Pride and Prejudice

Austen, Jane: Pride and Prejudice
Penguin Classics 2008 (1813), 480 sivua

Näköjään jotenkin taas sujahtanut puolitoista kuukautta ilman bloggausta. No, näin voi käydä kun jää tahkoamaan alkukielistä Austenia. Hassu juttu, aikaa ennen blogia alkukielisenä luettu Emma ei tuntunut yhtään niin hankalalta kielensä puolesta kuin tämä. Kyllä tämänkin lukeminen sitten alkoi sujua, kun oli vauhtiin päässyt, mutta ensimmäistä sataa, paria sataa sivua luin ikuisuuden. Liekö sitten kyse siitä, että kirja olisi oikeasti vaikeakielisempi kuin Emma vai onko oma pää ruostunut, veikkaan jälkimmäistä.

Pride and Prejudice on tuttu tarina ihan jo silläkin perusteella, että joka toinen populaarikulttuuripläjäys viittaa siihen. Niin en nyt sitten erityisemmin jaksa varoa juonipaljastuksia. Toisaalta samasta syystä en myöskään jaksa antaa juoniselostusta (vaikka harvemmin jaksan
muutenkaan).

Laiskana en jaksanut ottaa omaa kuvaa, mutta on tämä kansi kyllä kaunis.

Parasta kirjassa on huumori, jolla se suhtautuu aikansa tapakuvaukseen, kaikkiin muodollisuuksiin ja säädyllisyyssääntöihin, joita ajan ihmissuhdevatuloinnissa piti noudattaa. Toisaalta täytyy myös myöntää, että välillä hiukan puudutti, kun sadatta kertaa vieraillaan naapurissa tai naapurit vierailevat Longbournissa ja sitten Elizabeth syvällä sielunsa sopukoissa tulkitsee, että mitähän se Mr. Darcyn katse siinä kohtaa tarkoitti ja voi kun se vielä tykkäis.

Eniten taas häiritsi, että vaikka Elizabethista annetaan kuva omapäisenä, uuden ajan naisena, niin kuitenkin kirjan esittämä ideaali ja tavoite on konservatiivinen avioliitto. Tähän ristiriitaan muuten pureutuu myös Tony Tannerin Penguin Classicsin painokseen kirjoittama esittelyteksti. Tanner myös luo lisävaloa asiaan vertaamalla Pride and Prejudicea ynnä vähän muutakin Austenin tuotantoa esimerkiksi Mary Wollstonecraftin ynnä muiden aikalaisten ajatuksiin naiseudesta ja avioliitosta. Ei ole muuten itselleni kovin usein käynyt niin, että esittelyteksti toisi jotain todella olennaista ja mielenkiintoista lisää itse kirjaan. Nyt kävi, onneksi luin.

No, toisaalta kyllähän Elizabethin ja Mr. Darcyn liitto on sillä tavalla ehkä moderni, että kyseessä on kuitenkin romanttinen rakkaus, eikä järkisyin solmittu liitto. Ja sitten annetaan ymmärtää, että tällainen liitto on parempi, kuin Mr. Collinsin ja Miss Lucasin, joka on puhtaasti rationaalinen liitto. Minun on silti vähän hankala ajatella Elizabethin ja Mr. Darcyn romanssia minään esikuvana tai vuosituhannen rakkaustarinana, kun tyypit kuitenkin kihlautuvat tavattuaan ehkä kymmenkunta kertaa ja vaihdettuaan jonkun kirjeen. Nykynäkökulmasta ajateltuna Elizabeth meni naikkariin tuntemattoman hyypiön kanssa, jota sattui pitämään kuumana.

Minä olen joskus varmaan yli kymmenen vuotta sitten katsonut sen BBC:n minisarjan, joka aikanaan teki kovan vaikutuksen. Kyllä minä muistaakseni myös ihan tykkäsin siitä leffasta, jossa oli Keira Knightley Elizabethina. Kummankaan perusteella en kuitenkaan osannut arvata, miten ankeina ihmisinä osa Elizabethin perheestä kuvataan kirjassa. Sekä minisarjan että leffan katsomisesta on toki jo aikaa, mutta muistelisin, että esimerkiksi Elizabethin äiti olisi ko. filmatisoinneissa lähinnä vähän hössö. Vähän yllätyin, kun kirjassa Mrs. Bennettiä kuvataan vähäisen järjen olentona ja suunnilleen rasittavana imbesillinä. Kiva kai, että joku yllätys oli kirjassa tarjolla, kun juoni oli aika tarkasti tiedossa.

