista. En halunnut lukea tekstejä kokonaan, ennen kuin olin kirjoittanut omani, mutta nyt täytyy sanoa, että onpa osuvia kirjoituksia. Esimerkiksi Liisa, peikkoneito, Katja, Minna ja Sara kirjoittavat kirjasta todella tunnistettavasti, vaikka ovatkin olleet montaa mieltä ja nostaneet hiukan eri asioita.

Uusi elämä avaruusaluksessa

Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa (Alkuteos Across the Universe 2011) Suomentanut  Outi Järvinen. Otava 2012

Aina välillä käy niin, että sitä aloittaa illalla uuden kirjan, ja sitten kello kaksi yöllä kääntää viimeisen sivun, sulkee kannet ja sammuttaa hengästyneenä valot. Koska joskus kirjan lopettaminen kesken ei vain ole vaihtoehto, ei vaikka olisi meinannut nukahtaa sohvalle jo puoli kymmeneltä.

Beth Revisin Across the Universe - Matka alkaa on nuorille suunnattua scifiä. Varjelus-nimisellä avaruusaluksella on kolmesataavuotinen matka edessään kohti uutta planeettaa. Mukaan lähtee niin syväjäädytettyjä erikoisasiantuntijoita kuin aluksen toiminnasta vastaavia tavallisia ihmisiä, jotka elävät ja kuolevat aluksella sukupolvi toisensa jälkeen. Kirjan päähenkilöt edustavat näitä kahta ryhmää: Amy on vanhempiensa vaatimuksesta mukaan otettu tyttö, joka herää syväjäädytyksestä 50 vuotta liian aikaisin, ja Seuraaja on aluksella kasvanut poika, josta aikanaan tulee aluksen johtaja.

Avaruusalukset ovat minulle melko tuntematonta maaperää, ja se saattaa olla osasyy, miksi tämä tarina tuntui niin kiehtovalta. Ensinnäkin suljettu avaruusalus on todella kiinnostava tapahtumapaikka: kukaan ei pääse sieltä pois. Etenkin vapauteen tottuneelle Amyllä alus esiintyy hyvin ahdistavana tilana: ”En ole koskaan ajatellut, miten tärkeä taivas on, kunnes minulla ei enää ole sitä.” Toisaalta taas koko elämänsä aluksella eläneiden näkökulmasta tilanne on aivan toinen. Heille avaruusalus tiukkoine hierarkioineen ja toimintoineen edustaa luonnollista, normaalia tilaa.

Erityisesti minua jäivät mietityttämään vallan ja johtamisen kysymykset. Alusta johtaa aina yksi ihminen kerrallaan, ja hän kouluttaa itselleen seuraajan. Muut tottelevat kyselemättä ja sokeasti tätä Vanhimmaksi kutsuttua johtajaansa. Ennen Amyä kukaan ei kyseenalaista eikä ihmettele järjestelmää. Amy saa Seuraajan ajattelemaan omilla aivoillaan, näkemään Vanhimman inhimillisyyden, heikkoudet ja puutteet. Amy on se, joka aluksella saa muutoksen aikaan, vaikka Seuraaja nuo muutokset konkreettisemmin toteuttaa.

Kirjan kahden näkökulman kerrontatapa toimii hyvin. Amyyn samastuu enemmän, sillä aluksen käytänteet ja uskomukset ovat outoja, kummallisia. Toisaalta Seuraaja avaa näitä asioita ikänsä aluksella eläneen näkökulmasta - miten asioita voisi pitää outoina, jos ne ovat aina olleet juuri niin?

Odotan innolla seuraavaa osaa. Amyn ja Seuraajan uudistukset jäävät kutkuttavaan vaiheeseen: mitä aluksella alkaa tapahtua? Alkaako avaruusalus rajattuna paikkana tuntua puuduttavalta miljööltä, päästäänkö sieltä pois? Paneudutaanko tarkemmin jäädytettyjen ja elävien vastakkainasetteluun - miksi toiset saavat aloittaa suoraan uudessa maailmassa kun toiset elävät koko elämänsä aluksella?

Ps. Yhtä asiaa jäin kyllä miettimään: Miksi sarjan nimi on englanninkielinen? Se on olisi voinut hyvin kääntää, Aamuvirkku yksisarvinen on ehdottanut useitakin hyviä nimiä. Vai onko nimi haluttu pitää viittauksena Beatlesin kappaleeseen? Tällaiset sekakieliset nimet eivät ole kovin vakuuttavia eivätkä kauniita. 

