Mitä tapahtui oikeasti?

Salla Simukka: Toisaalla. Tammi 2012. 

Luin loppukesästä Salla Simukan nuortenromaanin Jäljellä, ja nyt luettu Toisaalla on sen toinen, täydentävä osa. Jäljellä kertoi siis tarinan teini-ikäisestä Emmistä, joka heräsi eräänä päivänä täysin tyhjässä maailmassa tietämättä mitä on tapahtunut (kirjoitukseni voit lukea täältä). Toisaalla tarjoaa nimensäkin mukaisesti toisen näkökulman: mitä oikeasti tapahtui.

Ihan hirveästi en voi sanoa kirjan tapahtumista paljastamatta juonta. Toisaalla koostuu kahdesta kertomuksesta: siitä, mitä tapahtuu ensimmäisen osan jälkeen ja siitä mitä oikeasti tapahtui ensimmäisessä osassa. Tämän osan päähenkilö Samuel kertoo tapahtumista Emmille vastoin muiden tahtoa. Näkökulma on aivan toisenlainen kuin Emmiin keskittyneessä Jäljellä-kirjassa, sillä toisin kuin Emmi, Samuel tietää koko ajan tasan tarkkaan mitä tapahtuu. Luettuani Jäljellän, minulla oli arvaus siitä, mistä oli kyse. Aika lähelle todellisuutta osuin.

Näistä kahdesta romaanista Jäljellä on ehdottomasti vahvempi ja kiinnostavampi teos. Toisaalla on olemassa oikeastaan vain suhteessa siihen. Lukija haluaa Jäljellän luettuaan tietää, mitä tapahtui. Yksin tämä tarina ei mielestäni toimisi. Ja siksi tämä tekstini jää näin tyngäksi: on mahdoton sanoa kirjasta mitään paljastamatta Jäljellän loppuratkaisua ja koko tämän kirjan ideaa.

Teosparin ovat lukeneet ainakin Sara (Jäljellä, Toisaalla) ja Titania (Jäljellä, Toisaalla), joka ei ihastunut tähän jälkimmäiseen osaan.

Nuoren naisen elämää Vaaralla

Teuvo Pakkala: Elsa. 1894.

Perinteisestä asioiden viime tippaan jättämisestä johtuen yhdelle viikolle kasaantui luettavaksi kasa suomalaisia realismin ja naturalismin klassikoita. En ehkä hihkunut alkujaan onnesta, sillä mitään kovasti odotettua ei lukulistalta löytynyt. Alkuun tämän lajin klassikot myös tuntuivat puuduttavan samanlaisilta epäoikeudenmukaisuuksineen ja onnettomine loppuineen. Ajattelin, että jo kirjaan tarttuessa tiedän, miten kirja loppuu: päähenkilö kuolee/joutuu vankilaan/joutuu jonkin sortin kadotukseen. Mutta jotenkin tämäkin aihe tempaisi mukanaan. Mitä enemmän kirjoja luin ja mitä enemmän luin teoreettista tekstiä näistä kirjoista ja aikakaudesta, sitä innokkaammin kirjoja kahlasin läpi. Vaikka loppuratkaisukin olisi ollut ennalta tiedossani, saattoi tarina silti yllättää. Ja ainakin minuun nämä romaanit ja draama taisivat toimia tarkoitetulla tavalla, sillä niin vihainen henkilöiden kohtaamasta epäoikeudenmukaisuudesta välillä olin.

Omaksi suosikikseni lukulistalta muodostui lopulta Teuvo Pakkalan Elsa. Teos on jatko-osa Pakkalan aiemmalle kirjalle Vaaralla, mutta sen kyllä saattoi lukea myös itsenäisenä teoksena. Molemmat kirjat sijoittuvat juuri sinne Vaaralle, Ouluun. Vaaralla kuvaa usean työläiskaupunginosan ihmisen elämää ja esimerkiksi Elsan lapsuutta. Elsassa nimensäkin mukaisesti keskitytään Elsan myöhempiin vaiheisiin sekä sivussa myös hänen kahden lapsuudentoverinsa, Marin ja Liisan kohtaloihin.

