Nainen junassa

Hawkins, Paula: Nainen junassa
Otava 2015, 382 sivua
Suomennos: Oona Timonen
(The Girl on the Train, 2015)

Olin jo vähän alistunut ajatukseen, että minun täytyisi ostaa tämä tämän vuoden dekkaritapaus, jos kuvittelin saavani lukea sen tämän vuoden puolella. Olin myös jo vähän alistunut siihen, että kirja ei ehkä kumminkaan täyttäisi odotuksiani, vaan osoittautuisi lähinnä onnistuneen markkinoinnin saavutukseksi, sillä olin lueskellut sellaisia "ihan hyvä, mutta ei mitään ihmeellistä" -arvioita. Ensimmäinen odotus romuttui, kun sainkin kirjan kirjastosta viikon pikalainalle. Ja romuttui se toinenkin. Kävi nimittäin ilmi, että Nainen junassa oli todella hyvä. Lähes täydellinen dekkari.

Kirjassa alkoholisoitunut Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla Lontooseen ja seuraa ikkunasta erään pariskunnan elämää. Yksinäinen ja onneton Rachel kuvittelee parille nimet, ammatit, elämän. Eräänä päivänä Rachelin seurailema nainen katoaa ja Rachel ajautuu mukaan tapahtumiin.

Kirja erottui edukseen nimenomaan Rachelin ansiosta. Hän juo, kärsii muistikatkoksista, on täysin solmussa elämänsä kanssa ja hänen itsetuntonsa on nollassa. En voinut olla symppaamatta Rachelia, mitä tahansa hän sösseröikään. Toinen kirjan hienosti toimiva ratkaisu on päiväkirjamainen rakenne, jossa tapahtumia käydään läpi lähes päivittäin, ensin aamulla, sitten illalla.

Ahmaisin tämän kirjan parissa päivässä, mitä nykyisellä hitaalla lukutahdillani tapahtuu aika harvoin. Osittain kyse toki oli siitä, että kirja oli minulla vain pikalainalla, mutta myös siitä, että kirja koukutti ihan tosissaan. Ainoastaan aivan viimeiset kymmenet sivut söivät hiukan kirjan uskottavuutta, mutta toisaalta en muista koskaan lukeneeni yhtä ainutta dekkaria, jossa ei olisi joitain hieman uskottavuuden rajamailla tai reilusti rajan yli loikkaavia elementtejä. Minua ei häirinnyt edes se, että aavistin mistä on kyse jo verrattain varhaisessa vaiheessa.

Muita kirjan lukeneita esimerkiksi blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä englanninkielisenä blogissa Anna minun lukea enemmän.

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Herriot, James: Kaikenkarvaiset ystäväni
Otava 1986, 383 sivua
Suomennos: Heidi Järvenpää
(All Creatures Great and Small, 1972)

Tämä kirja ja juuri tämä painos on minulle yksi rakkaimpia lapsuuteni kirjoja. Otavan Top Books -pokkari hiukan kellastuneilla sivuilla on ollut lapsuuteni kodissa niin kauan kuin muistan. Itse asiassa painos on syntymävuodeltani, joten luultavasti kirja on aikanaan hankittu jollekulle muulle kuin minulle. Mutta pari vuotta sitten se muutti majailemaan aikuiskotiini, yhdessä kahden muun James Herriot -kirjan kanssa, jotka olen hankkinut aikuisiällä.

Kaikenkarvaiset ystäväni on kirjailijanimellä James Herriot kirjoittavan eläinlääkäri James Wightin ensimmäinen teos. Siitä tuli huikean suosittu ja jatkoa seurasi useiden kirjojen ja tv-sarjan muodossa. Kirjat kertovat maaseutueläinlääkärin elämästä Yorkshiressa. Tapahtumat perustuvat Wightin omiin kokemuksiin, mutta nimiä ja yksityiskohtia on muutettu, joten varsinaisista elämäkerroista ei ole kyse. Kaikenkarvaiset ystäväni, ensimmäinen kirja, alkaa vuodesta 1937, kun nuori Herriot on vasta valmistunut eläinlääkäriksi, ja onnistuu onnekseen saamaan työpaikan persoonallisen Siegfried Farnonin praktiikalta Darrowbysta.

