Neljäntienristeys äänikirjana

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys
WSOY 2014
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Minä vähän epäilin ja myös pelkäsin, että tässä käy näin. Ei kovin yllättäen Neljäntienristeys jätti minut aika kylmäksi. Kyseessä on viime vuoden kirjatapaus, yhden suvun elämänvaiheita kolmessa polvessa ruotiva romaani, josta on saanut lukea vähän sieltä ja täältä ja enimmäkseen ylistystä. Minusta ei ole yhtään kiva sanoa etten kirjasta välittänyt, sillä kyseessä on kotimainen esikoiskirjailija, ja on ainakin teoreettinen mahdollisuus, että kirjailija itse törmää tekstiini. Ja yleisesti olisi kiva tykätä kaikkien tekemisistä. Tai siis että minusta on paljon kivempi sanoa, että "joo, onpa loistava kirja" kuin että "meh". Mutta nyt tunnelma valitettavasti on enempi meh.

Miksi meh ei päässyt yllättämään? Oksan hyllyltä blogin MarikaOksa tiivisti omassa arviossaan hirveän hyvin minunkin asetelmani tätä kirjaa kohtaan: "Täytyy vain todeta jälleen se, että suomalaisesta maaseudusta ponnistava elämänkokemusten ruodinta harvoin puhuttelee minua kirjoissa."  En olisi itse osannut paremmin muotoilla yhtäältä sitä, että tämä kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita, mutta toisaalta sitä, että harvemmin tämäntyyppiseen maailmaan sijoittuvat kirjat herättävät.

Noin niin kuin periaatteessa ei kirjasta tykkäämiselle ole esteenä se, että maailma jossa elän ja omat elämänkokemukseni ovat erilaisia kirjan maailman ja henkilöiden elämien kanssa. Yksi syy ylipäätään lukea kirjoja on päästä erilaisten ihmisten nahkoihin kokemaan sellaisia kokemuksia, joita itse ei osaisi edes kuvitella. Mutta kaipaan minä sen verran kuitenkin samastumispintaa, että saatan ymmärtää henkilöiden motiivit ja ajatusmaailman, silloinkin kun en itse ajattelisi samalla tavalla tai tekisi sellaisia ratkaisuja kuin hahmot tekevät. Neljäntienristeyksessä tuntuu, että kaikki nyt vaan kärsivät niin perkeleesti ja ovat inhottavia toisiaan kohtaan, koska sillä tavalla on totuttu tekemään ja siten ihmiset pysyvät kurissa ja nuhteessa. Ja minusta tuntuu myös, että tämä ei taida olla ensimmäinen lukemani kotimainen kirja, jossa henkilöhahmoilla on tämäntyyppinen asenne elämään.

Neljäntienristeyksestä opittua: älä mene naimisiin sellaisen ihmisen kanssa, jonka seksuaalinen suuntaumus estää häntä haluamasta juuri sinua. Siitä saattaa vaikka katkeroitua. Älä myöskään päädy asumaan anoppisi/äitisi kanssa saman katon alle, kaikkien elämä tulee olemaan täyttä helvettiä vuosikymmeniä. Ja sitten kärsitään ja vihataan.

Olen samaa mieltä sekä aiemmin linkkaamani MarikaOksan että kanssabloggaajani Annan kanssa siitä, että kirjan ehkä mielenkiintoisin hahmo oli Maria, ja että hänen kokemuksistaan uranaisena ja yksinhuoltajana aikana, jolloin uranaisia eikä varsinkaan yksinhuoltajia ollut, olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Anna muuten piti kirjasta huomattavasti enemmän kuin minä, hänen arvionsa voi lukea täältä.

Sen verran annan siimaa, että myönnän, että tarina oli taitavasti kudottu, juoni rullasi ja kerrontakin oli ihan sujuvaa. Lukija Krista Putkonen-Örn oli sopivan neutraali, ei herättänyt suurempia tunteita, mikä mielestäni on äänikirjan kohdalla ehdottomasti hyvä juttu. (En kaipaa äänikirjan lukijalta suurta eläytymistä, kuuntelen mieluummin melko neutraalia luentaa.)

Taisin vuoden alussa asettaa itselleni haasteen lukea enemmän kotimaisia kirjoja kuin viime vuonna. Neljäntienristeys edisti ainakin tätä tavoitetta.

Rakkausromaanin resepti

Alkuvuodesta tuli ahmittua pikaiseen vauhtiin useampikin kirja, sittemmin on lukutahti hieman hidastunut ja tökkinyt. Sattumalta kuitenkin huomasin, että silloin tammikuussa on tullut kirjoitettua useampikin julkaisematta jäänyt blogiteksti... Tässä siis ensimmäinen niistä. 

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti. Alkuteos  Das lächeln der frauen, 2010. Suomennos Veera Kaski. Tammi 2013.

Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti löysi tiensä jo viime vuonna (edelleen keskeneräiselle) TBR-listalleni. Se kuulosti mielestäni hurmaavalta ja söpöltä kirjalta. Viime kirjastoreissulla muistin vihdoin etsiä kirjan käsiini (ja etsiä täytyikin, kone kertoi sen löytyvän rakkausromaanien osastolta, mutta ihan tavallisessa romaanihyllyssä se lopulta majaili), kun päätin osallistua Sheferijm-blogin Idän pikajuna -haasteeseen. Lähtöpaikkana toimii tietenkin alkuperäisen Idän pikajunan mukaisesti Pariisi, ja ainakin näin alkuun ajattelin koettaa lukea haasteen läpi ihan oikeassa järjestyksessäkin. Strasbourgiin käy matka seuraavaksi.