Ei liene kovin suuri juonipaljastus, että Elsalle käy huonosti. Elsa ei kuitenkaan romaanina ole läheskään niin pessimistinen ja kurja kuin voisi olla. Onnettomien ihmiskohtaloiden lisäksi se myös sisältää toisista välittämistä ja huolehtimista, ennakkoluulottomia läheisiä, omien puutteiden huomaamista (ja myös niiden korjaamista), valoa ja tulevaisuudentoivoa. Kaikki ihmiset - edes miehet - eivät ole pahoja, vaan erityisesti merimiehet kuvataan suurisydämisiksi ja uskollisiksi. Roistot löytyvät (tietenkin) yläluokan parista. Kaikkein pahin on kuitenkin köyhästä perheestä ottolapseksi otettu Aappo, joka ei välitä pätkääkään perheensä kohtalosta ja joka käyttää köyhiä tyttöjä surutta hyväkseen.

Teoksessa nostetaan esiin erityisesti ihmisten ennakkoluulot ja tuomitsevuus. Toisten onnettomuuksista iloitaan, ainakin jos ne sattuvat sellaisille ihmisille, joita on pidetty nuhteettomina. Kaikkein kauheinta on tietää, että näitä tällaisia ihmisiä on aina olemassa. Niitä, jotka kääntävät selkänsä heti ensimmäisten vaikeuksien ilmaannuttua, niitä jotka nauttivat toisten surusta.

Onneksi kaikkialta löytyy taatusti myös niitä Liisoja, jotka tekevät kaikkensa pitääkseen toisista huolta.

Elsaa voin vilpittömästi suositella kelle tahansa. Vaikka tarina ehkä käynnistyykin vähän hitaasti, vauhtiin päästyään sitä on vaikea laskea käsistään. Elsaan ihastumisen myötä myös Vaaralla pääsi minun lukulistalleni.

Antikvariaattilöytönä lempparikirjailijaa

Niin kirjastossa kuin antikvariaateissakin tapanani on vilkuilla hyllyjä samojen aakkosten kohdalta. Tässä päivänä eräänä yllätyin iloisesti, kun löysin peräti kaksi ennenlukematonta teosta lempparikirjailijaltani Simone de Beauvoirilta. Turhia miettimättä opukset lähtivät mukaani. Kirjat Loppujen lopuksi ja Ajan haasteet päätyivät täydentämään Simone de Beauvoirin muistelmateosten kokoelmaani. Aiemmin keväällä tuli hankittua teokset Murtunut nainen (ei kuulu muistelmien sarjaan) sekä Pariisi 1939-44. Lisäksi minulla on olemassa ja olen lukenut Perhetytön muistelmat, joka kuitenkin puuttuu kuvasta.

Loppujen lopuksi -kirjan kansilieve väittää, että muistelmateosten sarjaan kuuluvat seuraavat teokset:

• Perhetytön muistelmat
• Voiman vuodet
• Pariisi 1939-44
• Ajan haasteet
• Ei yksin hengestä (EDIT kommenttiketjussa käy ilmi, että kyse ei ole muistelmasarjaan kuuluvasta teoksesta, jostain syystä kuitenkin mainittu kansiliepeessä sellaiseksi) 
• Maailman meno
• Asioiden laita
• Loppujen lopuksi

Olen lukenut Perhetytön muistelmien lisäksi tästä listasta Ei yksin hengestä. Lukemisesta on jo joitain vuosia, mutta muistelisin lukeneeni kirjaa romaanina, en muistelmateoksena. Mene ja tiedä, ehkä kyseessä oli teos, joka perustui tosielämään, mutta joka oli naamioitu romaanin muotoon. En jaksa enää muistaa kirjan tapahtumia kovinkaan tarkasti, sillä olen lukenut kirjailijan tuotantoa melko tiiviiseen tahtiin ja osa kirjoista sekoittuu päässäni keskenään. Ehdoton suosikkini Simone de Beauvoirin kirjoista on kuitenkin hänen ehkä tunnetuin kaunokirjallinen teoksena Mandariinit (1 ja 2), joka käsittääkseni sekin perustuu kirjailijan omaan elämään, mutta on kirjoitettu romaanimuotoon.