Osallistun kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. 1700-luvun lopun/1800-luvun alun Longbourn Hertfordshiressä ei ehkä edusta tyypillistä aikansa maalaiselämää, mutta eipä Pride and Prejudice mitään vilkasta city-elämääkään kuvaa.

Neljäntienristeys äänikirjana

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys
WSOY 2014
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Minä vähän epäilin ja myös pelkäsin, että tässä käy näin. Ei kovin yllättäen Neljäntienristeys jätti minut aika kylmäksi. Kyseessä on viime vuoden kirjatapaus, yhden suvun elämänvaiheita kolmessa polvessa ruotiva romaani, josta on saanut lukea vähän sieltä ja täältä ja enimmäkseen ylistystä. Minusta ei ole yhtään kiva sanoa etten kirjasta välittänyt, sillä kyseessä on kotimainen esikoiskirjailija, ja on ainakin teoreettinen mahdollisuus, että kirjailija itse törmää tekstiini. Ja yleisesti olisi kiva tykätä kaikkien tekemisistä. Tai siis että minusta on paljon kivempi sanoa, että "joo, onpa loistava kirja" kuin että "meh". Mutta nyt tunnelma valitettavasti on enempi meh.

Miksi meh ei päässyt yllättämään? Oksan hyllyltä blogin MarikaOksa tiivisti omassa arviossaan hirveän hyvin minunkin asetelmani tätä kirjaa kohtaan: "Täytyy vain todeta jälleen se, että suomalaisesta maaseudusta ponnistava elämänkokemusten ruodinta harvoin puhuttelee minua kirjoissa."  En olisi itse osannut paremmin muotoilla yhtäältä sitä, että tämä kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita, mutta toisaalta sitä, että harvemmin tämäntyyppiseen maailmaan sijoittuvat kirjat herättävät.

Noin niin kuin periaatteessa ei kirjasta tykkäämiselle ole esteenä se, että maailma jossa elän ja omat elämänkokemukseni ovat erilaisia kirjan maailman ja henkilöiden elämien kanssa. Yksi syy ylipäätään lukea kirjoja on päästä erilaisten ihmisten nahkoihin kokemaan sellaisia kokemuksia, joita itse ei osaisi edes kuvitella. Mutta kaipaan minä sen verran kuitenkin samastumispintaa, että saatan ymmärtää henkilöiden motiivit ja ajatusmaailman, silloinkin kun en itse ajattelisi samalla tavalla tai tekisi sellaisia ratkaisuja kuin hahmot tekevät. Neljäntienristeyksessä tuntuu, että kaikki nyt vaan kärsivät niin perkeleesti ja ovat inhottavia toisiaan kohtaan, koska sillä tavalla on totuttu tekemään ja siten ihmiset pysyvät kurissa ja nuhteessa. Ja minusta tuntuu myös, että tämä ei taida olla ensimmäinen lukemani kotimainen kirja, jossa henkilöhahmoilla on tämäntyyppinen asenne elämään.

Neljäntienristeyksestä opittua: älä mene naimisiin sellaisen ihmisen kanssa, jonka seksuaalinen suuntaumus estää häntä haluamasta juuri sinua. Siitä saattaa vaikka katkeroitua. Älä myöskään päädy asumaan anoppisi/äitisi kanssa saman katon alle, kaikkien elämä tulee olemaan täyttä helvettiä vuosikymmeniä. Ja sitten kärsitään ja vihataan.

Olen samaa mieltä sekä aiemmin linkkaamani MarikaOksan että kanssabloggaajani Annan kanssa siitä, että kirjan ehkä mielenkiintoisin hahmo oli Maria, ja että hänen kokemuksistaan uranaisena ja yksinhuoltajana aikana, jolloin uranaisia eikä varsinkaan yksinhuoltajia ollut, olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Anna muuten piti kirjasta huomattavasti enemmän kuin minä, hänen arvionsa voi lukea täältä.

