perjantai 30. tammikuuta 2015

1Q84 osat 1 & 2



Ensimmäinen mieleentuleva sana kuvaamaan Haruki Murakamin teosta 1Q84  on massiivinen. Ihan pelkästään käytännöllisistä osat 1 ja 2 on liian paksu kirja, sitä on hirvittävän vaikea lukea iltaisin sängyssä. Mutta onneksi tämä on kirjan ainoa huono puoli. (Ja onneksi osa 3 on sentään julkaistu omana teoksenaan!)

Tarinaa kerrotaan kahden henkilön, Tengon ja Aomamen näkökulmista. Aika onnistunut ratkaisu: jokaisen luvun jälkeen minua harmittaa, kun kertoja vaihtuu, kun olen niin kiinnostunut sillä hetkellä vuorossa olevasta hahmosta ja hänen puolestaan tarinaa. En millään haluaisi vaihtaa toiseen näkökulmaan. Ja sama toistuu jälleen tämän uuden luvun lopussa...

Tengo ja Aomame ovat molemmat kolmekymppisiä, omalla tahollaan erakkoelämää viettäviä nuoria aikuisia. Tengo opettaa matematiikkaa ja käyttää vapaa-aikansa kirjoittamiseen. Aomame toimii liikunnanohjaajana ja murhaa miehiä, jotka ansaitsevat kuolla. Todellisuus liikahtaa ja kumpikin löytää itsensä maailmasta, joka on melkein kuin meidän tuntemamme maailma vuonna 1984, mutta ei kuitenkaan ihan.

Kirjassa on monia kiehtovia henkilöitä: Tengon ja Aomamen lisäksi esimerkiksi Fuka-Eri, nuori tyttö, jonka tarinasta Tengo palkataan muokkaamaan menestysromaani, vanhana rouvana tunnettu nainen, joka pitää turvakotia pahoinpidellyille naisille ja häntä vartioiva Tamaru - oikeastaan kiinnostuin kaikista tämän kirjan henkilöistä, he kaikki tuntuivat oudoilta ja hämmentäviltä ihmisiltä, joista tahdoin tietää lisää. Fuka-Erin romaani Ilmakotelo laittaa tapahtumat aluilleen, sillä se paljastaa salaisuuksia Sakigaken uskonnollisesta yhteisöstä, vaikka suurin osa lukijoista kuvitteleekin sen olevan täyttä mielikuvituksen tuotetta. Tätä kautta Tengo kohtalo sotkeutuu tuohon yhteisöön. Omalla tahollaan Aomame joutuu tekemään suuren päätöksen yhteisön uskonnollisen johtajan kohtalosta, ja  näin Tengon ja Aomamen kohtalot kietoutuvat lopullisesti yhteen.

Olen aika vaikuttunut tästä kirjasta mutta viimeinen osa on tietenkin vielä lukematta - tosin kuten arvata saattaa, varauksessa kirjastosta. Muodostan lopullisen mielipiteeni vasta sen luettuani, mutta täytyy todeta, että hyvältä näyttää. Todella hyvältä! Kirjan melkein 800 sivua ovat kuluneet äkkiä, ahnehtien: iltaisin en olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni, töihin lähteminen on harmittanut, kun ei ole saanut jäädä lukemaan.


sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Vuori



Helena Waris: Vuori. Otava 2014.

Helena Wariksen Vuori on kertomus kaupungista, jossa ihmiset eivät ole sitä, miltä näyttävät. Tarinan päähenkilö Lif on nuori aikuinen, joka ei ole löytänyt vielä suuntaa elämälleen. Hän työskentelee oppaana kaupungin katakombeissa, kunnes eräänä päivänä saa potkut ja käskyn lähteä kiipeämään kaupungin keskellä kohoavalle vuorelle. Vuori ei ole mikä tahansa vuori: se on aina pilviverhon takana, kukaan ei ole koskaan kiivennyt sen huipulle eikä kukaan tiedä, miten korkea se on. Lif suhtautuu omituiseen käskyyn epäuskoisesti: eihän siinä ole mitään järkeä. Kohta koko kaupunki menee sekaisin, ja vuorelle kiipeäminenkin alkaa tuntua ihan hyvältä vaihtoehdolta. Lifin seuraan matkalle liittyy naapurin Arri, eivätkä he ole ainoita vuorelle pyrkijöitä.

