tiistai 16. kesäkuuta 2015

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

Didion, Joan: Maagisen ajattelun aika
Like 2007, 221 sivua
Suomennos: Maija Haapio
(The Year of Magical Thinking, 2005)

Maagisen ajattelun aika on omaelämäkerrallinen kirja, joka kuvaa ensimmäistä Joan Didionin leskeyttä seurannutta vuotta. Ajoitus on tietysti sattumaa, mutta Joanin mies John saa sydänkohtauksen ja kuolee uudenvuoden aatonaattona 2003, joten kirja ajoittuu myös
kalenterivuodelle 2004. Ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että menettää aviomiehensä, myös Didionin ainoa tytär on sairaalan teho-osastolla koomassa.

Takakansi kertoo Maagisen ajattelun ajan olevan "surun tutkielma". Ja onhan se sitäkin, mutta sanoista surun tutkielma tulee ainakin minulle ennakko-odotus melko synkästä ja ehkä ahdistavastakin lukukokemuksesta, jollaista tämä kirja ei onneksi tarjonnut. Minulle kävi selväksi aika nopeasti, että pitäisin tästä kirjasta, ja ahmaisinkin tämän yhden vuorokauden sisällä. Tykkään lukea älykkäiden ja kultturellien ihmisten itsereflektointia, ja Didion on mitä suurimmissa määrin molempia.

Lueskelin tästä kirjasta jonkin verran Goodreads-arvioita, ja vaikka suurimmaksi osaksi tämä on saanut hyvän vastaanoton (lähes neljän tähden keskiarvo ja monia arvioita joissa tätä suorastaan hehkutetaan), ne jotka eivät tästä olleet niin kovasti välittäneet mainitsivat perusteluiksi mm. namedroppailun ja katsomansa Didionin kylmän asenteen. En osaa tarkasti sanoa, mistä nämä ihmiset, jotka eivät kirjalle lämmenneet, poimivat Didionin oletetun kylmyyden, mutta itse taas tykkäsin siitä, että Didion ei vello tunnevellissä vaan analysoi itseään ja omia reaktioitaan älyllisesti. Ja kirjasta ainakin minulle välittyy kyllä mitä suurimmissa määrin rakkaus ja ikävä. Mitä taas tulee namedroppailuun, niin minusta on melko luonnollista, että kirjailijapariskunnalla, jotka ovat molemmat omista ansioistaan tunnettuja, on myös tunnettuja ja menestyneitä ystäviä.

Vaikka kirja on suurelta osin päänsisäistä pohdintaa, itsereflektiota ensin shokista ja sitten jäljelle jäävästä surusta, sekä jonkin verran myös menneiden muistelua, kirjaa lukee myös juonivetoisena sen aikarakenteen vuoksi. Didion kertoo miehen kuolemanjälkeisistä järjestelyistä, hautajaisista, miehen tavaroiden järjestelystä, sekä Joanin oman elämän arkisesta jatkumisesta. Suurena kehyksenä on myös tietysti Quintana-tyttären vakava sairastelu ja yritys toipua, mikä on toimii eräänlaisena "juonikuviona", jos niin voi sanoa todellisista tapahtumista.

Suomenkielisestä painoksesta sen verran, että enimmäkseen pidin Maija Haapion sujuvasta suomennoksesta. Joitain hassutteluja tekstin sekaan oli joutunut, kuten heti toisella sivulla vastaantuleva marraskuun yhdeksäs viitatessa New Yorkin terrori-iskuihin (mikä, voisin kuvitella, johtuu amerikkalaisesta tavasta kirjoittaa kuukausi ennen päivämäärää, ja siten jotenkin lipsahtanut väärinpäin suomenkieliseen painokseen). Tykkään myös todella paljon suomenkielisen painoksen kannesta, vaikka minun räpsäisyni kannesta ei sille oikeutta teekään. Kansikuvassa on jotain haikeaa ja kohtalonomaista, kaunista. Pienellä googlailulla selvisi, että kuva on otettu Joan Didionista vuonna 1976 (no kieltämättä ei olisi kovasti järkeä siinä, että kuvassa olisi vain joku satunnainen naikkonen), ja kuvan ulkopuolelle on rajattu Didionin mies ja tytär, joita Didion katselee. Alkuperäisen kuvan voi nähdä esim. täältä.

