 |
| kuva: Kramppien & Nyrjähdysten facebook-sivu |
TBR-pinoni meni nurin, kun sain vihdoin hankittua itselleni uusimman Kramppeja & Nyrjähdyksiä -albumin Parempaa Elämää. Albumihan ilmestyi jo viime syksynä, mutta silloin krooninen rahapulani oli muuttunut akuutiksi näläksi, joten sen hankkiminen viivästyi. Pari päivää sitten talsin kuitenkin kotiin repussani upouusi kovakantinen albumi, mikä oli itselleni silläkin lailla merkittävää, että harvemmin ostan lukemisiani, vaan käytän kirjastoa. Maltoin heittää takin ja kengät pois, mutta sitten jumiuduin sohvan reunalle kääntelemään sivuja epämukavassa asennossa. Puolet luettuani maltoin muuttaa asentoa sen verran, että niskani kestää nyt koneella istumista.
Krampit ja Nyrjähdykset on jo parinkymmenen vuoden ikäinen sarjakuva. Se on ilmestynyt vuoroin missäkin lehdessä, aluksi Rumbassa, nyttemin tauon jälkeen taas Suomen Kuvalehdessä, jota isäni suosiollisella avustuksellaan minulle tilaa. (On ne artikkelitkin hyviä, iskä!) Sarjakuvan pääaihe on melko yksinkertainen: sarjassa seurataan muutaman aikuisen elämää, arkea ja arjen pohdintoja. Viehätys syntyy - no monestakin asiasta - mutta pääasiallisesti ainakin muutamasta. 1) Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, että se ei olisi sarjakuvan käsittelyn arvoinen. Päähenkilöt tavataan usein, myös uusimmassa albumissa, aamukahvin ja sanomalehden ääreltä kommentoimasta jotakin yksittäistä uutista tai lausetta, joka kasvaa suurempiin pohdintoihin maailmasta. Menneiden vuosien Krampeista mieleeni nousee esimerkiksi tilanne, jossa kaksi henkilöä pohtivat kaupassa onko parempi ostaa suomalaista vai unkarilaista hunajaa. Toisaalta tarinat voivat nousta absurdeihin mittasuhteisiin, toisaalta pysytellään tiukasti arkirealismissa. Käsittääkseni ainakin osa tarinoista on saanut sytykkeensä tosielämästä, ja miten se menikään se sanonta tarusta ja totuudesta... 2) Christer Nuutisen piirtäminä sarjakuviin tulee jotakin maagista. Itse rakastan erityisesti ulkona tapahtuvien jaksojen kuvitusta. Siltoja, jotka kohoavat todella korkealle, taikametsiä ja persoonallisia ohikulkijoita. Maisemat ovat puoliksi tunnistettavia, mutta lopulta eivät ollenkaan. (Nuutinen oli muutaman albumin ajan poissa piirtäjän paikalta, mutta en mene nyt siihen, koska tämä uusin albumi, kuten myös edellinen, on jälleen Nuutisen kädenjälkeä.) 3) Tarinat nyt ovat vain pirun hauskoja.
On hankala puhua vain tästä uusimmasta albumista, koska minulla on pitkä historia koko sarjakuvan kanssa. Taisin tutustua Kramppeihin ensimmäisen kerran joskus yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella, esiteininä, kun lueskelin silloin ilmestyneitä albumeja veljeni luona Jyväskylässä. Silloinkin tarinat iskivät ihan samasta syystä kuin nykyään, mutta lisäksi koin niitä lukiessani ahaa-elämyksen siitä, mitä kuvittelin nuorten aikuisten elämän olevan. Minulla oli ikkuna maailmaan, joka ei ollut vielä ihan omien käsieni ulottuvilla, mutta näkymä oli niin hieno, että en olisi malttanut odottaa olevani itse 22+, lapseton ja urbaani ihminen, jolle maailma on avoinna.
No, nyt olen nuori aikuinen, mutta myös Kramppien hahmot ovat vanhentuneet, joten ikäero säilyy. Paremmassa elämässä päähenkilöistä kaksi, Tanja ja Risto yrittävät lasta, ja Tanjan äiti kärsii dementiasta. Ilahduttavaa, että kasvaminen on tapahtunut luontevasti, mutta sarjakuvan henki on säilynyt. Sanoma on edelleen humaani ja lukiessani minulle tulee lämmin olo vatsaan ja varpaisiin. Ihanaa, että maailmassa on vielä asioita, jotka lämmittävät!
P.S. Olisin kovasti halunnut skannata jonkun ruudun tänne kuvitukseksi, mutta kun en oikein tiedä saako niin tehdä, joten katsoin paremmaksi jotta en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti