keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä 2

Blain & Lanzac: Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä 2
WSOY 2013
Suomennos: Saara Pääkkönen
(Quai d'Orsay - chroniques diplomatiques, tome 2, 2011)

Luin Ulkoministeriön ensimmäisen osan luettujen luetteloinnin mukaan vuonna 2013, mutta täytyy myöntää, että koska en kirjasta kirjoittanut mitään blogiin, en siitä myöskään paljoa muista. Taisin kuitenkin pitää aika paljon, sillä kun törmäsin tähän kakkososaan kirjastossa, en oikeastaan edes harkinnut, kun nappasin sen mukaani.

Päätähuimaavan laadukkaita kuvia onnistun blogiin näköjään räpsimään....
Ulkoministeriön pääosassa on näennäisesti Arthur Vlaminck, ulkoministerin puheenkirjoittaja. Vlaminck on sivustatarkkailija, joka jää ulkoministeri Alexandre Taillard de Vormsin vauhdikkaan persoonan varjoon. Sarjakuva koostuu episodeista, joissa matkustetaan ympäri maailmaa ja koetetaan ratkoa USA:n ja Luusdemin diplomaattista kriisiä, joka kovasti muistuttaa jonkin vuoden takaista, surullisenkuuluisaa joukkotuhoaseiden etsintää Irakista.

Kirjassa korostuu kiire ja ulkoministeriön työn hektisyys. Oikeastaan ainoat hetket, joissa Arthurin persoona tai yksityiselämä tulevat mukaan millään tavalla, ovat tilanteet, joissa tämä yrittää työnsä ohella tavata mystiseksi jäävää kaunotarta Marlenea. Kohtaamiset jäävät lyhyiksi ja yrityksiksi, mikä korostaa vaikutelmaa siitä, että työ on ulkoministeriössä sama kuin elämä. Ainakin Luusdemin kriisin aikaan.

Myös piirrostyyli korostaa vauhtia ja dynamiikkaa kaikkine "VLAM" -tehosteineen. Suuri osa sarjakuvan komiikasta perustuu tälle vauhdin kuvaamiselle, sekä tietysti de Vormsin pään höyryämiselle ja sarville, jotka tälle kasvavat tämän hermostuessa. Yhdeksi lempiruudukseni nousi tämä toistuva kuva, jossa ulkoministeriön työntekijät juoksevat rappuset alas saadessaan jotain tärkeää tietoa, joka pitää viedä eteenpäin:

Tällä kertaa tarkoituksellisen heikko kuvanlaatu

Myös esimerkiksi Norkku on kirjoittanut tästä sarjakuvasta.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Kerouac, Jack: Satori Pariisissa
Sammakko 2014, 183 sivua
Suomennos: Jarkko S. Tuusvuori
(Satori in Paris, 1966)


"Jollakin hetkellä kymmenen päivän aikana, jotka vietin Pariisissa (ja Bretagnessa), minä jotenkin valaistuin, niin että taas kerran taisin muuttua, muuttaa muotoon, jossa varmaan viivyn seuraavat seitsemän vuotta tai kauemminkin: minulle tapahtui satori: se on japanin sana "äkilliselle valaistumiselle", "äkkinäiselle havahtumiselle" tai silkalle "potkulle silmään".
(SP, s. 5)

Tällaisella satori-sanan selvennyksellä alkaa Satori Pariisissa, Jack Kerouacin elämän loppuvaiheiden teos. Kirja kertoo kirjailijan seikkailuista Ranskassa, jonne tämä on lähtenyt selvittämään sukunsa alkuperää. Tuleeko selvyyttä vai ei, on lopulta sivuseikka matkalla.

Plussaa Riikka Majasen hienosta kansityöstä!
Fanitin nuorempana Jack Kerouacia. Kaikki lähti upeasta Tristessasta, joka on Satori Pariisissa -kirjan lailla ohuehko miniromaani. Minulla on ollut kuitenkin seitsemän-kahdeksan vuoden tauko kirjailijan kirjojen kanssa, joten halusin testata tämän tuoreimman suomennoksen kanssa, mikäli suhteeni Kerouaciin oli vain nuoruuden huumaa, vai jatkuisiko fanittamiseni oman ikäni lähetessä kolmeakymppiä.

Kirjan kansiliepeen teksti selventää, että Satori Pariisissa on ollut etenkin Yhdysvalloissa vieroksuttu, ja sitä "on pidetty nolona kännisenä mokelluksena ja hätäpaskarahastuksena". Ihan niin pitkälle en itse menisi, vaikka tuttuun tapaan tämänkin kirjan sivuilla päihdytään.

Mielestäni Sammakko on tehnyt hienon kulttuuriteon, kun se on viimeisen noin 15 vuoden aikana julkaissut kymmenkunta Kerouacin teosta suomeksi, jotta suomeksi saatavilla on muutakin kuin kirjailijan kuuluisin Matkalla-teos. En ole muuten itse koskaan edes yrittänyt lukea Kerouacia englanniksi, vaikka pääasiassa tykkään lukea alunperin englanniksi julkaistut teokset alkukielellään. Kerouacin teksti kun ei välttämättä ole kaikkein helppotajuisinta edes omalla äidinkielellä luettuna.

Suomentaja Jarkko S. Tuusvuorella on ollut aikamoinen työ tämän teoksen kääntämisessä. Jotakin kertonee se, että suomentajan selitykset ovat lähes yhtä mittavat kuin itse teos. Kieltämättä selitysten lukeminen romaanin rinnalla tekee lukukokemuksesta hiukan raskaan. Toisaalta osan aikaa lisäselvennyksiä todella kaipaa Kerouacin viittaillessa muun muassa Ranskan muinaishistoriaan ja erinäisten sanojen ja paikannimien etymologiaan. Muiden lukemieni Kerouacien lukemisesta on jo aikaa, mutta muistelisin, että varhaisemmissa teoksissa ei ehkä ole aivan yhtä paljon viittauksia, tai että teokset ovat yleisesti ottaen selkeämpiä. Tosin en ole aivan varma voinko luottaa muistiini tässä asiassa, mutta sellainen tuntuma on, että aiemmin luettu olisi ollut selkeämpää.

Satori Pariisissa ei noussut itselleni Kerouacin tuotannon kärkipäähän. Pääasiallisesti siksi, että vaikka kirjailija näennäisesti esittäytyy vaatimattomana, varsinkin alkupuolella kirjaa tästä saa jokseenkin ylimielisen kuvan. Jotenkin päihtynyt seikkailija oli sympaattisempi nuorena miehenä, ehdittäessä keski-ikään kuva on surullisempi.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Dystopiaklassikko Vuonna 1984

Orwell, George: Vuonna 1984
WSOY 2008, 330 sivua
Suomennos: Raija Mattila
(Nineteen Eighty-Four, 1949)

Kuten olen aika moneen kertaan blogissa todennut, en ole sci-fin, fantasian tahi dystopiakirjallisuuden ylin ystävä. Itse asiassa vierastan ja välttelen kyseisiä genrejä. Vuonna 1984 päätyikin lukuun ihan silkasta halusta paikata aukko sivistyksessä tämän klassikon kohdalta. Yllätyksekseni kuitenkin pidin kirjasta, enkä edes sellaisella etäisellä "näen mitä muut tässä näkevät" -tavalla, vaan ihan sellaisella
perinteisen miellyttävällä "kylläpä luen hyvää kirjaa" -tavalla.

Minulle kirjan kolmiosainen rakenne oli toimiva, ja Winston Smith järjestelmää vastaan räpiköivänä jokamies-sankarina samastuttava. Turhan usein sitä itsekin kokee voimattomuutta maailmassa jylläävän epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen edessä, vaikka onkin näennäisen vapaa demokraattisen yhteiskunnan asukki.

Pidän aika tiukkaa linjaa kirjoituksissani juonipaljastusten suhteen, enkä tälläkään kertaa halua puhua paljoa juonesta, mutta on todettava, että kirjan loppu jätti minulle muutaman kysymysmerkin. Lopetus oli hieno ja omalla tavallaan odotusten mukainen, mutta kieltämättä jäi sellainen olo, että minun pitää lukea tämä kirja joskus uudelleen tiettyjä asioita silmälläpitäen.

Olen viime aikoina nauttinut yllättävän paljon suomennettujen teosten lukemisesta, enkä tätäkään teosta lukiessa jatkuvasti jäänyt jankkaamaan päässäni, että mitenköhän jokin asia on ilmaistu alkuperäisteoksessa englanniksi. Siitäkin huolimatta luulen, että mikäli vielä joskus luen tämän kirjan uudelleen, haluan lukea englanninkielisen painoksen. Raija Mattilan käännös on mielestäni sujuva, mutta kiinnostaisi muun muassa, millaisia eräät Oseaniassa käytettävän uudiskielen ilmaukset ovat alkuteoksessa.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

1Q84 osa 3



Haruki Murakami: 1Q84 osa 3 (Alkuteos 2010) Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2013.

Kirjoitin 1Q84 kahdesta ensimmäisestä osasta hyvin innostuneesti jokin aika sitten. Kolmas osa lunasti kaikki lupaukset: rakastin koko tätä tarinaa. En yhtään ihmettele, että kirjabloggaajat äänestivät tämän vuoden 2013 parhaaksi käännetyksi kaunokirjaksi. 1Q84 nousi kyllä lempikirjojeni (pitkälle) listalle.