En löytänyt tästä kirjasta juurikaan blogiarvioita, ainoa vastaantuleva muutamalla ensimmäisellä Googlen hakutulossivulla oli Kirjatoukka ja Herra Kamera -blogin jo muutaman vuoden takainen lyhyehkö juttu. Johtuisiko sitten siitä, että suomenkielisen painoksenkin ilmestymisestä on jo kahdeksan vuotta aikaa ja tätä on luettu ennen suurinta kirjablogibuumin aikaa? Toivottavasti näin, sillä soisin, että tämä kirja ja kirjailija olisivat löytäneet ja löytäisivät jatkossakin mahdollisimman paljon lukijoita.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Christie: And Then There Were None

Christie, Agatha: And Then There Were None
HarperCollins 2007 (1939), 317 sivua

Vaikka paljon olen Christietä lukenutkin, niin tämä hänen tunnetuin teoksensa pääsi vasta nyt ensilukuun. Näin joskus viitisentoista vuotta sitten tästä näytelmäversion, joten juoni oli tuttu ja suunnilleen muistin myös tarinan koukun. Juonen alkuasetelma lienee yleistietoa, mutta sanotaan nyt sen verran, että tarinassa kymmenen toisilleen vierasta henkilöä saa kutsun saarelle Devonin rannikolle. Melko pian käy kuitenkin selväksi, että kutsuja, jonka todellinen henkilöllisyys on arvoitus, on varsin murhanhimoinen. Vieraat alkavat kupsahdella yksitellen.

Tavallaan olen ihan iloinen, että tämä ei ollut ensimmäinen Christieni, sillä en osaa sanoa kuinka innoissani olisin ollut jatkamaan hänen tuotantonsa parissa, mikäli tämä olisi ollut ensikosketus. And Then There Were None on kyllä hyvä, ja monella tapaa ymmärrän miksi juuri tästä on tullut kirjailijan kuuluisin teos, mutta minulle tässä oli monta tekijää, jotka tekivät lukukokemuksesta vähän puutteellisen. Yleisesti ottaen rankkaisin monet Poirotit ja esimerkiksi Christien toisen, ei mihinkään sarjaan kuuluvan kirjan Crooked Housen tämän ohi.

Heti ensialkuun huomasin, että sekoitin henkilöitä keskenään koko ajan. Minun piti vähän väliä palata alkuun tarkistamaan, että kuka nyt olikaan kuka. Tietenkin tämä on väistämätöntä, kun saarelle halutaan samanaikaisesti tuoda kymmenen ihmistä - pakkohan nämä on esitellä välittömästi alussa. Mutta olen iloinen, että en kuunnellut tätä äänikirjana, jolloin palaaminen alkuun olisi ollut vaivalloisempaa kuin fyysistä kirjaa lukiessa.

Lisäksi minun oli hirveän hankala uskoa, että kymmenen ihmistä saadaan houkuteltua yksityiselle saarelle, ilman että he tietävät juuri mitään kutsujasta. Tähän kyllä puututaan ja asiaa selitetään, mutta silti tämä minusta mursi kirjan uskottavuutta jo ihan alkuasetelmasta lähtien. Muutamia muitakin uskottavuusaukkoja koin kirjaa lukiessa, mutta niihin en oikeastaan voi mennä paljastamatta yksityiskohtia juonesta, joten jääkööt nyt mainitsematta.

Toisaalta sitten And Then There Were None on kyllä aidosti hyytävä, jopa vähän pelottava kirja, mikä saa sen poikkeamaan monista muista Agatha Christien kirjoista, joista on löydettävissä ajoittain jopa melko lämmintä tunnelmaa. Minulle tämä jännittävyys oli melkein liikaa, mutta minä olenkin aikamoinen jänishousu. (Samaan aikaan tämän lukemisen kanssa katsoin Heroes-sarjan ensimmäistä tuotantokautta, ja illat vietettynä Heroesin Sylarin ja toisaalta tämän kirjan parissa saivat aikaan melko levottomia unia.)

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että tämä kirja on kyllä hyvä, juoneltaan ovela, ja varmasti Christien tuotannon jännittävyysasteikon korkeimmasta päästä, mutta minulle, joka tykkään vähän lempeämmästä menosta, tämä ei noussut suurimpien suosikkien joukkoon.