Sen verran annan siimaa, että myönnän, että tarina oli taitavasti kudottu, juoni rullasi ja kerrontakin oli ihan sujuvaa. Lukija Krista Putkonen-Örn oli sopivan neutraali, ei herättänyt suurempia tunteita, mikä mielestäni on äänikirjan kohdalla ehdottomasti hyvä juttu. (En kaipaa äänikirjan lukijalta suurta eläytymistä, kuuntelen mieluummin melko neutraalia luentaa.)

Taisin vuoden alussa asettaa itselleni haasteen lukea enemmän kotimaisia kirjoja kuin viime vuonna. Neljäntienristeys edisti ainakin tätä tavoitetta.

Rakkausromaanin resepti

Alkuvuodesta tuli ahmittua pikaiseen vauhtiin useampikin kirja, sittemmin on lukutahti hieman hidastunut ja tökkinyt. Sattumalta kuitenkin huomasin, että silloin tammikuussa on tullut kirjoitettua useampikin julkaisematta jäänyt blogiteksti... Tässä siis ensimmäinen niistä. 

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti. Alkuteos  Das lächeln der frauen, 2010. Suomennos Veera Kaski. Tammi 2013.

Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti löysi tiensä jo viime vuonna (edelleen keskeneräiselle) TBR-listalleni. Se kuulosti mielestäni hurmaavalta ja söpöltä kirjalta. Viime kirjastoreissulla muistin vihdoin etsiä kirjan käsiini (ja etsiä täytyikin, kone kertoi sen löytyvän rakkausromaanien osastolta, mutta ihan tavallisessa romaanihyllyssä se lopulta majaili), kun päätin osallistua Sheferijm-blogin Idän pikajuna -haasteeseen. Lähtöpaikkana toimii tietenkin alkuperäisen Idän pikajunan mukaisesti Pariisi, ja ainakin näin alkuun ajattelin koettaa lukea haasteen läpi ihan oikeassa järjestyksessäkin. Strasbourgiin käy matka seuraavaksi.

Mutta jos palaamme takaisin itse kirjaan: olin oikeassa, Rakkausromaanin resepti on hurmaava kirja. Se kertoo Auréliesta, joka rankan eron jälkeen vahingossa löytää kirjan, jonka naispäähenkilö muistuttaa häntä enemmän kuin sattumalta on mahdollista. Aurélie haluaa tietenkin tavata tuon ihmeellisen kirjailijan, ja ryhtyy päättäväisesti toimeen: hän ottaa yhteyttä kirjailijan kustantamoon, ja lopulta saakin kirjailijaan yhteyden kustannustoimittaja Andrén avulla. Kirjailija ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut lukijoistaan, ja jotakin kummallista koko kuviossa on… Hieman ennalta-arvattavahan tämä juonikuvio on, mutta viihdyttävää lukemista.

Valitettavasti Rakkausromaanin resepti on välillä liian tietoisesti hurmaava kirja: minulle ainakin jäi olo, että tässä on kirja, jonka jokaista sivua kirjoitettaessa on mietitty, että nyt tähän pitää saada sitä ihanaa ameliemaista ranskalaistunnelmaa. Tietenkin tämä tunne hieman jää taka-alalle tarinan edetessä, kun keskittyy seuraamaan tapahtumia ja jännittämään, löytääkö Aurélie unelmiensa kirjailijan. Mutta aina välillä tämä yrittämällä yrittämisen tunne puskee pintaan ja häiritsee. Ehkä olisin lumoutuneempi, jos olisin suurempi Pariisifani? Tai jos en olisi nähnyt teini-ikäisenä Amelieta vähintään kahtakymmentä kertaa.