Olen totta puhuen hitusen yllättynyt kuinka vähän Simone de Beauvoir näkyy kirjablogeissa. Olen jotenkin kuvitellut, että de Beauvoir on akateemisten naisten suosikki, ja täysin mutuhuttu-tuntumalla heitettynä veikkaisin, että kirjabloggaajista iso osa edustaa akateemisen koulutuksen hankkineita naisia.;) En lähde arvailemaan vähäisen blogihuomion syitä, mutta joka tapauksessa olen äärimmäisen iloinen löydöistäni ja kirjahyllyni sisällön kartuttamisesta näillä aarteilla.

Hyvä sydän vai kulissit?

Kuva SKS

Minna Canth: Kauppa-Lopo. 1889.

Hämmästytin itseni huomaamalla, että lupasin tänä vuonna kirjoittaa kaikista lukemistani kaunokirjallisista teoksista. En siis esimerkiksi vain kokonaisista kirjoista. Minna Canthin Kauppa-Lopo on laaja novelli, joka oli lukemistona opintoja varten. Alkuun en siis tullut ajatelleeksi, että voihan tästäkin kirjoittaa!

Tähän saakka tuttavuuteni Minna Canthin kanssa on sisältänyt vain näytelmiä. Novelli oli siis uusi aluevaltaus. Draaman lukeminen on sen verran vieras laji, että proosaan siirtymisen helppouden huomasi selvästi. Kauppa-Lopo tuli luettua yhdessä hujauksessa. Näytelmien lukeminen kirjana on tuntunut minusta aina vähän oudolta, ja mielelläni lukisinkin lisää Canthin proosaa. Yhteisniteestä Kauppa-Lopon kanssa löytyisi Canthin toinen laaja novelli Agnes, mutta se taitaa saada jäädä odottamaan kiireettömämpiä lukuaikoja.

Kauppa-Lopo on tuttua Canthia: tarkastelun kohteeksi nostetaan yhteiskunnan eriarvoiset jäsenet ja heidän moraalinsa. Hyvä asema ja päällisin puolin kunnossa oleva elämä ei takaa mitään. Epämiellyttävä, vaikeuksiin joutuva puolirikollinen voi olla lopulta parempi ihminen kuin moitteeton perheenäiti. Kauppa-Lopossa kaikki merkittävät henkilöt ovat naisia, ja päähenkilö Kauppa-Lopo on kiinnostava hyvin epäperinteisenä naishahmona. Hän ei ole ihanteiden mukainen hyvä nainen, mutta hänessä on hyvyyttä enemmän kuin monessa muussa. Novelli asettaa kyseenalaiseksi sen, millä perusteilla ihmisiä arvioimme ja arvotamme.

Minua jäi mietityttämään kovasti se, miksi Kauppa-Lopo on päätynyt sellaiseksi kuin on. Hän kertoo, että hänellä on mies ja poika kotona, eli hän voisi elää tavallista, vaaratonta (tai ainakin vaarattomampaa) elämää heidän luonaan. Miksi hän on päätynyt epäsiistiksi, parjatuksi, juopottelevaksi ja varastelevaksi hylkiöksi? Monista hänen huonoista puolistaan huolimatta sydän on hyvä: omaa etua tavoittelematta hän auttaa köyhää leskeä, mutta ei saa ansaitsemaansa kiitosta ja hyväksyntää. Kauppa-Lopon kohtaloksi koituukin varastamisen lisäksi varomattomaksi tekevä järkytys siitä, että häntä ei arvosteta lainkaan.

Toisaalta jäin miettimään myös sitä, onko maailma juurikaan muuttunut Kauppa-Lopon ajoista. Arvostammeko me enemmän ulkoisia hyveitä kuin todellista hyvää sydäntä? En nyt sano, että juopottelu tai varastelu olisi hyvästä (eikä niin sano Canthkaan), mutta eivätpä ne kulissitkaan kaikkein tärkeintä ole. Canth kirjoittaa siis edelleen ajankohtaisesta aiheesta.

Moi Harry, mä oon täällä taas!

Kuva Tammen sivuilta

J.K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997). Suomentanut Jaana Kapari. Tammi 1998. 