Olen lukenut tämän kirjan kannesta kanteen tätä ennen ainakin kahdesti, todennäköisesti useamminkin. Lisäksi aloitin pari vuotta sitten Kaikenkarvaiset ystäväni tv-sarjan katsomisen, joka seuraa melko uskollisesti kirjoja. Monet kirjan tapahtumista olivat mielessäni melko kirkkaina. Jäin tosin pohtimaan, että olen todennäköisesti lukenut aktiivisimmin Herriotin kirjoja noin ikävuosina kahdeksasta kolmeentoista, mutta en kuitenkaan muista erityisemmin hätkähtäneeni varsin yksityiskohtaisista kuvauksista esimerkiksi lehmän synnytyksistä, ulosluiskahtaneista kohduista, mätivistä kavioista ja niin edelleen. Itse asiassa en muistanut kuvausten realistista karmeutta ollenkaan. Ilmeisesti en siis ole ainakaan traumatisoitunut. Nyt lukiessa mietin, että itse en ehkä aivan pienille tätä kirjaa voisi lukea, vaikka luonnollisista asioista kyse onkin. Mutta mikäli minulla ikinä on kouluikäisiä lapsia, tulen varmasti tyrkyttämään Herriotin kirjoja heille.

Herriotin kirjoissa on rakenne, jossa yksi luku on yleensä kuin lyhyt novelli, joka kuvaa yhtä hauskaa tai visaista tai muuten erityistä hoitotapausta. Kaikenkarvaisissa ystävissä isona kuviona kulkee myös Jamesin asettuminen Darrowbyhyn ja Skeldale Houseen, sekä tutustuminen Helen Aldersoniin, viehättävään maanviljelijän tyttäreen.

Kirjojen tapaus per luku -rakenne on mahdollistanut sen, että kirjoista on koottu useita kokoelmia, joissa on napattu tarinoita useista eri kirjoista. Tällaisia ovat esimerkiksi Elämäni kissat ja Elämäni koirat, joissa, aivan oikein, on tarinoita vain kissoista ja koirista. Itse asiassa alunperin Kaikenkarvaiset ystäväni on yhdistelmäteos kirjoista If Only They Could Talk sekä It Shouldn't Happen to a Vet. Yhdistelmäteos suunnattiin Yhdysvaltojen markkinoille, jossa kaksi teosta katsottiin liian lyhyiksi yksinään julkaistavina. Suomennetuksi päätyi tämä yhdistelmäteos. Lopulta ainakin minun on ollut hiukan hankala pysyä kärryillä siitä, mitkä lukuisista eri nimillä kulkevista teoksista ovat "alkuperäisiä", mitkä taas yhdistelmäteoksia, joissa on kaksi eri kirjaa samassa tai yhdistetty tarinoita useista kirjoista. Itse omistan suomenkielisistä kirjoista tämän ensimmäisen lisäksi Eläinlääkäri vauhdissa sekä Ystävistäni hellyydellä. Ymmärtääkseni kokoelmastani puuttuu ainakin Rakkaimmat ystäväni. Mikäli olen tulkinnut oikein, ainakin tuo kirja on vielä "alkuperäinen", eikä yhdistelmä vanhojen kirjojen tarinoista.

Herriotin kirjoissa toistuvina aiheina ovat Herriotin ihailu tiukoissa oloissa eläviä maanviljelijöitä kohtaan, sekä Yorkshiren maaseudun kauneuden ylistys. Kieltämättä Herriotin kirjat näyttävät menneiden päivien maaseudun melko romanttisessa valossa. Ei ole ihmekään, että monet rakastavat näitä kirjoja, joissa ihmiset elävät yksinkertaisesti, ovat vähään tyytyväisiä, hoitavat eläimiä ja nauttivat elämästä puhtaassa ilmassa ja kauniissa maisemissa.

Osallistun kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.

Joan Didion: Iltojen sinessä

Didion, Joan: Iltojen sinessä
Like 2012, 151 sivua
Suomennos: Kirsi Luoma
(Blue Nights, 2011)

Iltojen sinessä on jatkoa Joan Didionin Maagisen ajattelun ajalle, josta kirjoitin pari kuukautta sitten. Maagisen ajattelun aika kuvasi Didionin leskeyttä seurannutta vuotta. Samaan aikaan kun Didion poti surua miehensä äkillisestä kuolemasta, huolta aiheutti myös ainoan tyttären vakava sairastelu. Koska elämä on toisinaan tavattoman epäreilua, tuo sairastelu ei lopulta johtanut toipumiseen. Quintana kuoli vain reilu puolitoista vuotta isänsä jälkeen.

