Lena Dunham: Not That Kind of Girl

Dunham, Lena: Not That Kind of Girl - A Young Woman Tells You What She's "Learned"
Random House 2014, 265 sivua

Joulu ja uusi vuosikin hujahtivat ohi ilman että edes huomasin. Toivottavasti jokainen sai toivomansakaltaisen juhlakauden. Jonkinlaista yhteenvetoa viime vuodesta pitäisi kai tehdä, mutta sitä ennen bloggaan vielä tästä joulupyhieni viihdykkeestä, joka oli minulle ehdoton luettava.

Minä rakastan Girls-sarjaa. Olen myös samanikäinen Lena Dunhamin kanssa, meillä on ikäeroa vain reilu kuukausi. Ei meillä syntymävuoden lisäksi juuri muuta yhteneväisyyttä olekaan, mutta silti samastun useisiin myötähäpeää ja/tai hilpeyttä herättäviin tilanteisiin, joista Dunham kirjoittaa. Saattaa olla, että Dunham todella on "sukupolvensa ääni", kuten hänestä kirjoitettaessa useasti muistetaan mainita.

Lueskelin Goodreadsista vaihtelevia arvioita tästä kirjasta. Erityisesti huomioni saivat yhden tähden arviot. Niiden kirjoittajat tuntuivat olevan vihaisia Lena Dunhamille/sta sekä tästä kirjasta. Dunhamia syytetään narsismista, ja kirjoittajat näkevät hänet lähinnä rikkaana ja etuoikeutettuna newyorkilaiskakarana. Minusta tuntuu, että nämä närkästyjät eivät olleet ihan tajunneet kirjan (tai Girls-sarjan) pointtia. Kyllä, Dunham kirjoittaa pelkästään itsestään ja omista kokemuksistaan ja suorastaan velloo itsessään. Hän analysoi subjektiivisia ja toisinaan täysin triviaaleja sattumuksia elämässään niin, että tilanteet saavat massiiviset mittasuhteet. Mutta Lena Dunham ei ole sokea itsekeskeisyydelleen. Koska tapahtumat analysoidaan puhki, monet asioista samanaikaisesti saavat olemustaan suuremman merkityksen, mutta myös muuttuvat merkityksettömiksi, ikään kuin vain tekosyiksi nokkelalle dialogille.

Mielestäni tässä piilee kirjan viehätys: kukapa ei olisi eniten kiinnostunut itsestään. Toisaalta kukaan ei ole niin itsekeskeinen, että kertoilisi kaikki itseään koskevat pohdiskelut kanssaihmisilleen. Mutta kun Lena Dunham tekee niin, tuloksena on hauskaa tekstiä. Kukapa uskaltaisi myöntää olevansa itsekeskeinen ja neuroottinen hermoraunio. Lena Dunham myöntää, mutta toisaalta lukijana ymmärrän tekstin olevan äärimmilleen vietyä rehellisyyttä, joka ei välttämättä kerro totuutta siitä, millainen Lena Dunham on ihmisenä. Kyseessä on toimiva tyylikeino. Kirjailijana Dunham on terävä ja hauska ja ennen kaikkea rehellinen. (Edelleen, siis rehellinen kirjoittajana ja tyylissään, en ota kantaa siihen, ovatko Dunhamin kuvaamat tilanteet liioiteltuja tai väritettyjä paperilla. Siinä on ero.)