Kirjasta on kirjoittettu ainakin blogeissa Alas taikavirtaa, Kirjaretket, Luettuja maailmoja, Jossun lukupäiväkirja ja Mustemaailmani .

Chick-littiä naapurista

Haag, Martina: Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin), Schildts, 2007 (Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det också jättebra), 2005)

Viitisen vuotta sitten Anna luki kirkkaan pinkeillä kansilla varustettua pokkaria. Nimi oli kirjoitettu hopealla: Meidän kotona. Kansi oli niin räikeä, että vähän pelotti, mutta Anna puhui kirjasta positiiviseen sävyyn, joten minäkin lukaisin sen. (En ihan tarkkaan muista, mitä Anna sanoi, paitsi että ei haukkunut.) Olin aivan otettu: kirja oli hauska ja itseironinen, todellinen hyvän tuulen kirja. Sittemmin unohdin kirjan ja kirjailijan nimen, kunnes tänä syksynä Sanna kirjoitti tutun kuuloisen kirjailijan uudesta juoksukirjasta.

Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) on romaani, toisin kuin Meidän kotona, jonka muistelisin olleen enemmänkin kirjoituskokoelma. Pääosassa on Bella, kolmekymppinen näyttelijä, jonka ura ei lähde lentoon sitten niin millään. Tästä on seurauksena myös krooninen rahapula. Genreen kuuluu myös, että Bellan miesasiat eivät etene ihan toivotulla tavalla, Se Oikea vain antaa odottaa löytymistään. Onni tuntuu kääntyvän, kun Bellalle tarjotaan roolia Dramatenista. Bellalla on mahdollisuus päästä klassikkonäytelmään ja itsensä Ingmar Bergmanin ohjaukseen. Siinäpä vasta uranostetta. Asiassa on vain yksi pieni mutta: tuottajat ovat kiinnostuneet Bellasta tämän CV:n perusteella, ja saattaa olla, että Bella ei ihan tarkalleen ottaen ole akrobaatti, kuten on antanut ymmärtää...

Ihana ja todella rakastettu oli nopealukuinen ja oikeastikin hauska. Toisinaan tilanteet kuitenkin tuntuivat turhan kaavamaisilta: totta kai hyvännäköinen mies osoittautuu ällöksi törpöksi, koska sellainen nyt vain on hauskaa. Bella joutuu kaikenmaailman kommelluksiin ja muistuttaa siten hiukan kansainvälisesti tunnettua sukulaistaan Bridget Jonesia. Eniten minua ilahduttivat kuvailut Bellan työelämästä. Martina Haagilla on taustaa näyttelijänä, joten hän varmastikin tuntee alaa ja käytäntöjä. Esimerkiksi lastenteatterin kiertue-elämä tuntuu uskottavalta, samoin kuin koe-esiintymiset.

Kuten arvata saattaa, Bellan akrobaatti-valhe saattaa hänet melko tukalaan tilanteeseen. Bellaa symppaa alusta loppuun: tarjottu työ on hänen elämänsä tilaisuus, mutta millä ihmeen ilveellä hän voi selviytyä valheestaan? Tilanne kasvaa sellaiseksi, että itsekin ahdistuin lukiessani ihan tosissani. Kaikin puolin kirja ei siis ollut itselleni ainakaan ihan niin kevyt, kuin voisi olettaa. Luin kirjan nopeana iltapalana, ja sellaiseksi se oli oikein mainio. Meidän kotona -kirjan lukemisesta on jo vuosia aikaa, mutta muistelen silti, että se onnistui viihdyttämään minua kuitenkin enemmän kuin Ihana ja todella rakastettu, juuri siksi, että ensin mainittu ei tarjoillut minulle jälkimmäisen ahdistuselementtiä. Mutta oikein kelvollista chick-litiä Ihana ja todella rakastettu kuitenkin on, ja oli ihan piristävää lukea genren edustaja, jonka alkuperämaa ei ole Yhdysvallat tai Iso-Britannia.