Vaikka kirjat eivät varsinaisesti ole sidoksissa toisiinsa, sanoisin silti, että Maagisen ajattelun aika kannattaa lukea ennen Iltojen sinessä. Iltojen sinessä viitataan lukuisiin Maagisen ajattelun ajan tapahtumiin ja asioihin selittämättä asioita enempää. Kenties oletus on, että tilanteet ovat lukijalle tuttuja. Minä luin kirjat vain parin kuukauden välein, mutta silti minun oli hiukan hankala palauttaa mieleeni Quintanan sairaushistoriaa, joka käytiin läpi ensimmäisessä kirjassa, mutta johon ei palattu enää seikkaperäisesti toisessa. Lähinnä muistin, että paljon oli vialla ja enimmäkseen aivoissa.

Iltojen sinessä on siinä mielessä edeltäjäänsä toivottomampi, että kirjoituksen sävy tuntuu jossain määrin lohduttomalta. Rakkaat ovat kuolleet, omakaan kuolema ei tunnu enää kaukaiselta. Toisaalta sävyssä on jotain sellaista, mikä saa tuntemaan, että kirjan on kirjoittanut ihminen, joka on ajan kanssa oppinut hyväksymään menetyksensä. Tai jos ei hyväksymään, niin ainakin elämään asian kanssa. (Mikä siinä sitten olisikaan erona, ehkä sen hyväksyminen että ei hyväksy?) Joka tapauksessa Didionin tapa kertoa ja kuvata on läpi kirjan älykäs ja kaunis.

Sen lisäksi, että Iltojen sinessä jatkaa surun teemalla, se pohtii paljon myös äitiyttä ja vanhenemista. Jokin Didionin realistisuudessa on itselleni tervetullutta luettavaa. Didion ei kaunistele tai tiputtele postikorttiaforismeja, mutta silti osaa väistää synkkyyden ja epätoivon. Sekin on rohkeaa, että Didion myöntää oman vaillinaisuutensa äitinä.

Edelleen suosittelen tätä teosparia kaikille. Synkistä tapahtumista huolimatta kumpikaan kirja ei mielestäni millään tavalla ole lohduton tai ahdistava, vaan lukukokemukset olivat päin vastoin täynnä oivallusta ja kauneutta.

Agatha Christie: Hercule Poirot and the Greenshore Folly

Christie, Agatha: Hercule Poirot and the Greenshore Folly
HarperCollins 2014 (alunperin kirjoitettu 1954), 160 sivua

Olin jokseenkin hämmästynyt saadessani kirjastossa käsiini tämän vasta viime vuonna ilmestyneen Agatha Christien miniromaanin. Hercule Poirot and the Greenshore Folly on kirjoitettu alunperin vuonna 1954, ja sillä oli tarkoitus kerätä rahaa Christien kirkolle, jotta kirkkoon saataisiin maalattu ikkunalasi. Mutta Christie muuttikin mielensä tämän tarinan suhteen, päätti lajeentaa sitä romaaniksi, josta myöhemmin tuli Hercule Poirot -seikkailu Dead Man's Folly, ja hyväntekeväisyystarkoituksiin lahjoitettiin Miss Marple -tarina.

Miksi minua hämmästytti löytää Hercule Poirot and the Greenshore Folly kirjastosta, johtuu siitä, että en oikeastaan ikinä odota löytäväni lähes uutuuskirjoja lähikirjastostani. Lisäksi tämän tarinan laajempi versio, Dead Man's Folly, kuuluu niihin harmillisiin Poirot-kirjoihin, joita en ole ikinä koskaan löytänyt kirjastosta. Luen Poirotteja suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä, mutta järjestyksessäni on Dead Man's Follyn mentävä aukko. Ärsyttävää.

Vielä ärsyttävämpää on, että nyt tämän miniromaanin luettuani voi olla, että tiedossani on myös Dead Man's Follyn juoni. Toivon, että laajennettuun romaaniversioon on tullut edes jonkin verran juonimuutoksia, muuten en tiedä mitä pointtia olisi enää lukea laajempaa tarinaa.

