Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet (Alkuteos: The Virgin Suicides 1993) Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2003.
Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti en ole koskaan nähnyt elokuvaa Virgin Suicides. (Rakastan kaikkia muita Sofia Coppolan elokuvia ja olen nähnyt Marie Antoinetten ja Lost in Translationin kummankin yli viisi kertaa.) Ennen kuin etsin elokuvan käsiini, päätin lukea kirjan, johon elokuva pohjautuu. En ole aivan varma, mitä odotin, enkä myöskään tiedä, petyinkö vai yllätyinkö positiivisesti.
Kirjassa hämmentävintä on kertoja tai kertojat - ei ehkä voi puhua monikossa, vaikka joukko kertojia me -muodon taakse kätkeytyykin. Niin yhtenäisen joukon nämä aikoinaan pojat, nyt jo keski-ikäiset miehet muodostavat. Kertoja on kollektiivi, jonka yhtenäisyys ei rakoile. Missään vaiheessa ei yksiselitteisesti selviä, kuinka monta jäsentä tai keitä tähän kollektiiviin kuuluu. Murrosikäisten nuorten miesten ajatukset ja tunteet on yhtenäistetty, niissä ei ole yksilöllistä vaihtelua: kaikki ovat tunteneet samoin (mikä murrosiän kuvaamisen keinona on hirveän mielenkiintoista!).
Kirjan pääosassa ovat Lisbonin tytöt (eräänlainen yhtenäinen joukko hekin, muiden on vaikea erottaa heitä toisistaan). Tyttöjen ajatuksista tiedetään hirvittävän vähän, sillä heitä tarkkaillaan koko ajan ulkopuolisina. Heidän maailmaansa on vaikea päästä sisälle, siitä pitävät huolen niin tyttöjen ylisuojelevat vanhemmat kuin tyttöjen tiivis, keskinäinen piiri. Koska heitä ei voi lähestyä, heistä muodostuu saavuttamattoman ihailun kohde naapuruston pojille. Saavuttamattomuutta lisää tietenkin myös se, että he kuolevat nuorina - mystisyys heidän ympäriltään ei koskaan katoa.
Tarinaa tärkeämpi tässä kirjassa on mielestäni tunnelma: pysähtyneisyys, joka kuitenkin väistämättä johtaa tuhoon. Kirja alkaa ”Sinä aamuna, kun viimeinen Lisbonin tyttäristä teki itsemurhan---”, joten lukija odottaa koko lähestyvää katastrofia. Pitkään vaikuttaa siltä, että mitään ei tapahdu, mutta Lisbonin perhe sulkeutuu yhä enemmän, heidän talonsa ja elämänsä jatkaa rauhassa, kenenkään asiaan puuttumatta, rapistumistaan. Kukaan ei osaa sanoa, mistä hetkestä tarina varsinaisesti alkaa, missä kohtaa perheessä jokin menee pieleen. Sen loppu sen sijaan on selvä. Perhe ja sen mukana usean ihmisen elämä on lopullisesti tuhoutunut. Tarinaa kertovat pojatkaan (tai kertoessaan jo miehet) eivät koskaan pääse nuoruutensa tragediasta yli. Se seuraa heitä väistämättä kaikkialle.