Vuori oli ensimmäinen Helena Warikselta lukemani kirja, ja täytyy todeta, että varmasti tulen lukemaan muitakin hänen teoksiaan. Pidin Vuoresta kovasti: Lifistä ja Arrista ja heidän välisestään suhteesta, kaupungin kummallisista piirteistä, jotka alkoivat vähitellen selvitä, oudoista sivuhenkilöistä ja hotellista vuoren rinteellä. Tarinassa on monta mielikuvitusta kiehtovaa piirrettä. Pikkuhiljaa lukiessa, välillä ennen henkilöitä, välillä yhdessä heidän kanssaan, tajuaa, mikä tässä on taustalla. Ihan kauheasti en viitsi kirjan juonesta sanoa, koska ainakin minusta oli ihana lukea tarinaa tietämättä, mistä on kyse. (Pisteitä muuten myös takakansitekstille, välillä tuntuu että niissä ei joko kerrota mitään tai paljastetaan ihan kaikki: tässä on todella onnistunut, odotuksia herättävä takakansi!)

Ja täytyy mainita erikseen tarinan lopetus: pidin siitä kovasti. Paljon jätettiin avoimeksi, mutta samalla näytettiin vilahdus siitä, etteivät asiat ehkä olekaan niin huonosti, kuin lukija siihen saakka on kuvitellut. Jotain kirjan koukuttavuudesta kertoo se, että osallistun tällä kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan ”Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä”. Minulla meni yksi ilta, ja nukkumaanhan ei voinut ryhtyä ennen, kuin kirja oli luettu.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta



Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. (Alkuteos  Hashiru koto ni tsuite kataru toki ni boku no kataru koto 2007.) Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.


Tunnustetaan heti alkuun: en ollut kiinnostunut Murakamin teoksesta siksi, että se kertoo juoksemisesta, vaan siksi, että olin ymmärtänyt, että samalla mies kertoo kirjoittamisesta. Ja onneksi näin onkin: hänen elämässään juokseminen ja kirjoittaminen limittyvät yhteen, ne muodostavat hänen elämänsä perustan ja rungon.

Kirja koostuu luvuista, joita Murakami on kirjoittanut suunnilleen vuoden aikana. Aluksi hän valmistuu New Yorkin maratoniin, sitten Murakami Cityssä käytävään triathloniin (jäin kyllä miettimään, että onko kirjailija valinnut tuon triathlonin ihan vain kaupungin nimen perusteella!). Hän kirjoittaa niin juoksemisestaan, juoksemisessa kohtaamistaan ongelmistaan kuin kirjoittamisestaankin. Ajallisesti palataan välillä nuoruuteen ja aiempiin vuosikymmeniin ja niiden juoksu- ja kirjoituskokemuksiin. Lisäksi osa tekstistä on hänen aiemmin juoksemisesta kirjoittamaansa.

Kirjassa eniten pidin luvusta 2 Miten tulla juoksevaksi romaanikirjailijaksi, koska tässä luvussa Murakami käsittelee kaikkein eniten kirjoittamista. Hän puhuu nuoruudestaan ja siitä, miten hän alun perin alkoi kirjoittaa. Osa tästä oli kyllä minulle valmiiksi tuttua, olen tainnut jotain haastatteluja joskus koluta läpi, mutta mielenkiintoisella tavalla Murakami valottaa tietään kirjoittajaksi ja melkein heti siitä myös kirjailijaksi. On aina kiinnostavaa, miten ihminen näkee elämänsä jälkikäteen sitä katsoessaan.

Kirja on helppo- ja nopealukuinen (minä luin sen läpi yhdessä illassa), mutta sisältää myös painavia ja tärkeitä ajatuksia siitä, miten oman paikkansa ja oman itsensä löytäminen on tärkeämpää kuin mikään muu. Että ihmisen pitäisi löytää ne asiat, joista nauttii ja joita haluaa tehdä, ja sitten järjestää elämänsä niin, että hänellä on aikaa juuri näihin asioihin. Se on mielestäni tämän kirjan tärkein sanoma.