Mutta jos palaamme takaisin itse kirjaan: olin oikeassa, Rakkausromaanin resepti on hurmaava kirja. Se kertoo Auréliesta, joka rankan eron jälkeen vahingossa löytää kirjan, jonka naispäähenkilö muistuttaa häntä enemmän kuin sattumalta on mahdollista. Aurélie haluaa tietenkin tavata tuon ihmeellisen kirjailijan, ja ryhtyy päättäväisesti toimeen: hän ottaa yhteyttä kirjailijan kustantamoon, ja lopulta saakin kirjailijaan yhteyden kustannustoimittaja Andrén avulla. Kirjailija ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut lukijoistaan, ja jotakin kummallista koko kuviossa on… Hieman ennalta-arvattavahan tämä juonikuvio on, mutta viihdyttävää lukemista.

Valitettavasti Rakkausromaanin resepti on välillä liian tietoisesti hurmaava kirja: minulle ainakin jäi olo, että tässä on kirja, jonka jokaista sivua kirjoitettaessa on mietitty, että nyt tähän pitää saada sitä ihanaa ameliemaista ranskalaistunnelmaa. Tietenkin tämä tunne hieman jää taka-alalle tarinan edetessä, kun keskittyy seuraamaan tapahtumia ja jännittämään, löytääkö Aurélie unelmiensa kirjailijan. Mutta aina välillä tämä yrittämällä yrittämisen tunne puskee pintaan ja häiritsee. Ehkä olisin lumoutuneempi, jos olisin suurempi Pariisifani? Tai jos en olisi nähnyt teini-ikäisenä Amelieta vähintään kahtakymmentä kertaa.

Minulla on tapana kirjata ylös lukemistani kirjoista mm. kirjailijan kotimaa ja kirjan alkuperäiskieli. Nicolas Barreau aiheutti minulle hetken ongelmia: kansiliepeen luettuani vakuutuin, että ranskalaista kirjailijaa tässä luetaan. Alkuperäisteos on kuitenkin saksankielinen. Mielikuvitus tästä lähti heti liikkeelle, tiettyjä yhdenmukaisuuksia kirjan kirjailijaan tällä ristiriidalla on…

Tähtiin kirjoitettu virhe

Green, John: Tähtiin kirjoitettu virhe
WSOY 2013, 343 sivua
Suomennos: Helene Bützow
(The Fault in Our Stars, 2012)

Kuten tulin jo viime postauksessa sanoneeksi, viime aikoina ei ole maistunut lukeminen juuri muuten kuin sarjakuvien muodossa. Tähtiin kirjoitettu virhe sattui kohdalle siksi tavallaan oivalliseen aikaan: josko nopeasti luettava nuortenkirja palauttaisi innon?

Nuortenkirjat ovat minulle melko vieras maaperä, en lukenut niitä edes ollessani itse kohderyhmää. En siksi osaa arvioida tätä kirjaa ollenkaan suhteessa genreensä. Toisaalta olen antanut itseni ymmärtää tämän olevan joka tapauksessa niitä silloin tällöin ilmiöksi nousevia kirjoja, joita lukevat kaikki ikään katsomatta. Ja olen minäkin melkein kaikki Harry Potterit lukenut, joten saattaapi olla, että minä olen hyvinkin keskiverto tähän kirjaan tarttuva lukija.

Juoni lyhyesti: Syöpäsairas teinityttö Hazel tapaa vertaistukiryhmässä komean Augustuksen ja ihastuu.

Tykkäsin kirjan realistisesta ja kaunistelemattomasta asenteesta sairauteen ja kuolemaan. Syöpä on epäreilu ja kammottava sairaus, mutta sairastunut ei ole sama asia kuin sairautensa. On epäreilua ja etäännyttävää asettaa sairastunut jalustalle, jossa tämä on urhea taistelija ja esimerkki muille, eikä enää omaa elämäänsä elävä ihminen ollenkaan. Ja niin edelleen.

Kirja oli myös viihdyttävä ja koukuttava ja tepsi lukujumiin. Saattaa olla kuvitelmaakin, mutta tuntuu että muut kesken olevat kirjat ovat edenneet hiukan rivakammin tämän lukemisen jälkeen. Ainoa asia, joka minua häiritsi, oli mielestäni epäuskottava dialogi, joka nuorten suuhun oli laitettu. Pointti kai olikin, että Hazel, Augustus ja Isaac ovat sarkastisia ja nopeita suustaan, mutta en minä silti ihan ostanut (anteeksi anglismi) heitä realistisina teini-ikäisinä puheensa perusteella. Siitäkin huolimatta, että minä jos kuka olen nokkelan höpinän ystävä, Woody Allenin elokuvien, Gilmore Girlsin ja Girlsin fani. Tässä kirjassa kuitenkin tuntui, että vuoropuhelu oli paikoitellen pakotettua, eikä luontevaa, kuten edellä mainituilla esimerkeillä.

Jälkimaininkeina jäi haikea ja hyvä mieli. Voisin hyvinkin kuvitella lukevani muitakin John Greenen kirjoja, sekä katsovani The Fault in Our Stars -elokuvan. Minun kirjapainokseni kannessa on juuri tuon mainitun elokuvan juliste, mutta kirjan kantena se on kyllä niin kammottava, että en halua ottaa siitä valokuvaa. Tämä postaus siis kuvitta.

Muita kirjan lukeneita: Linnea, joka kirjoittaa myös leffasta, Jonna, joka on jaksanut linkata enemmän muita lukijoita kuin minä nyt (anteeksi), sekä Marile, jonka arvio on melko tuore. Löysin minä muitakin, tietenkin, mutta tosiaan en nyt ehdi enkä jaksa kaikkia teitä linkata, koska tiskit ja koulutehtävät odottavat. Mainiota huhtikuuta ynnä pääsiäistä itse kullekin!