Not That Kind of Girl sai kovasti julkisuutta jo ennen ilmestymistään. Lähinnä siksi, että Dunham sai massiivisen kustannussopparin ilman että minkäänlaista käsikirjoitusta oli vielä olemassa. Luin kirjan ilmestymisestä ensimmäistä kertaa Kirjavasta kammarista. Karoliina kertoo (sen lisäksi että piti kirjasta kovasti) olleensa etukäteen hiukan peloissaan siitä, että kirja olisi kiireellä kyhätty, huonosti toimitettu tilaustuote, jolla haluttaisiin rahastaa. Minun täytyy myöntää, että minulla oli hiukan samansuuntaisia huolenaiheita. Täytyy myös myöntää, että joiltain osin nämä huolenaiheet osoittautuivat mielestäni aiheellisiksi. Esseistä tuli kuva, että ne on kirjoitettu nopeasti. Voi tietysti olla, että olen väärässä, ja että oikeasti jokaista tekstiä on hiottu tunti- ja päiväkausia, mutta toisinaan silti tuntui, että en täysin pysynyt kärryillä kirjoitusten rakenteesta. Ymmärrän, että perusteellinen jaarittelu on eräs Dunhamin tyylikeinoista, eikä minua häirinnytkään tuo mainittu jaarittelu, vaan ehkä se, että ajoittain tuntui että asioita on laitettu paperille lähinnä siinä järjestyksessä kun ne ovat tulleet mieleen. Vähän niin kuin minä tässä blogissa.

Mutta tästäkin huolimatta nautin tästä kirjasta kovasti. Tavallaan ymmärrän myös niitä, joita kirja ei voisi vähempää kiinnostaa. Niin, Not That Kind of Girl on yhden ihmisen kokemuksia itsestään ja ympäröivästä maailmasta, mutta ainakin minä 28-vuotiaana nuorena naisena tunnistan monia Dunhamin kuvaamia tuntemuksia. Lisäksi ihailen hänen terävää tapaansa kirjoittaa noista tuntemuksista. Tekstien taso vaihtelee, mutta parhaimmillaan Lena Dunham on mielestäni samanaikaisesti vilpitön ja naseva. Ja ne ei-niin-loistavat tekstit ovat kuitenkin selkeässä vähemmistössä tässä kokoelmassa, onneksi.

Täytyypä vielä loppuun mainita esimerkki siitä miksi ihailen Lena Dunhamia. Kuten monet tietävät, hän saa aika paljon kritiikkiä. Monistakin asioista, mutta esimerkiksi siitä, että hän esiintyy Girls-sarjassa melko paljon alasti tai yläosattomissa. Ja tekee sen vieläpä siitä huolimatta, että hänellä ei ole mallin vartaloa. Not That Kind of Girlissä tulee useassa paikassa ilmi, että kritiikki satuttaa kohdettaan. Totta kai, onhan Lena Dunham ihminen. Toisaalta Dunham ei tee asiasta numeroa, se tulee ilmi ikään kuin ohimenevinä mainintoina. Minulle tulee kaikesta sellainen kuva, että Dunhamille on kaikesta huolimatta tärkeintä pysyä rehellisenä itselleen ja taiteelleen. Se osoittaa mielestäni tervettä itsetuntoa ja kykyä keskittyä olennaiseen, ja se itsessään on jo ihailuni arvoista.

Donna Tartt: Tikli

Tartt, Donna: Tikli
WSOY 2014, 895 sivua
Suomennos: Hilkka Pekkanen
(The Goldfinch 2013)

Tikli ei ollut mikään kaikkein todennäköisin lukuvalinta, sillä luin Tarttin (toistaiseksi) kuuluisimman teoksen The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) vasta noin vuosi sitten, enkä ollut aivan yhtä hurmaantunut kuin monet muut ovat olleet. Jotenkin minä sitten en kuitenkaan voinut vastustaa Tikliä, kun se suomennoksen ilmestymisen jälkeen sai niin kovasti rummutusta. Tikli tuijotteli hyllyssä aikansa, kunnes hiukan vastentahtoisesti otin tiiliskiven lukuun. (Nämä tiiliskivet muuten ovat yksi syy sille, että vakaasti harkitsen sähköisen lukulaitteen hankintaa. Kirjaa ei olisi niin raskas kannatella. Tikliä lukiessa jopa pelkäsin, että nide hajoaa oman painonsa alla.)

Tikli ja joululavastus

Tikli on aikamoinen odysseia. Päähenkilö Theo Deckerin elämä muuttuu taidemuseon räjähdyksessä, joka tappaa hänen äitinsä. Siinä samassa sekaannuksen hetkessä Theon mukaan lähtee arvomaalaus. Theo kasvaa ja vaeltaa läpi Yhdysvaltojen mukanaan maalaus, suru ja painava omatunto.

Taidemaailman kuvauksen kannalta Tikli on hirmuisen kiinnostava. Kirjassa kuvataan muun muassa varastettujen taide-esineiden kauppaa ja jäljitystä, ja vaikka (tai ehkä juuri siksi) en asiasta paljoakaan tiedä, oli Tarttin kertoma mielestäni jopa ihailtavan uskottavaa. Vähän ehkä yllättäen maalaustaidetta enemmän Tiklissä saa huomiota kuitenkin antiikkikalusteet ja niiden entisöinti. Theon ystävän Hobie omistaa antiikkiliikkeen ja tutustuttaa Theon vanhan puun kiehtovaan elämään. Antiikkimaailman kuvaukset olivat mielestäni yhtä lailla kiinnostavia, jälleen ehkäpä siksi että en tiedä asiasta juuri mitään.

Suuresta sivumäärästä huolimatta Tikli on melko nopealukuinen. Muutamat ovat moittineet kirjaa jaarittelusta ja olisivat kaivanneet karsimista. Minulla ei Tiklin kanssa tätä ongelmaa ollut, toisin kuin The Secret Historyn kanssa. Minulle jokainen sivu tuntui oleelliselta, vaikka luonnollisesti näin pitkässä ja monessa ympäristössä liikkuvassa kirjassa oli osioita, joista pidin vähemmän kuin toisista. Minusta esimerkiksi teini-ikäinen Theo on miellyttävämpi henkilö kuin aikuinen Theo, mutta samalla kasvavan ahdistuksen seuraaminen on koukuttavaa. Lukiessa toivoin koko ajan, että olisin voinut olla neuvomassa Theoa, joka tuntui jatkuvasti tekevän vääriä valintoja.

Tarttin kieli on hurjan kaunista ja osuvaa. Siksi on sääli, että suomennos vilisee lyöntivirheitä, varsinkin kirjan loppupuolella. Lukiessa tuli olo, että kiireessä on tehty. Virheistä huolimatta nautin kovasti tästä kauniista ja surumielisestä kirjasta. Jälleen kerran huomasin myös nauttivani kovasti paikkakuvauksesta. New York ja Hobien antiikkiliike ja asunto muodostuivat silmieni edessä kovin elävinä ja hurmaavina. Las Vegas vähemmän hurmaavana, mutta yhtä lailla elävänä sekin.

Kirja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Nenä kirjassa, Ilselä, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Jokken kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus ja Kirsin kirjanurkka.

Kolea kokemus

Dickens, Charles: Kolea talo
Loistopokkari 2008, 936 sivua
Suomennos: Kersti Juva
(Bleak House 1852-1853)

Voi jestas... Rehellisesti sanoen tämä taitaa olla bloggaushistorian ensimmäinen kirja, jonka lukeminen meni todelliseksi Suorittamiseksi. Itse asiassa, mieleeni ei tällä hetkellä edes tule muita kirjoja, joiden lukeminen olisi tuntunut yhtä tiukalta pakkopullalta kuin tämän. (No, ehkä joskus lukiossa pakkoluettavana ollut Gulliverin retket tulee lähelle.) Joka tapauksessa, anteeksi nyt, mutta nyt on tunnustettava: tämän kirjan loppuun asti lukeminen oli piinallista.