Greenshore Follyn tarina itsessään oli oikein nautinnollinen. Tykkäsin paljon siitä, että tarinassa oli isosti mukana Ariadne Oliver, Poirotin dekkarikirjailijaystävätär, jonka on usein ajateltu olevan Agatha Christien alter ego. (Mrs. Oliver on mukana myös esimerkiksi Cards on the Table -kirjassa, yhdessä suosikki-Poiroteistani.)  Hercule Poirot and The Greenshore Folly sijoittuu todelliseen paikkaan, Christien kesäasuntoon Greenwayhin. Greenway on ollut vuodesta 1999 auki yleisölle, ja kirja herättikin halun päästä turisteilemaan. Christie kuvaa aluetta ja tilaa varsin hurmaavasti, mitä nyt pikkuisista murhista.

Itse juonta en halua spoilata, totean vain, että kirja on taattua Christietä, matkan varrella pudotellaan erilaisia vihjeitä, joita ei osaa laittaa järjestykseen kukaan muu kuin Hercule Poirot. Loppuratkaisu vaikuttaa loogiselta, kun sen lukee ja tulee "niinpä tietysti" -olo. Tällä kertaa osasin laittaa muutamia palasia paikalleen jo ennen Poirotin lopullista selitystä, mutta olin minä silti melkoisen kuutamolla loppuratkaisuun saakka.

Osallistun tällä kirjalla Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen.

Kuvat puistonpenkistä ovat itseni ottamia viime kesänä Lontoossa. Kyseinen penkki on tehty inspiraationa juurikin tämä kyseinen Hercule Poirot and the Greenshore Folly -romaani. Penkki oli osana viime kesänä Lontoossa järjestettyä Book Trailia, josta olen kertonut enemmän tämän postauksen loppupuolella. Myös itse kirjan kansikuva on mielestäni mielikuvituksen herättävä. Kyseisen kansikuvan (ja penkin) luoneen Tom Adamsin alkusanat löytyvät myös kirjan alusta. Oli kiinnostavaa lukea kuuluisan kansitaiteilijan näkemyksiä Christien tuotantoon, Erikoinen yksityiskohta on, että Christie ja Adams eivät koskaan tavanneet toisiaan.

Garpin maailma

Irving, John: Garpin maailma
Tammen keltainen kirjasto 1981, 561 sivua
Suomennos: Kristiina Rikman
(The World According to Garp, 1976)

Kun viime vuonna luin ihka ensimmäisen John Irvingini, Ystäväni Owen Meanyn, en voinut muuta kuin harmitella, että olin elänyt 28 vuotta tällä planeetalla kuvitellen, että John Irvingin kirjat eivät luultavasti puhuttelisi minua. Ystäväni Owen Meany oli kutakuinkin täydellinen lukukokemus, ja herätti tarpeen lukea John Irvingin koko tuotannon. Seuraava kirja sai kuitenkin odottaa vuoroaan yli vuoden, sillä YOM:n jättämässä huumassakin tajusin, että Irvingin kirja on sellainen, että sille pitää
antaa aikaa ja tilaa. En halunnut, enkä voinut siirtyä seuraavaan kirjaan välittömästi.

Garpin maailma valikoitui luettavaksi siksi, että se kuuluu Irvingin tuotannon kehutuimpiin kirjoihin. Jälleen kerran en ollut erityisesti ottanut selvää juonesta, mutta Irvingin kyseessä ollessa luvassa oli jälleen erikoislaatuisia ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. Eipä niistä sen enempää, sillä en halua kirjaa spoilata, ja tästä kirjasta on hirveän vaikea kertoa oikeastaan yhtään mitään tapahtumia paljastamatta liikaa. Sanotaanko vaikka, että Garpin maailma kertoo T.S. Garpin ja hänen läheistensä elämästä. Omaksi suosikkihenkilökseni taisi nousta oman tiensä kulkija, Garpin äiti, Jenny Fields.