Tällä kirjalla avaan ikkunan Ruotsiin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Kahden haasteen liettualainen nykydraama

Ivaskevicius, Marius: Naapuri. Kirja kerrallaan, 2005. (Kaimynas, 1998)

Lyönpä kaksi haastekärpästä yhdellä luvulla: liettualaisen Marius Ivaskeviciuksen Naapuri sopii mainiosti lukemistoksi sekä Ikkunat auki Eurooppaan että Hyppää lavalle -haasteeseen.

Kerrostalossa on tapahtunut murha. Epäilyksen alaiseksi joutuu Leonas, "työtä tekemätön idiootti". Leonasin seinänaapurina asustaa Silvia, näyttelijän urasta haaveileva strippari. Silvia puhutaan ympäri ottamaan selvää Leonasista. Murhan tutkijoiden ja naapureiden harmiksi Silvia ja Leonas kuitenkin rakastuvat...

Naapuruus on näytelmän kantava teema. Voi olla, että lukutapani on kyyninen, mutta luin näytelmän niin, että naapuruus tulkitaan kaiken pahan aluksi. Naapuruudesta ei seuraa mitään hyvää, naapureitaan on vain pakko sietää. Johdannossa näytelmäkirjailija sanoo naapuruus-teeman esiintyvän kolmella tasolla: naapuruus tarkoittaa ihmisiä, joiden lähellä asuu, kansoja, jotka sijaitsevat maantieteellisesti lähekkäin, sekä lopulta vielä jumalan ja ihmiskunnan välistä suhdetta. Tämä naapureista kertova näytelmä on osa Lähimmäinen-näytelmätrilogiaa. Olisikin hauska lukea muut sarjan osat, jotta saisin tietää luenko kaikki Ivaskeviciuksen kuvaamat lähimmäissuhteet yhtä synkiksi.

Kerrostalon meno näyttäytyy melko absurdina. Suuren osan aikaa en ollut laisinkaan varma, onko mitään murhaa lopulta edes tapahtunut, mutta se ei oikeastaan ollut teeman kannalta tärkeää. Oikeastaan kuvaan jopa sopisi, jos murha olisi keksitty - naapurit, nuo juoruilevat pikku pirulaiset keksivät kaikkensa Leonasin pään menoksi.

Näytelmän tyyli on asioita toistava ja, kuten jo mainittua, absurdi. Jankkaaminen ja omituiset keskustelut, joissa ei näyttänyt välillä olevan mitään mieltä, tekivät lukukokemuksesta hiukan raskaan. Luulen, että näytelmä avautuisi esitettynä toisella tavalla, kenties kevyempänä. Aikahypyt toimivat minulle hyvin - yhdeksi kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Silvian ja Leonasin tytär, joka vuosia myöhemmin Australiassa pohtii juuriaan. Sen sijaan niin ikään näytelmässä esiintyvät unijaksot olivat minulle puuduttavia. Mikähän siinä on, että minusta unien kuvaaminen missä tahansa fiktiivisessä teoksessa on maailman tylsin ratkaisu? Ainakin, jos kuvaukset venyvät pitkiksi.

Tämän näytelmän lukemisesta on jo aikaa, mutta huomasin, että en voinut kirjoittaa siitä mitään saman tien. Luin nyt näytelmän toiseen kertaan hiukan harppoen, ja luulen, että toinen lukukerta teki näytelmälle oikeutta. Rakenne ja tapahtumat avautuivat aivan uudella tavalla. Taisinkin jo ensimmäisessa Hyppää lavalle -haastepostauksessani mainita, että useimmiten näytelmät vaativat useamman lukukerran.

Naapuria on esitetty Suomessakin, linkitän tähän Hesarin arvion KokoTeatterin esityksestä seitsemän vuoden takaa.

Vaihteeksi dekkari - Vilpittömästi sinun

Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011

Mielestäni erittäin onnistunut kansi! Kuva: Gummerus

Kun aloitimme bloggaamisen Annan kanssa maaliskuussa, mainitsin esittelytekstissäni jotain sen suuntaista, että luen harvoin dekkareita, paitsi Christien kirjoja sekä joitain harvoja valittuja, joita joku luottolukija-ystävä suosittelee. Lisäksi olen myös maininnut, että luen hirmu vähän suomalaisten miesten kirjoittamia kirjoja. Tässä valossa Vilpittömästi sinun oli melko epätodennäköinen valinta lukulistalleni. Sinne se kuitenkin päätyi ja tuli nyt luettua. Ehkä osansa on myös mieleenpainuvalla kannella, jonka suunnittelusta on vastannut Jenni Noponen. Nimi on nyt tiukasti mielessä, sillä hän on vastannut myös toisen minuun vaikutuksen tehneen kannen suunnittelusta, nimittäin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan.