Ilmoittauduin Hurja Hassu Lukija -blogin melko vastikään lanseerattuun Agatha Christie -lukuhaasteeseen. And Then There Were None menee luonnollisesti mukaan tähän haastesuoritukseen. Sillä tavalla on myös kiva haaste, että myös aiemmin tänä vuonna luetut Christiet, sekä monet välillisesti Christien tuotantoon liittyvät kirjat voi laskea mukaan suorituksiin. Toistaiseksi minulla ei ole tänä vuonna tullut luettua tämän lisäksi kuin yksi Poirot, mutta sen verran usein tulee mieliteko palata Christien tuotantoon, että eiköhän noita tule luettua tänä vuonna vielä lisääkin.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Elämäkertasarjakuva Feynman

Ottaviani, Jim (käsikirj.) & Myrick, Leland (kuv.): Feynman
First Edition 2011, 266 sivua

Feynman kuuluu sarjaan satunnaiset kirjastolöydöt. Jokin taisi kinnata kuitenkin ennakkokäsityksissä, sillä lukeminen viivästyi siihen saakka, että uusimiskerrat tulivat täyteen ja vihoviimeinen eräpäivä lähestyi.

Richard Feynman (1918-1988) oli yhdysvaltalainen fyysikko, joka oli mukana muun muassa ydinpommin kehittämisessä, sekä selvittämässä, miksi Challenger-avaruussukkula tuhoutui 80-luvulla. Nobel-palkinnonkin mies tuli voittaneeksi. Alan piireissä Feynman on kai eniten tunnettu QED-teoriasta. Jotain omasta ymmärryksestäni aiheeseen liittyen kertonee se, että sarjakuvankaan lukemisen jälkeen en osaa sanoa yhtään, mistä QED:ssa on kyse.

Tyyppi on kiinnostava, asiat ovat kiinnostavia, mutta jotenkin tämä sarjakuva ei ihan täysillä napannut. Ja tämä on harvinaista, lähes poikkeuksetta tykkään lukuun valituista sarjakuvista kuin hullu puurosta. Ehkä kyse oli siitä, että kirja käyttää pitkiä pätkiä Feynmanin luentojen kuvaamiseen. Käytännössä tämä on toteutettu siten, että erilaisia kaavoja ja teorioita on esitetty sarjakuvaruutujen muodossa. Oppikirjassa tämä olisi mielestäni ehkä omaperäinen ilmaisutapa, mutta elämäkertasarjakuvaa lukiessa pitkät teoriapätkät tuntuivat puuduttavilta.

Saattaa olla, että kyse on myös stereotyyppisesta luonnontieteet vs. humanistiset tieteet asetelmasta. Monessa kohdin sarjakuvaa käy ilmi, että Feynman itse ei pitänyt humanistisia tieteitä oikeana tieteenä. Lisäksi takakannessa väitetään, että Feynman oli älyttömän hauskaa seuraa juhlissa. Tämä ei oikein välity sarjakuvasta. Monta kertaa Feynman sanoo jotain, jota en olisi tajunnut vitsiksi, ellei ympärilläolijoiden suusta olisi kuvitettu tulemaan valtavankokoisilla kirjaimilla "HAHAHA!". Vitsien hauskuus ei välittynyt minulle ollenkaan, mutta ehkä tämä johtuu humanistitaustastani. Tai mahdollisesti sitten siitä, että väitetyt vitsit eivät oikeasti ole kovin hauskoja.

Leland Myrickin kuvitus ei myöskään ole omaan makuuni mitenkään erityisen kiehtovaa. Enpäs nyt tullut ottaneeksi näytekuvia, mutta ehkä niitä googlailemalla löytyy, mikäli joku asiasta kiinnostuu. Kuvitus on makuuni liian vähän yksityiskohtia sisältävää ja ilmeetöntä. Lisäksi valittu väritys tuntuu kylmältä. Joskus jätän sarjakuvia välistä ihan sillä perusteella, että kuvitus ei näytä omaan silmään hyvältä. Tässä kuvitus ei niin paljon silmiin sattunut, mutta ei ollut myöskään katseen vangitsevaa.

Kirjan lähdeluettelosta käy ilmi, että Feynman on kirjoittanut paljon ja Feynmanista on kirjoitettu paljon. Mahdollisesti kyseessä on jonkinasteinen kansallissankari. Rivien välistä tulee myös ilmi, että Feynman on ollut persoonallinen tyyppi, jonka sanomisista ollaan oltu aikanaan ja ollaan ehkä vieläkin vaikuttuneita ja kiinnostuneita. Sarjakuvan perusteella kuva ihmisestä jäi itselleni valitettavasti vähän hämäräksi, enkä tämän yhden luetun teoksen perusteella osaa sanoa, mikä Feynmanista oikeastaan teki ihmisenä niin kiinnostavan. Urasaavutukset kirja kyllä käy läpi.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Shields, Carol: Kivipäiväkirjat
Seven-pokkari (Otava) 2010, 395 sivua
Suomennos: Hanna Tarkka
(The Stone Diaries, 1993)