Minulla on tapana kirjata ylös lukemistani kirjoista mm. kirjailijan kotimaa ja kirjan alkuperäiskieli. Nicolas Barreau aiheutti minulle hetken ongelmia: kansiliepeen luettuani vakuutuin, että ranskalaista kirjailijaa tässä luetaan. Alkuperäisteos on kuitenkin saksankielinen. Mielikuvitus tästä lähti heti liikkeelle, tiettyjä yhdenmukaisuuksia kirjan kirjailijaan tällä ristiriidalla on…

Tähtiin kirjoitettu virhe

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe
WSOY 2013, 343 sivua
Suomennos: Helene Bützow
(The Fault in Our Stars, 2012)

Kuten tulin jo viime postauksessa sanoneeksi, viime aikoina ei ole maistunut lukeminen juuri muuten kuin sarjakuvien muodossa. Tähtiin kirjoitettu virhe sattui kohdalle siksi tavallaan oivalliseen aikaan: josko nopeasti luettava nuortenkirja palauttaisi innon?

Nuortenkirjat ovat minulle melko vieras maaperä, en lukenut niitä edes ollessani itse kohderyhmää. En siksi osaa arvioida tätä kirjaa ollenkaan suhteessa genreensä. Toisaalta olen antanut itseni ymmärtää tämän olevan joka tapauksessa niitä silloin tällöin ilmiöksi nousevia kirjoja, joita lukevat kaikki ikään katsomatta. Ja olen minäkin melkein kaikki Harry Potterit lukenut, joten saattaapi olla, että minä olen hyvinkin keskiverto tähän kirjaan tarttuva lukija.

Juoni lyhyesti: Syöpäsairas teinityttö Hazel tapaa vertaistukiryhmässä komean Augustuksen ja ihastuu.

Tykkäsin kirjan realistisesta ja kaunistelemattomasta asenteesta sairauteen ja kuolemaan. Syöpä on epäreilu ja kammottava sairaus, mutta sairastunut ei ole sama asia kuin sairautensa. On epäreilua ja etäännyttävää asettaa sairastunut jalustalle, jossa tämä on urhea taistelija ja esimerkki muille, eikä enää omaa elämäänsä elävä ihminen ollenkaan. Ja niin edelleen.

Kirja oli myös viihdyttävä ja koukuttava ja tepsi lukujumiin. Saattaa olla kuvitelmaakin, mutta tuntuu että muut kesken olevat kirjat ovat edenneet hiukan rivakammin tämän lukemisen jälkeen. Ainoa asia, joka minua häiritsi, oli mielestäni epäuskottava dialogi, joka nuorten suuhun oli laitettu. Pointti kai olikin, että Hazel, Augustus ja Isaac ovat sarkastisia ja nopeita suustaan, mutta en minä silti ihan ostanut (anteeksi anglismi) heitä realistisina teini-ikäisinä puheensa perusteella. Siitäkin huolimatta, että minä jos kuka olen nokkelan höpinän ystävä, Woody Allenin elokuvien, Gilmore Girlsin ja Girlsin fani. Tässä kirjassa kuitenkin tuntui, että vuoropuhelu oli paikoitellen pakotettua, eikä luontevaa, kuten edellä mainituilla esimerkeillä.

Jälkimaininkeina jäi haikea ja hyvä mieli. Voisin hyvinkin kuvitella lukevani muitakin John Greenen kirjoja, sekä katsovani The Fault in Our Stars -elokuvan. Minun kirjapainokseni kannessa on juuri tuon mainitun elokuvan juliste, mutta kirjan kantena se on kyllä niin kammottava, että en halua ottaa siitä valokuvaa. Tämä postaus siis kuvitta.

Muita kirjan lukeneita: Linnea, joka kirjoittaa myös leffasta, Jonna, joka on jaksanut linkata enemmän muita lukijoita kuin minä nyt (anteeksi), sekä Marile, jonka arvio on melko tuore. Löysin minä muitakin, tietenkin, mutta tosiaan en nyt ehdi enkä jaksa kaikkia teitä linkata, koska tiskit ja koulutehtävät odottavat. Mainiota huhtikuuta ynnä pääsiäistä itse kullekin!