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen, mutta pääosissa ovat suomalaiset naiset Lia ja Mari. Lia työskentelee lehdessä graafikkona ja elää tavanomaista, mutta yksinäistä elämää. Eräänä päivänä työmatkallaan Lia kohtaa rikospaikan, joka jää hänen mieleensä kummittelemaan. Kuka on murhannut naisen, sitten litistänyt tämän ruumiin tohjoksi ja lopuksi työntänyt tämän auton takakonttiin ja jättänyt auton keskelle vilkkainta Lontoota? Lia alkaa selvittää juttua, koska ei saa siltä rauhaa. Apua, mutta myös ylimääräisiä kiemuroita kuvioihin tuo Lian uusi ystävä Mari, sekä tämän työpaikka, jota voinee kutsua vähintään erikoiseksi. Marilla taas on tavoitteenaan pysäyttää Arthur Fried, äärioikeistolainen poliitikko ja puoluejohtaja, jonka Mari pelkää tavoittelevan muutakin kuin pelkkää paikkaa parlamentissa.

Syy sille, miksi luen melko vähän dekkareita, on se että olen melko nössö ja pelokas. Minulle tulee helposti ikävä olo, jos katson vaikkapa jotain astetta jännittävämpää tv-sarjaa. Kauhuun en pysty koskemaan ollenkaan. En yleensä ole kamalan herkkä väkivallalle, paitsi jos kyseessä on esimerkiksi raiskaus tai joku muu kamalan raaka väkivaltateko. En vain kestä mitään, missä joku hyökkää jonkun kimppuun nurkan takaa. En siis kestä pelästymistä. Siksi olen arka tarttumaan dekkareihinkaan, vaikka lajityyppi minua kiinnostaakin - entä jos luenkin jotain liian jännittävää, saanko traumoja? Vilpittömästi sinun oli tässä tapauksessa helpotus. Se tarjosi jännitystä sopivissa määrin, olematta kuitenkaan pelottava. Lisäksi kiinnostuin molemmista kirjassa tutkittavista tapauksista tarpeeksi, että halusin lukea aina vielä yhden luvun eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksenä kirjassa tuli tasa-arvon puolestapuhuminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kirja ottaa kantaa (joskin kevyesti ja genreen sopivin keinoin) muun muassa vähän kaikkialla Euroopassa tällä hetkellä tapahtuvaan äärioikeiston nousuun. Dekkarikin voi olla ajankohtainen ja kantaaottava, ja katsoinkin tämän kirjalle eduksi.

Kukaan tuskin lukee dekkareita kielen takia. Silti annan harvat kirjan miinukset lähinnä kielellisistä asioista. Dialogi tuntuu ajoittain vähän kömpelöltä. Tosin tälle kirjalle puolustukseksi täytyy sanoa, että ajattelen niin useista suomalaisista kirjoista genreen katsomatta. Dialogin merkitys kuitenkin alleviivautuu varsinkin alussa, sillä kielestä puhutaan melko paljon. Lia ja Mari ovat asuneet vuosia Lontoossa ja käyttävät vain harvoin äidinkieltään. Molempien myös mainitaan ajattelevan englanniksi, mutta suomi on heille ajoittain jonkinlainen salakieli tai kieli, jonka avulla voi ilmaista jotain, mikä ei kuulosta hyvältä tai merkitykselliseltä englanniksi. Huomasin monissa paikoin pohtivani käyvätkö Lia ja Mari kulloistakin keskustelua suomeksi vai englanniksi. Välillä keskustelu tuntui kömpelöltä, vaikka olisin kääntänyt sen päässäni englanniksi. "Ei kukaan puhu noin kummallakaan kielellä", huomasin ajattelevani. Toinen asia, jonka huomasin minua häiritsevän, oli Arthur Friedin melko suoraviivainen henkilöhahmo - pahis tuntuisi aidommalta, jos se ei olisi aivan yksioikoisen ällö ja no, paha.