Lyhyesti kerrattuna lukukokemukseni meni näin:

1. Aloitin kirjan innosta pinkeänä kesäkuussa. (Kyllä, kesäkuussa, siis puoli vuotta sitten!) Kirjan oli tarkoitus olla kesäklassikkoni, koska ajatus kesällä luettavasta tiiliskiviklassikosta tuntui hyvältä. Olin varma, että rakastaisin tätä kirjaa, sillä vaikka olin lueskellut joitain vähemmän innostuneita blogiarvioita, mietin, että jos yksi lempikirjailijoistani Nick Hornby mainitsee Dickensin yhdeksi lempikirjailijakseen, niin kyllähän minäkin tätä rakastaisin. Lisäksi minulla oli hämärä mutu, että Dickens kirjoitteli empaattisesti köyhistä ja raihnaisista, mikä ei haitannut yhtään myönteisen ennakkoasenteen synnyttämisessä.

2. No, kyllä Kolea talo periaatteessa täytti kesäklassikon aseman, sillä urhoollisesti soudin kesän aikana kirjaa yli puolivälin. Puoliväliin asti olin periaatteessa edelleen optimistinen, sillä vaikka kirjassa ei tapahtunutkaan yhtikäs mitään lähes viiteensataan sivuun, (ellei lasketa miljoonien eri henkilöhahmojen esittelyä) niin olin vakuuttunut että "kyllä tämä tästä vielä lähtee käyntiin, tämä nyt on tällaista lämmittelyä ja tarinan pohjustusta".

3. Noin sivulla 500 tajusin, että kirjassa ei tule tapahtumaan jatkossakaan yhtikäs mitään.

4. Lukeminen muuttui tahmeammaksi kuin mikään koskaan missään.

5. En halunnut luovuttaa, sillä olinhan rämpinyt kirjassa jo yli puolivälin. En kai minä nyt lukisi viittä sataa sivua turhan takia?

6. Muutama kuukausi meni, jolloin lähestulkoon pakotin itseni lukemaan kirjaa edes yhden luvun silloin tällöin.

7. Pelastukseksi koitui Facebookissa ollut marraskuinen lukuhaaste, jonka aikana päätin urheasti päästä Kolean talon loppuun.

8. Melkein onnistuin, taisin lukea viimeiset noin sata sivua joulukuun ensi päivinä.

9. Yllättäen melkein nautin kirjan viimeisestä paristasadasta sivusta, joilla löyhiä juonenpäitä sidotaan yhteen. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän tässä vaiheessa kiinnostuneeni muutamien henkilöhahmojen kohtaloista.

10. Niin, ne henkilöhahmot... Esther Summerson, jonkinlainen päähenkilö, on tavallaan ihan kiinnostava tarinansa takia, mutta kun hahmo on hyveellisempi kuin yksikään pyhimys, kiinnostus kävi monasti myös lähellä ärtymystä. Muutamia muitakin kiinnostavia tyyppejä kirjassa on, mutta niitä tulee ja menee tarinassa ja yhteenkään ei oikeastaan pysähdytä ennen kuin loppupuolella, joten olen melkoisen vakuuttunut että tulen unohtamaan hahmoista jokaisen, ennen kuin vuottakaan tämän kirjan lukemisesta on kulunut.

11. Mitä tästä sain? Nyt voin sanoa tutustuneeni Dickensin tuotantoon yhden kirjan verran. Olen lukenut Kolean talon. Kannesta kanteen, vaikka tiukoille otti. No juu, olihan tässä tietysti 1800-luvun Lontoon kuvausta aidoilla paikannimillä ja toki tuon ajan yhteiskuntakuvausta, joka kiinnosti. Siltikin täytyy sanoa että laihaa on kiisseli, kun vain tämä jäi käteen. Ehkä minun olisi pitänyt ottaa Irenen varoitukset vakavammin. Lisäksi olen hyvin iloinen päätöksestäni lukea tavoilleni poikkeuksellisesti alunperin englanniksi julkaistu kirja suomennettuna. Tahkoaisin tätä vielä varmasti seuraavalla vuosikymmenelläkin, mikäli olisin yrittänyt englanniksi. Suomennoksessa sen sijaan ei ole moitteen sanaa, hatunnosto Kersti Juvalle, hienoa työtä.