Kieltämättä sinä iltana kun tätä luin, oli meillä miehen kanssa hauskasti yhteensopivat kirjavalinnat iltalukemiseksi: minä luin tätä, mies Ronnie O’Sullivanin omaelämäkertaa Running. Eikä meistä kyllä kumpikaan ole juoksemisesta kiinnostunut.





lauantai 17. tammikuuta 2015

Longbournin talossa



Jo Baker: Longbournin talossa. (Alkuteos Longbourn 2013.) Suom. Helene Bûtzow. Tammi 2014. 

Marttyyrinomaisesti tässä päivänä eräänä valitin, ettei mies varmaan tykkää antamastani joululahjasta, kun ei ole sitä vielä kokeillut (konsolipeli siis kyseessä). Mies siihen sitten, että tuolla hyllyssä lukematta näyttäisi olevan sekin kirja, jonka hän antoi minulle huhtikuussa syntymäpäivälahjaksi. Joten pakostihan Jo Bakerin Longbournin talossa päätyi samana iltana lukuun. (Enkä tullut samalla huomauttaneeksi, että saattaahan siellä hyllyssä odottaa myös jokunen joululahjakirjakin aiemmilta vuosilta…)

Longbournin talossa on siis kertomus siitä, mitä palvelusväelle tapahtuu Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumien aikana. Näistä jälkikäteen kirjoitetuista jatko-osista minulla on aika huonot mielikuvat, joskus aikoinaan luin vahingossa kirjan Elizabethin ja Darcyn myöhemmiltä avioliittovuosilta, ja voi kun se oli kauheaa! Mutta koska tämä kirja keskittyy lähinnä muihin kuin tuttuihin ja rakastamiini henkilöihin, annoin kirjalle mahdollisuuden.

Lukukokemus oli ristiriitainen. Oli mukavaa palata Longbourniin, Netherfieldiin ja Pemberleyyn. Oli kiinnostavaa seurata palvelijoiden elämää, päästä selville kaikesta siitä työstä ja vaivasta, siitä mikä köyhänpuoleistenkin maalaisaatelisten elämän mahdollisti. Mutta tulevaisuudessa palaan näihin tuttuihin maisemiin vain alkuperäisen Ylpeyden ja ennakkoluulon parissa, siitä olen varma.

Longbournin talossa yrittää selvästi nostaa esiin aikakauden epäkohtia. Palvelijoiden kurjuutta korostetaan varsinkin alussa hyvin näkyvästi. Esiin tuodaan myös Bennetin perheen tyttöjen maalliset puolet: kuukautisveret, haisevat kainalot, pesun aikana harmaantuva vesi. Kirjoittaja tuntuu etsivän kohtia, joissa voisi haurastuttaa noiden ainakin minulle kovin rakkaiden henkilöiden viehätystä. Välillä se tuntuu olevan koko kirjan tarkoitus. Varsinkin alussa tämä häiritsi, tarinan edetessä kyllä kiinnostuin päähenkilöiden Sarahin ja Jamesin tarinasta sen verran, että häiritsevämmätkin kohdat jäivät taka-alalle.

Jo Baker tuntee selvästi aikakauden todella tarkasti. Olisinkin mieluummin lukenut hänen oman tarinansa tältä aikakaudelta. Tietenkin Ylpeys ja ennakkoluulo tarinan taustalla ovat varmasti taanneet huomattavasti suuremman huomion kuin kirja muuten olisi saanut. Mutta ei tämä kirja oikein ansaitse yhteyttä Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Omilla jaloillaan seisominen olisi luultavasti tarjonnut paljon paremman tarinan (koska tämän tarinan ongelma on se, että koko ajan on kerrottava tarinaa, joka ei varsinaisesti päähenkilöihin liity). Hieman tympeä maun Longbournin talossa jälkeensä jätti - vaikka olikin parhaimmasta päästä näissä klassikoiden jatko/lisäosissa mitä on tullut luettua.