Kirja pohjusti Marin ja Lian hahmoja aika pitkälle, joten vaikka en olisikaan jo valmiiksi tiennyt, että kyseessä on sarjan aloittava osa, olisi silti ollut helppoa arvata, että näihin hahmoihin palataan vielä. Mikäpä siinä, minä ainakin luen mielelläni lisää näiden suomalaisnaisten edesottamuksista. Sysipimeä, toinen osa, onkin jo ilmestynyt, tosin eri kustantajan (WSOY) julkaisemana. Sysipimeästäkin ovat jo nopeimmat bloggailleet, mutta tähän linkitän nyt kuitenkin tämän ensimmäisen osan lukeneiden tekstejä. Ainakin Kirsi, Sara, Liisa ja Booksy ovat lukeneet kirjan ja kirjoittaneet ajatuksistaan.

P.S. Asiaan yhtään liittymättä: osaako joku sanoa, miksi blogger ei enää anna vaihtaa tekstin väriä kuten ennen on antanut? Mielelläni laittaisin linkit eri värillä muun tekstin kanssa, mutta enää ei näytä onnistuvan...

Tiivistahtinen seikkailu Mifonkien jäljillä

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö. Karisto 2012.

Suomalaista aikuisten fantasiaa - ihanaa että joku uskoo sellaiselle olevan lukijoita! Minä ainakin laitoin Mifongin perinnön lukulistalle heti, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. J.S. Meresmaan esikoinen on nopeatempoinen seikkailutarina, jonka keskiöön nousee kahden päähenkilön välinen (vaikea) rakkaustarina. Sukkelasti sujuvasta juonesta huolimatta olisin kaivannut enemmän paneutumista maailmaan ja henkilöihin ja juoniin ja sen sellaiseen. Mifongin perinnössä kun tulee välillä sellainen olo, että seuraavaan juonenkäänteeseen on niin kova kiire, ettei kaikkeen ehdi keskittyä kunnolla. Ehkä seuraavassa osassa seestytään ja pysähdytäänkin hetkeksi?

Lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi, ja minun on edelleen vaikea hahmottaa mitä mieltä olen kirjasta. Tiedän, että 10 vuotta sitten teini-ikäisenä keskellä kovinta fantasiavaihettani olisin RAKASTANUT tätä kirjaa. Olisin samaistunut Ardisiin, joka muistuttaa kovasti lapsuuteni suurinta sankaria prinsessa Ce’Nedraa. Olisin rakastunut mystiseen Danteen, joka metsästää kirjoja. Olisin ollut hurjan innoissani heidän suhteestaan, jossa kumpikaan ei oikein saa sanottua mitä tuntee.

Nyt… No, kirjaa lukiessa kyllä tempauduin täysillä mukaan maailmaan ja tarinaan. Lukiessa pidin tarinasta todella paljon. Mutta jälkikäteen minua alkoi kovasti ärsyttää kumpikin päähenkilöistä, kummankin aikaansaamattomuus keskinäisen rakkaustarinan suhteen. Minua ärsyttää Ardisin itsepäisyys (en ole uskaltanut lukea Belgarionin taruakaan vuosiin, koska pelkään inhoavani Ce’Nedraa ja muita minulle rakkaita hahmoja). Minua ärsyttää Danten korostunut itsenäisyys ja sitoutumattomuus. Pidän enemmän sivuhahmoista, mutta heistä en saa tietää tarpeeksi! Ja kirjan loppu pelottaa minua, mihin tilanteesta päädytään?

Ehkä enemmän kuin seuraavia Mifonkeja (joita niitäkin kyllä odotan ja aion lukea) odotan sitä, mitä J.S. Meresmaa tekee tämän trilogian jälkeen. Hän osaa selvästi kirjoittaa ja luoda maailmoja, ja ehkä tulevaisuudessa liikutaan omaperäisemmillä vesillä. Kaikesta aiemmin sanomastani huolimatta pidin kirjasta, ja sen suurin ongelma oli se, miten paljon se minua muistutti niistä kirjoista joita joskus olen kovasti rakastanut. 10-vuotiaan lukutoukan sydämeen lähtemättömästi jääneen tarinan kanssa on vaikea kilpailla.

Mifongin perintöä on luettu blogeissa ahkerasti, ja kirjailijan omilta sivuilta löytynee kattavin listaus!  

Kirjalla osallistun Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.