12. Tästä karmaisevasta pettymyksestä huolimatta en suostu luovuttamaan. Epäilemättä Dickens on asemansa ansainnut. Kai minä vain aloitin väärällä kirjalla, toivon?

Sarjissunnuntai: Lepakkoelämää

Bechdel, Alison: Lepakkoelämää
Kääntöpiiri 2000
Suomennos: Stina Grönroos
(Yhteispainos albumeista Dykes to Watch Out For - the Sequel 1992 ja The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993)

Bechdel Alison: Lepakkoelämää II
Like 2010, 108 sivua
Suomennos: Tarja Sahlstén
(The Essential Dykes to Watch Out For 2008)

Alison Bechdel tuli tunnetuksi näillä Lepakkoelämää-sarjakuvilla jo ennen Hautuukotia ja Äideistä parhainta. Minulle varsinkin viimeksi mainittu oli suuri elämys, yksi viime vuoden parhaita ja muistettavimpia lukukokemuksia, joka nosti Bechdelin yhdeksi suosikkisarjakuvataiteilijakseni. Nämä Lepakkoelämää -albumit osuivat ihan sattumalta käteeni kirjastossa, ja hiukan ihmettelin, miten en ole lukenut näitä aiemmin. Ensimmäinen albumi on suomennettu lähes viisitoista vuotta sitten ja toinenkin jo neljä vuotta sitten, vuosi Hautuukodin suomentamisen jälkeen. Lukiessa minulla nousi kuitenkin vahvoja muistijälkiä sarjasta - olen luultavasti lukenut ainakin ensimmäisen albumin aiemminkin, mutta en ollut osannut yhdistää tekijää samaksi kuin Hautuukodissa ja Äideistä parhaassa.

 Lepakkoelämää -sarjat ovat aika paljon kevyempiä kuin mainitut pitkät, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit. Myös Lepakkoelämää on käsittääkseni ainakin löyhästi Bechdelin omasta ja tuttavapiirin elämästä ammentava, mutta ei niin suorasti ja tarkasti kuin myöhemmät romaanit. Lyhyesti kerrottuna Lepakkoelämää-sarjassa seurataan päähenkilö Mon ja tämän ystävien elämää. Enimmäkseen käsitellään ihmissuhteita, mutta myös erilaisia yhteiskunnallisia asioita, kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa. Yksi mieleenpainuva tarinalinja on Tonin ja Claricen suhde. Toni ei ole tullut kaapista konservatiivisille vanhemmilleen, vaikka parisuhdetta saman naisen kanssa on takana jo kymmenisen vuotta ja hankinnassa on lapsi.

Kaksi suomennettua albumia kattavat lähes kymmenen vuoden ajanjakson sarjaa, vuodesta 1990 vuoden 1998 lopulle. Aivan uunituoreista sarjakuvista ei siis todellakaan ole kyse. Bechdelin tyyliin kuuluvat runsaat viittaukset. Näissä sarjakuvissa viittauksia on paljon varsinkin ajankohtaisiin aiheisiin ja (Yhdysvaltojen) päiväpolitiikkaan. Täytyy myöntää, että minulta menivät monet viittauksista viuhuen ohi, sillä joko en muista kyseisiä tapahtumia tai sitten en ole ikinä edes kyseisistä tapahtumista tai henkilöistä kuullut. Tämä ei kuitenkaan mielestäni lukukokemusta häirinnyt, vaan minusta tuntui joka tapauksessa todella nostalgiselta lukea vahvasti aikaansa kiinnittynyttä sarjakuvaa. Ensimmäisen albumin saatesanoissa Bechdel itsekin tunnustaa, että hänen on hankala tavoittaa tapahtumia, joihin osa viittauksista liittyy.

Lepakkoelämää-albumeja on käsittääkseni suomennettu vielä ainakin kolmas, jonka toivottavasti löydän kirjastosta lähiaikoina.

Sarasvatin hiekkaa äänikirjana

Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2006 (2005)
Lukija: Jarmo Mäkinen

Minun on hankala lähestyä tätä kirjaa samalla tavalla kuin moni muita proosateoksia. Ensinnäkin luen hyvin vähän tämäntyyppistä kirjallisuutta - jos tällä nyt mitään tyyppiä on, sillä toisaalta tämä on mielestäni dystopiakirjallisuutta ja toisaalta taas hyvinkin suoraviivaista realismia. (Äänikirjan kotelo määrittelee tämän ekologiseksi trilleriksi, lajityyppi, jonka edustajia en ainakaan ole lukenut muita.) En siis osaa ollenkaan sanoa, onko tämä lajityypissään tyypillinen tai epätyypillinen.

Ja tästä päästäänkin toiseen pulmaan, mikä minulla on tämän kirjan kanssa. Minä en osaa sanoa, onko tämä mielestäni hyvin kirjoitettu kaunokirjallisena teoksena. Paikoitellen kirjassa, varsinkin dialogeissa, on ärsyttävää toistoa sekä liiallista selittämistä. Toisaalta kirjan rakenne on mielestäni toimiva siirryttäessä päähenkilöstä toiseen. Siirtymät kriittisissä paikoissa rakentavat jännitystä ja luovat odotuksia, mikä, saattaa olla, vain korostuu kun kirjaa kuuntelee äänikirjana, eikä lue, jolloin olisi mahdollisuus kurkata sivuja eteenpäin ja tarkistaa milloin kulloisiinkin hahmoihin palataan seuraavan kerran.

Samalla kuitenkin tästä kirjasta kirjoittaessa tuntuu täysin turhalta nillittää jostain toistosta, kun kirjan sanoma on niin painava ja painokkaasti perusteltu. Sivilisaatioita on tuhoutunut ennenkin ja ei ole mitään syytä olettaa, etteikö voisi tuhoutua vastakin. Tällä hetkellä yhteisesti nopeutamme omaa tuhoamme sillä, että emme ota ilmastonmuutosta ja arktisten jäätiköiden suojelua tarpeeksi vakavasti.

Mieltäisin kirjan päähenkilöiksi venäläisen Sergejn ja intialaisen Amritan, mutta ilahduttavan paljon taustoitetaan myös suomalaisen Karin ja filippiiniläisen Susanin hahmoja. Kaikkia yhdistää huoli planeetasta ja kiiinnostus luonnonilmiöihin. Jotenkin tuntuu, että Isomäki tahtoo erilaisten etnisten taustojen päähenkilöillä korostaa sitä, kuinka ilmasto on meidän aivan kaikkien yhteinen huoli, ja tiukassa tilanteessa me kaikki myös jaamme katastrofien seuraukset. Lisäksi kaikkien maailman valtioiden olisi sitouduttava tekemään töitä ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseksi, sillä kukaan ei pääse mahdollisen katastrofin seurauksilta karkuun.

Olen lukenut Risto Isomäen kirjoituksia aiemmin Pandan polku -lehdestä, jossa hän on jo onnistunut vakuuttamaan minut asiantuntemuksestaan. Tämän kirjan ehdottomasti parasta antia onkin läpi paistava asioihin perehtyminen. Ilmastokatastrofi ei ole mitään science fictionia vaan hyytävän kylmää realismia.