Ihan kauheasti en viitsi tästä kolmannesta osasta sanoa, koska yleensäkin viimeisistä osista on vaikea puhua paljastamatta tärkeitä asioita edellisistä. Yksi suurimmista eroista kahteen edelliseen osaa on, että Tengon ja Aomamen rinnalle saadaan kolmas näkökulma: osa luvuista kertoo tapahtumista Ushikawan, aiemmissa osissa esitellyn salapoliisin, näkökulmasta. Tämä on onnistunut valinta, sillä suuren osan ajasta Tengo ja Aomame ovat tietämättömiä kaikesta siitä, mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Tarinan lopussa paljon jää auki, mutta kuten taisin jo tänä vuonna eräästä toisesta kirjasta kirjoittaessani sanoa, pidän sopivasti avoimista lopuista. Siitä, että kaikkea ei selitetä, etten tiedä tarkkaan mitä henkilöille jatkossa tapahtuu, mutta saan siitä pienen aavistuksen. Että minulle jää tunne siitä, että näitä henkilöitä ei jätetty heitteille, vaan heillä on suunta johon jatkaa.

Mutta mitäpä minä vielä sanoisin? Ehkä sen, että 1Q84 oli minulle täydellinen kirja. Vähän jännittää seuraavien Murakamien lukeminen, koska eiväthän ne vain voi olla yhtä hyviä. (Enkä silti voi jättää niitä lukematta.)

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Aikamatkustajan vaimo

Niffenegger, Audrey: Aikamatkustajan vaimo
Gummerus 2007, 652 sivua
Suomennos: Paula Korhonen
(The Time Traveler's Wife, 2003)

Aikamatkustajan vaimo on ollut suosittu kirja ilmestyttyään ja olen törmännyt siihen jatkuvasti erilaisilla listoilla, joissa rankataan 2000-luvun parhaita kirjoja. Olen toki ollut tietoinen kirjasta jo pitkään, mutta olen vierastanut sitä sen aiheen vuoksi. Aikamatkustaminen haiskahtaa uhkaavasti sci-filtä tai fantasialta tai joltain muulta, joka tapauksessa joltain sellaiselta, josta ihan lähtökohtaisesti en ole erityisen kiinnostunut kirjallisuudessa. Toisaalta melkein aina kiinnostaa ottaa itse selvää, miksi suositusta kirjasta on tullut suosittu. Ja kuten Anna huomautti minulle aiemmassa keskustelussa, tässä teoksessa ilmenevä yliluonnollisuus ei tunnu yliluonnolliselta.

Aikamatkustaminen ei tosiaan muodostunut minulle minkäänlaiseksi ongelmaksi tämän kirjan kanssa, vaikka hetken kestikin, ennen kun aloin ymmärtää Henryn aikamatkustamisen logiikkaa. Mutta vaikka Henryn aikasiirtymähäiriö on tämän kirjan juju, on tarina kuitenkin lopulta melko perinteinen rakkaustarina, joka enimmän osan aikaa on kuvattu sillä lailla kivan realistisesti, että kamalan kauas en joutunut omalta mukavuusalueeltani.

Sen sijaan vierastin hiukan tämän kirjan rakkauskäsitystä. Jotenkin rivien välistä tuli sellainen omaan makuuni vähän siirappinen kuva, että päähenkilöt Henry ja Clare ovat "luodut toisilleen" ja heidän kohtaamisensa ja rakkautensa on tähtiin kirjoitettu kohtalon sanelema juttu ja muuta sellaista. Itse uskon enemmän sattumaan ihmissuhteissa(kin). Tosin kirjassa ei oikeasti puhuta kohtalosta missään kohtaa, joten voi olla, että olen vähän epäreilu rivien-väli tulkinnoissani...

Minulle kirjasta ei tullut The Kirjaa, mutta ymmärrän kyllä niitä, joille tämä on tärkeä teos. Claren ja Henryn materiaalista maailmaa, taloja ja sisustusta ja muuta kuvaillaan hienosti, kirjassa on paljon kauniita yksityiskohtia. Ja Claren ja Henryn  tarina on myös kaunis ja mutkikas, hieno rakkaussuhteen kuvaus. Ehkä kirja olisi vienyt minut enemmän mukaansa, mikäli olisin samastunut enemmän jompaankumpaan kirjan päähenkilöistä. Molemmat jäivät minulle hiukan etäisiksi, eikä asiaa välttämättä auttanut, että jostain kumman syystä kuvittelin päässäni Henryn Gilmore Girlsin Kirkin näköiseksi. Jotenkin minä en sitten ihan osannut ajatella Henryä minään uskomattoman puoleensavetävänä tyyppinä. Joka tapauksessa pidin kirjasta tarpeeksi, että voin sanoa viihtyneeni sen parissa ja että kyseessä on mielestäni hyvä kirja.