Yksi hienoimmista asioista, joita kirjailija voi tehdä, on luoda sellaisen maailman, että lukijalle tulee vähän parempi olo ympäröivästä todellisuudesta. Oli jotenkin jännä huomata myös tämän kirjan kohdalla, että vaikka se käsitteli rankkojakin asioita, niin kirjan maailma itsessään oli kuitenkin jollain tavalla lohdullinen ja pehmeä. Harvoin olen myöskään lukenut romaania, joka suhtautuu yhtä ymmärtävästi ja fiksusti väkivaltaa kokeneita naisia ja tyttöjä kohtaan. Suuresta sivumäärästä huolimatta suorastaan ahmaisin kirjan, sillä tuntui aina hyvältä palata kirjan maailmaan. (Lisäksi kirjan alkupuolen miljöö sai minut jo ihan lähtökohtaisesti puolelleen. Miten voisin olla pitämättä kirjasta, jonka yksi keskeinen tapahtumapaikka on sisäoppilaitos?)

Epäilen, että yhdenkään kirjan ei ole helppoa lyödä laudalta YOM:n kanssa saamaani lukukokemusta. Tähdittäessäni Garpin maailmaa Goodreadsissa, emmin pitkään viiden ja neljän tähden välillä. Garpin maailma ei päässyt itselläni tasoihin YOM:n kanssa, mutta luulen, että sillä on enemmän tekemistä järjestyksen kanssa, jossa kirjat luin, kuin YOM:n todellisen paremmuuden kanssa. Päädyin antamaan Garpin maailmalle neljä tähteä. On hiukan epäreilua todeta näin, mutta voi olla, että jos olisi ollut kyse jonkun toisen kirjailijan teoksesta, tähtimäärä olisi voinut olla viisi. Mutta YOM asetti riman niin korkealle, että en tiedä osaanko enää odottaa muuta kuin täydellisyyttä yhdeltäkään John Irvingin kirjalta.

Muita kirjasta blogeihinsa kirjoittaneita on paljon, tässä muutamia: Marile, Irene, Anni, Sanna sekä yleisen ihastuneen mielipiteen vastapainoksi myös Maailman ääreen -blogin Piin teksti.

Mrs. Dalloway

Woolf, Virginia: Mrs. Dalloway
Seven-pokkari (Otava) 2011, 277 sivua
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
(Mrs. Dalloway, 1925)

Olen aiemmin lukenut Virginia Woolfilta vain Oman huoneen ja siitäkin on sen verran paljon aikaa, että kovinkaan vahvoja muistikuvia kirjasta ei ole. Paitsi että tykkäsin siitä. Ja että kirja jätti halun lukea lisää Woolfia. Mutta niin kuin usein muulloinkin, lisälukeminen sai odottaa aika kauan.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä Mrs. Dallowayn tapahtumista tai tyylistä ennen lukemista ja jälleen kerran on todettava, että hyvä niin. Takakansi mainitsee "Woolfin taiturimaisen tajunnanvirran", mikä olisi hyvinkin saattanut minua vierastuttaa kirjasta. Tajunnanvirta on nimittäin usein mielestäni hiukan raskasta luettavaa. Mutta Woolfin tajunnanvirta, mikäli se sellaista edes on, on kyllä sen verran mietittyä ja hiottua, että Mrs. Dallowayta luki ilokseen ja vaivatta. (Mietitty tajunnanvirta kieltämättä on aikamoinen paradoksi. Mutta mitä siis yritän tässä hankalasti kai sanoa, on että Woolfin teksti tavoittaa tajunnanvirran vaivattoman lennon, mutta vaikuttaa kuitenkin hiotummalta kuin aivan puhdas tajunnanvirta.)

Juoni lyhykäisyydessään menee kutakuinkin niin, että Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia, kun vanha rakkaus Peter Walsh tulee vierailulle. Lisäksi kirjassa seurataan muun muassa Septimus Warren Smithiä ja tämän vaimoa, sekä Clarissan aviomiestä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään. Mutta kuten usein muulloinkin hienoissa kirjoissa, tapahtumat eivät oikeastaan ole niin tärkeitä kuin tunnelma ja terävät huomiot. Mrs. Dalloway on hurjan kaunis kirja.

Olen myös aika varma, että tapahtumat eivätkä edes kauniit yksityiskohdat jää mieleeni kovinkaan pitkäksi aikaa, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli myös oivallus siitä, että aina ei ole niin väliä, mitä kirjasta jää mieleen, vaan tärkein voi olla hetki, kun kirjaa lukee. Mitä sitten, jos en enää muutaman kuukauden päästä muista mitään Mrs. Dallowaysta? Joka tapauksessa tiedän, että sillä hetkellä kun kirjaa luin, se tuntui kauniilta ja pakahduttavalta.