Mitä voi sanoa kirjasta, jonka on lukenut jo lukemattomia kertoja? Kirjasta, joka on yksi maailman tunnetuimmista lastenkirjoista? Kirjasta, jonka kaikki muutkin ovat lukeneet (tai jos eivät ole, sietäisi hävetä!)? Ehkä voin kertoa siitä, mitä tämä kirja minulle merkitsee. Joululomalla aloitin siis jälleen uuden kierroksen Harry Pottereiden parissa, ja kuten aina ennenkin, tuntuu vähän siltä kuin olisi palannut kotiin.

Ehkä voi sanoa, että Harry Potterit seurasivat ja kulkivat mukana, kun kasvoin aikuiseksi. Viisasten kiven luin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana toivoen koko ajan, että minun kirjeeni Tylypahkaan on vain vähän myöhässä. Elin ja hengitin mukana jokaisen uuden oppitunnin, jokaisen opitun taidon ja samaistuin kaikkein eniten Hermioneen. Minä halusin olla kuin Hermione, täynnä tietoa ja innostusta uuden oppimiseen. Minä rakastin kaikkein eniten niitä kohtauksia, joissa kerrottiin Tylypahkan arjesta. Olisin voinut lukea sivukaupalla tuon lumotun maailman käytännöistä ja ihmeistä.

Koska Viisasten kivi on ensimmäinen Potter, sen olen lukenut myös useimpia kertoja. Aina kun uusi kirja ilmestyi (aluksi suomennos, myöhemmin alkuperäisteos), luin ensin sen ja sitten uudestaan heti perään koko sarjan. Aina välillä Pottereihin oli palattava ihan muutenkin. Lukiessani Harryn, Hermionen ja Ronin seikkailuja kasvoin itsekin huomaamatta aikuiseksi. Potterit minulla ovat kuitenkin ikuisesti, ja ne ovat oikotie lapsuuteen ja teini-ikään. Minä muistan edelleen, miltä minusta tuntui kun Harry herää tönössä luodolla Hagridin takin alta ja huomaa, että hän ei ole nähnytkään unta, että kaikki edellisillan tapahtumat ovat totta. Muistan miten iloinen olin, kun Harry ja Ron tutustuivat Hermioneen. Muistan, miltä tuntui kun Harry sai ensimmäiset oikeat joululahjansa. Ja minä olen edelleen Harryn puolesta itkettävän onnellinen, kun Hagrid antaa hänelle kokoamansa valokuva-albumin, joka on täynnä kuvia tuntemattomaksi jääneistä vanhemmista.

Tänään jo vilkuilin, mitä Potterit maksaisivat kirjakaupassa. Lapsuudenkodista löytyy tietenkin koko sarja, mutta omaankin hyllyyn Potterit haluan. Kovakantisina tietenkin, sillä niiden on kestettävä kovaa käyttöä. Ennen koko sarjan kotiuttamista (ovat muuten edelleen hinnoissaan) taidan kuitenkin turvautua tuttuun tapaan kirjastoon. Kovin kiireiseen ajankohtaan Pottereita ei vain voi valita: kirja on luettava läpi kertaistumalta. 

Ihana Stephen Fry

Jos et ole vielä katsonut Stephen Fryn Planet Wordiä, etsi käsiisi heti. Viisiosainen dokumentti kielestä tuli Teemalta tässä alkuvuodesta. Tänään pääsin osaan neljä, joka käsittelee kirjoitustaitoa - iho nousi kananlihalle useassa kohtaa ja melkein itketti, kun Fry puhui rakkaudestaan kirjastoja kohtaan. Viimeisessä osassa hän kertoo lempikirjoistaan. Oioi!

Mää luin kirjan!

Ja aion kertoa siitä teille ihan tässä lähiaikoina. Tai oikeastaan luin kyllä jo kaksikin kirjaa, ja koska ensi viikolla tentin vuosisadan vaihteen kotimaista kirjallisuutta, luen vielä vähän lisääkin. Jotenkin hirveän helpottunut olo tämän lukemattoman alkuvuoden jälkeen. Tai olenhan minä lukenut, mutta en kaunokirjallisuutta ja ihan kuin olisin ollut jotenkin eksyksissä.