Knausgårdin Kolmas kirja ja muuta höpinää

Knausgård, Karl Ove: Taisteluni - Kolmas kirja
Like 2013, (lukemani painos Miki-painos 2014, 931 sivua)
Suomennos: Katriina Huttunen
(Min Kamp. Tredje bok, 2009)

Tykkäsin kovasti Knausgårdin muisteloiden kahdesta ensimmäisestä osasta, joista tosin onnistuin bloggaamaan vain ensimmäisestä. Kahdesta ensimmäisestä osasta Toinen kirja, jossa Karl Ove on aikuinen ja päässyt eroon isänsä ahdistavasta läsnäolosta, nousi suosikikseni, vaikka Ensimmäinen kirja oli myös loistava. Innostustani Kolmannen kirjan lukemiseen kuitenkin madalsi inan verran se, kun kuulin kirjan käsittelevän Karl Oven lapsuutta. Kolmas kirja taitaa lopulta jäädä minun Knausgård-paremmuusrankkauksessani kahden ensimmäisen jalkoihin, mutta siitäkin huolimatta kirja on loistava. Tietenkin.

Typerä blogger lataa kuvan pystysuunnassa, vaikka se on tallennettu vaakana. Olen liian kärsimätön pohtimaan, miten asian voisi korjata...

Kirja on samanaikaisesti lämminhenkinen ja nostalginen, sekä hyytävä ja vähän (mutta onneksi vain vähän) jopa inhorealistinen. Hyytävyys johtuu Karl Oven arvaamattomasta isästä, jonka askelten ääniä rappusissa aloin jo itsekin lukijana pelätä. Luin jostain Knausgårdin haastattelusta, että hänellä on ollut itse isäksi tultuaan päämääränä lähinnä yksi asia - se että hänen omat lapsensa eivät koskaan pelkäisi häntä. (Valitettavasti en voi nyt linkittää haastattelua, sillä en yhtään muista mikä haastattelu monista lukemistani tämä kyseinen mahtoi olla. :( ) Tämä on helppo ymmärtää. Ei liene mitään pahempaa vanhempi-lapsi suhteessa, kuin jos lapsi pelkää vanhempaansa.

Neljäs kirja on jo ilmestynyt tänä syksynä, mutta minä luultavammin luen sen vasta ensi vuoden puolella. Minulla on taas jotenkin päässyt ryöpsähtämään kirjastokirjojen pino luvattoman korkeaksi, ja jotenkin eilen satuin "vahingossa" tilaamaan aivan tolkuttomat määrät kirjoja parista eri nettikaupasta. Kirjojen tilaaminen lähti aivan viattomasta syystä - päätin ostaa itselleni seminaarityössäni tarvitsemani kirjan, sillä sitä ei löydy oman yliopistoni kirjastosta ja kaukolaina tulisi maksamaan lähes saman verran, kuin kirja uutena itselle hankittuna. No, tilasin sitten tuon opiskelukirjan lisäksi kolme neljä pokkaria, yhden kovakantisen uutuuden ja neljä sarjakuvaa... Hups. Toisaalta jokaikinen kirjoista on sellainen, että olen tiennyt jo pidemmän aikaa haluavani ne omaan hyllyyni. Olen lopulta aika maltillinen kuluttaja myös kirjojen suhteen.

Marraskuun bloggailut ovat olleet mainitun seminaarityön takia aika vähissä, mutta tällä hetkellä minulla on bloggausjonossa yksi äänikirja ja kaksi sarjakuvaa. Lisäksi minulla on kesken kaksi tiiliskiveä, joista toivoisin saavani luettua edes toisen loppuun tämän viikon aikana. Kokonaisuutena tämä vuosi vaikuttaa jäävän lukemisten suhteen jopa vielä vaatimattomammaksi kuin viime vuosi, mutta toisaalta ei se määrä vaan se laatu. Näppituntumalta sanoisin, että olen tänä vuonna lukenut vähemmän "ihan ok" -kirjoja kuin viime vuonna, ja lisäksi löysin tänä vuonna sellaiset upeat kirjailijat kuin John Irving, Iris Murdoch ja Arthur Conan Doyle... Olen aika iloinen myös lähestyvästä joulukuusta, joka on loman odotuksen takia yksi lempivuodenaikojani, ja tulee toivottavasti olemaan myös hyvä lukukuukausi.