Kuvitukseksi tähän loppuun ottamiani kuvia viime kesältä Lontoossa järjestetystä Book Trailista. (Mikäli Book Trail kiinnostaa, olen kirjoittanut siitä pidemmin tämän postauksen loppupuolella.) Kyseinen penkki on Mrs. Dalloway -teemainen, viimeisessä kuvassa selitys penkin kuvittajan inspiraatiolle. Valitettavasti jälleen kerran blogger jostain kumman syystä lataa kuvan pystysuunnassa. Minulla on ennenkin ollut vastaavia ongelmia bloggerin kanssa, enkä kertakaikkiaan osaa ongelmaa korjata. Mikäli joku tietää, mitä asialle voisi tehdä, mielelläni kuulisin neuvoja...

Kolmen kirjan haaste (Sonja)

Lukuisan Laura haastoi kertomaan, mitkä kolme blogattua kirjaa haluaisi lukea uudelleen. Haasteen rajauksena on, että kirja pitää olla luettu blogiaikana, joten ulkopuolelle jäävät kaikki huikeat kirjat, jotka on luettu ennen blogin aloitusta maaliskuussa 2012.

Niin kuin monet muutkin ovat haasteen yhteydessä sanoneet, harvoin tulee luettua mitään useampaan kertaan. Maailmassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, vielä kokonaan lukematonta kirjallisuutta ja aika ei riitä mitenkään kaikkeen. Mutta toki on monia, joiden pariin ainakin toivoisi palaavansa jossain vaiheessa. Ja olen minä joitain kirjoja lukenut useampaankin kertaan, lähinnä sarjakuvia ja Muumeja kylläkin. Minun kolme kirjaani, joihin toivoisin palaavani ovat:

1. Adam Langer: Crossing California

Tämän kirjan luin ihan blogin alkutaipaleella ja se on jäänyt mieleen ihan todella loistavana ja viihdyttävänä. Olen sittemmin hommannut omaan hyllyyn muitakin Langerin kirjoja, muun muassa Crossing Californian jatko-osan Washington Avenuen. Koska lukemisesta on aikaa jo yli kolme vuotta, juonikuviot eivät ole enää tarkasti muistissa, joten kirjaan palaaminen voisi olla siksikin ihan perusteltua ennen jatko-osan lukemista.

2. Daphne Sheldrick: Rakkauteni Afrikka

Hauskasti huomaan, että olen valinnut kirjani aika tasaisesti blogihistorian ajalta. Tämän kirjan luin keväällä 2013. Eläimet ja luonnonsuojelu aihepiireinä ovat lähellä sydäntäni, ja vaikka en juurikaan lue elämäkertoja, ihmiset, jotka ovat omistaneet elämänsä eläinten/luonnon suojelemiselle, kiehtovat minua. Daphne Sheldrick kuvaa omaelämäkerrassaan kiehtovasti vuosikymmenien suojelutyötä norsujen ja sarvikuonojen (ja muidenkin eläinten) parissa. Tämä kirja löytyy omasta hyllystä ja olen melko varma, että palaan kirjan pariin jossain välissä.

3. John Irving: Ystäväni Owen Meany

Kolmannen kirjan valinta oli hiukan hankalaa. En ole aivan varma haluaisinko palata Ystäväni Owen Meanyn pariin juuri nyt, sillä lukemisesta ei ole kuin reilu vuosi aikaa ja koska kirja oli vasta ensimmäinen Irvingini, minulla on vielä iso kasa hänen tuotantoaan lukematta. Mutta toisaalta kirja jäi mieleen vahvana lukukokemuksena, enkä pidä ollenkaan mahdottomana, että lukisin sen vielä uudelleen. Tällä hetkellä olen itse asiassa loppusuoralla toisen Irvingini lukemisessa, palaillen siihen blogin puolella joskus lähiaikoina.

Haastan kolmesta kirjasta kertomaan kanssabloggaajani Annan (joka siis toki sai haasteen jo Lukuisan Lauralta myös) ja kenet tahansa, joka haluaa haasteeseen tarttua!