Sarjissunnuntai: Fok_it: Elämä ja Blacksad 5: Amarillo

Viime aikoina ei ole oikein napannut lukea muuta kuin sarjakuvia. Bloggailukaan ei ole oikein maistunut, joten josko purkaisi jumia parilla lyhyellä sarjakuvajutulla. Seuraavassa kaksi keskenään hyvin erilaista sarjakuva-albumia, joista molemmista tykkäsin kovasti.

*****

Rinta-Kanto, Joonas: Fok_It: Elämä
Like 2014

Nyt-liitteessä ilmestyvä Fok_it -sarjakuva on minulle parasta tuoretta kotimaista strippisarjakuvaa, joten viime syksynä ilmestynyt kokoelma-albumi ilahdutti. Ilmeisesti näitä strippejä on ilmestynyt jo aiemmin kokoelmina, mutta minä olen vähän hidas ja heräsin tähän sarjakuvaan vasta aika hiljattain.

Ihan en ota tolkkua, että miltä vuosilta Elämän stripit ovat, mutta ilmeisesti aivan viime aikojen strippejä ei mukana ole, sillä kokoelmasta ei löytynyt nykyisiä vakiohahmoja Säihkyturpaa, Perjantaipingviiniä tai Salaliittosammakkoa. Joka tapauksessa tyrskin Fok_it:n puhuvien päiden jutuille ääneen vähän väliä.

Kivasti jätin jutun punch-linen kuvan ulkopuolelle

*****

Díaz Canales, Juan (käsikirjoitus) & Guarnido, Juanjo (kuvitus ja värit): Blacksad - Amarillo
Egmont 2013, 56 sivua
Suomennos: Kirsi Kinnunen
(Blacksad 5 - Amarillo, 2013)

Olen lukenut Blacksad-sarjan aiemmat osat blogin aikana, mutta syystä tai toisesta jättänyt bloggaamatta. (Jostain syystä minusta sarjakuvista on hankalampi kirjoittaa kuin romskuista tai tietokirjoista. Tiedä sitten miksi.) Joka tapauksessa tykkäilen kovasti näistä vanhan ajan dekkari-salapoliisi-sarjakuvista. Jos jollekulle sarja ei ole tuttu, niin mainittakoon vielä, että sarjan hahmot ovat kaikki ihmismäisiä eläinhahmoja, ja päähenkilö on musta salapoliisikissa Blacksad, joka ratkoo rikoksia.

En ihan pelkästään sarjaa lukemalla ole ottanut tarkasti selvää, mihin aikakauteen kirjat sijoittuvat, mutta mikäli Wikipediaa on uskominen, niin 1950-luvun lopulle. Ihan uskottavaa. Amarillossa keskeisissä osissa kohkaavat beatnik-kirjailijat ja Blacksad ajaa uskottavasti ajankuvaan sopivaa jenkkiautoa.

Mielestäni Amarillon juoni ei ehkä ole yhtä onnistunut kuin kahden aiemman albumin, jotka minusta ovat (toistaiseksi) viisiosaisen sarjan parhaita osia. Tuntuu, että Amarillossa tapahtuu koko ajan, eikä hetkeksikään ehdi pysähtyä hengähtämään, kun käänteitä tulee joka toisessa ruudussa. Toisaalta pelkästään sarjakuvan kuvat ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että albumia lukee ja katselee ilokseen ihan jo niiden takia. (Seuraavaan kuvaan tuli muuten mukaan vahingossa ihan oleellinen juonipaljastus, älä lue puhekuplia, mikäli haluat paljastukselta välttyä. Sori, mutta halusin kuvata hiukan yksityiskohtia, sillä mielestäni tämä sarjakuva on loistava esimerkki sarjasta, jossa on sekä upeita maisemakuvia että hienosti piirretyt henkilöhahmot. Ehkä hienointa piirrosjälkeä sitten Hergén Tinttien.)

Huikeaa maisemakuvaa à la Guarnido

Agatha Christie: The Clocks (Hercule Poirot #34)

Christie, Agatha: The Clocks
HarperCollins 2002 (1963), 384 sivua

Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että haluaisin lukea Agatha Christietä. Koska luen Poirotteja aikajärjestyksessä, vuorossa oli jo järjestyksessään 34. Poirot, The Clocks.(Pari sarjan kirjaa on jäänyt aikajärjestyksestä välistä, lähinnä siksi, että nämä eivät ole tulleet kirjastossa vastaan. Joka tapauksessa sarjasta ei ole enää montaa kirjaa jäljellä.)