Ajatellessamme menneisyyttä me luulemme helposti, että ennen ihmiset olivat toimissaan yksinkertaisempia ja että heitä muovaavat voimat olivat alkuperäisiä ja muuttumattomia. Pidämme itsestään selvänä, että meidän esi-isiemme elämää innoitti syvempi ja puhtaampi tarkoitus kuin meidän elämäämme ja että heidän mielenlaatunsakin oli jotenkin jämerämpi, esimerkiksi siinä, että entisajan tiedemiehet pyrkivät päämääriinsä katkeamattoman "kutsumuksen" vallassa ja taiteilijat tekivät työtään pysyvän "innoituksen" tilassa. Mikään tästä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Meitä ennen eläneet olivat täsmälleen yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyväisiä kuin tämän päivän ihmiset. Pieninkin virike, olipa se seksuaalinen tai psyykkinen - tai jopa oikea tuulenvire, joka tuo mukanaan virkistävää happea ja energiaa - saattaa kääntää meidät sivuun polultamme. (s.110)

Carol Shields kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus tutustua. Carol Shields kuuluu myös niihin kirjailijoihin, joista en ollut kuullutkaan, ennen kuin aloin seurata kirjablogeja. Sittemmin kun otin asioista selvää, kävi ilmi, että C.S. oli yhdysvaltalais-kanadalainen ja valitettavasti kuollut vuonna 2002. Kovasti oli myös palkittu. Minä päätin kokeilla hänen tuotantoaan Pulitzer-palkitulla, luultavasti hänen tunnetuimmalla romaanillaan, Kivipäiväkirjoilla.

Tykkään lukea kirjoja niin, että en hirveästi tiedä etukäteen juonesta. Tästä seuraa, että toisinaan ennakkokäsitykseni kirjasta poikkeaa rajusti siitä, mitä kirja todellisuudessa on. Joskus kestää aika kauan, että pääsen kärryille siitä, mitä itse asiassa edes olen lukemassa. Olen esimerkiksi lukenut novellikokoelmasta monta novellia, ennen kuin olen tajunnut, että kyseessä ei ole vain eri kertojien näkökulmista kerrottu romaani.

Kivipäiväkirjoissa on alkusivuilla sukupuu Goodwillien ja Flettin suvuista. Lisäksi minun painokseni takakansi sanoo seuraavaa: "Lumoava kivimosaiikki, jossa todellisuudesta, kuvitelmista ja dokumenteista muotoutuu säröinen omaelämäkerta." Tästä seurasi, että pitkään, itse asiassa kirjan loppuun asti kuvittelin lukevani todella Carol Shieldsin omaelämäkertaa. Sellaista tosin, jossa "todellisuudesta, kuvitelmista ja dokumenteista muotoutuu säröinen omaelämäkerta". Eihän faktan ja fiktion sekoittaminen uutta ole. En minä hämääntynyt siitäkään, että pääosaihminen on nimeltään Daisy Goodwill-Flett, eikä Carol Shields, enkä siitäkään, että kirja on omistettu "Sisarelleni Babsille", vaikka sukupuusta ja kirjasta selvästi käy ilmi, että Daisylla ei ollut sisaruksia. Ajattelin, että Babs voisi olla sellainen bestis-sisar, sielunsisko tai jotain.

No, sittemmin kävi ilmi, että Carol Shieldsillä oli sisaruksia (tai sisarukset voivat olla vieläkin, siitä en ole varma), kaksoset Babs ja Bob (Barbara ja Robert), ja peräti viisi lasta eikä kolmea kuten Daisylla. Carol Shieldsin elämä ei muutenkaan näytä menneen oikeastaan sinne päinkään kuin Daisy Goodwill-Flettin.

Mutta ei tämä väärinymmärrys himmentänyt lukukokemusta ollenkaan. Kivipäiväkirjat on hieno kirja. Saattaa olla, että osa vaikuttuneisuudestani johtui siitä, että kuvittelin lukevani oikeiden ihmisten elämästä, mutta toisaalta olen helpottunut, että Carol Shields ei oikeasti ehkä ole ollut sitä mieltä, että hänen vanhin lapsensa on oikeastaan aikamoinen päällepäsmäri ja ikävä ihminen. (Tai en minä muista sanottiinko näin ihan suoraan, mutta sellainen kuva Alicesta muodostui.) Joka tapauksessa hyvä kirja, onneksi tulin lukeneeksi.

Muita lukijoita: Suketus, Marile sekä Leena Lumi.