Tiistaiklassikko

Lee, Harper: Kuin surmaisi satakielen
Gummerus 2012, 411 sivua
Suomennos: Maija Westerlund
(To Kill a Mockingbird 1960)

Sain toissakesänä mieluisan kirjalahjan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta. Hän lähetti minulle pokkaripainoksen tästä Harper Leen klassikosta, joka on ollut lukulistallani pitkään. Kuten usein käy, kun kirja saapui kotihyllyyn, sen lukeminen hiukkasen viivästyi, mutta hyvää kannattaa odottaa, vai mitenkä se meni...

Minulla oli jostain syystä todella erilainen ennakkokäsitys Kuin surmaisi satakielestä, kuin mitä kirja todellisuudessa oli. Ensinnäkin kuvittelin kirjan tapahtumapaikaksi suurkaupungin, New Yorkin tai kenties jonkin toisen itärannikon jättiläisen. Toisekseen kuvittelin kirjan olevan kerronnaltaan synkkä ja kenties jopa ahdistava. Ehkä siksi lukeminen vähän lykkääntyi, minä kun en lukijana jaksa kovin usein lukea erityisen tummissa vesissä liikkuvaa fiktiota. Todellisuudessa kirja sijoittuu pikkukaupunkiin Alabamassa. Vaikka kirjan sanoma oikeudenmukaisuudesta kerrotaan melko synkän tarinan kautta, lapsikertoja, poikatyttö Scout tuo tarinaan sellaista vilpittömyyttä ja kauneutta, että en kokenut tarinaa ollenkaan niin raskaana lukea, kuin olisin voinut odottaa. Lyhykäisyydessään selitettynä kirjan juonen voisi tiivistää kutakuinkin niin, että tummaihoista Tom Robinsonia syytetään valkoihoisen tytön raiskauksesta. Tätä ei 1930-luvun pikkukaupungissa hyvällä katsota, ja kyläläiset ovat mielessään tuominneet Tomin jo ennen oikeudenkäyntiä. Hyvällä ei myöskään katsota sitä, että Atticus Finch, Scoutin isä, ryhtyy puolustamaan Tomia. Tarinassa on toki synkkiä sävyjä, väkivaltaa ja sen uhkaa, mutta koska kaikki kerrotaan pikkutytön näkökulmasta, monet asiat jäävät viittauksen tasolle.

Olen kuullut monen tutun tai hiukan tuntemattomammankin suusta, että lapsikertojat eivät usein ole heidän mieleensä. Onpa itsellänikin hiukan ennakkoluuloja lapsikertojia kohtaan, vaikka totta puhuen en ihan tiedä miksi. Äkkiseltään muistan tykänneeni kovastikin muutamasta kirjasta, joissa on lapsikertoja (siis Kuin surmaisi satakielen lisäksi). Yksi kotimaisia suosikkejani on Olli Jalosen Poikakirja. Tällä hetkellä luen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa, joka keskittyy Karl Oven lapsuuteen. Molemmissa näissä, kuin myös Kuin surmaisi satakielessä, tavoitetaan mielestäni jotain olennaista lapsuuden tuntemuksista, siitä kuinka vahvana epäoikeudenmukaisuus tuntuu lapselle ja kuinka avuttomaksi itsensä sen kohdalle osuessa tuntee. Nyt kun mietin asiaa, niin luultavasti juuri lapsikertojan kautta kerrottuna Kuin surmaisi satakielen sanoma koskettaa niin syvältä kuin se tekee.

Kiitos vielä Jaanalle, että tämä upea kirja osui lukureitilleni, tämä oli minulle oikea viiden tähden kirja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä, sillä tämä todella vetäisi mukaansa. Myös Marile on lukenut kirjan vastikään.