The Clocks on sillä lailla erikoinen Poirot-sarjan kirja, että viiksimies itse on aivan sivuosassa, ja itse asiassa tulee kuvioihin mukaan vasta lähes kirjan puolivälissä. 19 Wilbraham Crescentista löytyy tuntemattoman miehen ruumis kellojen ympäröimänä, ja enimmäkseen tapausta nuuskivat etsivä Hardcastle sekä nuori Colin Lamb, meribiologi, joka on pääasiassa töissä salaiselle palvelulle ja yrittää käräyttää "vastapuolen" vakoojia. Hercule Poirot tulee mukaan tapauksen setvimiseen vasta, kun Colin Lamb kääntyy tämän puoleen tarjotakseen tylsistyneelle Poirotille tekemistä.

The Clocks on myös sillä tapaa erikoinen sarjan osa, että minä onnistuin keksimään murhaajan ja, hmm, no ainakin yhden motiivin jo hyvissä ajoin. Muistaakseni näin on käynyt vain kerran aikaisemmin, tuolloin kyseessä oli yksi suosikki-Poiroteistani Death on the Nile. Murhaajan päätteleminen ei suinkaan vähennä silmissäni pisteitä kirjalta, sen sijaan Poirotin vähäiseksi jäävä osuus vähentää, sillä Poirotin persoona on iso osa sitä, mikä minulle näissä dekkareissa on tärkeää. (Olen lukenut Christieltä myös sellaisia kirjoja, jotka eivät kuulu mihinkään hänen sarjaansa, mutta useimmiten niistä on tuntunut puuttuvan jotakin. Se jokin on Poirot.)

Mietin pitkään olisinko antanut kirjalle kolme vai neljä GoodReads-tähteä. Juoni itsessään oli kyllä nautittava, mutta vanha ja turhamainen belgialainen on mielestäni sata kertaa kiinnostavampi sankari kuin ihan miellyttävä mutta ei erityisen mieleenjäävä Colin Lamb. Lisäksi mielestäni Christien vahvuus ei ole ikinä ollut kansainvälisissä vakoojasolmuissa, joita tähänkin kirjaan on päädytty ymppäämään sivujuonteeksi. Tässäkin kirjassa vakoojakuviot tuntuvat aika höttöisiltä ja aika naiiveilta. Päädyin lopulta antamaan neljä tähteä, koska tässä kirjassa oli kuitenkin aika paljon kaikkea viehättävää myös. Lisäksi minä olen kyllä myös aika hölläkätinen tähtieni kanssa.

Muissa kirjablogeissa tämä löytyy ainakin blogista Jos vaikka lukisi..., jossa tämä on kuunneltu äänikirjana.

Pirkko Saisio: Signaali

Saisio, Pirkko: Signaali
Siltala 2014, 296 sivua


Onneksi on sellaisia kirjailijoita kuin Pirkko Saisio. Signaali on ihana, ihana, ihana kirja, ihan niin kuin toivoinkin. En minä oikeasti osaa sanoa tästä kirjasta mitään muuta, kun tällä hetkellä tuntuu ihan typerältä lähteä analysoimaan yhtään mitään, varsinkaan omaa lukukokemusta.

No paitsi sen sanon, että monta kertaa lukemisen aikana toivoin, että olisin Pirkko Saisio. Paitsi että Pirkko Saisio -niminen kertoja(kin) on minua liki neljäkymmentä vuotta vanhempi, ja en minä oikeastaan ehkä kumminkaan haluaisi yhtäkkiä hypätä neljääkymmentä vuotta elämää eteenpäin. Mutta Pirkko Saisiona on kuitenkin varmasti jännittävämpää kuin minuna, ja se vähän kadehdituttaa.

Upea kertoja, upea kirja, onneksi luin. Elämä tuntuu taas vähän paremmalta.

Jos haluat lukea vähän kattavamman tekstin, niin esimerkiksi Liisa on kirjoittanut tästä kuvaavammin.