Jeannette Walls: Lasilinna

Walls, Jeannette: Lasilinna
Bazar 2014, 361 sivua
Suomennos: Raija Rintamäki
(The Glass Castle 2005)

"Muutama kuukausi Maureenin syntymän jälkeen poliisiauto yritti pysäyttää meidät, koska Vihreän vaunun jarruvalot eivät toimineet. Isä kiihdytti vauhtia. Hän sanoi, että jos meidät pysäytettäisiin, poliisit saisivat selville, ettei auto ollut rekisterissä eikä vakuutettu ja että rekisterikilpi oli otettu toisesta autosta, ja meidät kaikki pidätettäisiin. Kaahattuaan jonkin matkaa valtatietä pitkin hän teki u-käännöksen jarrut kirskuen niin että me lapset pelkäsimme auton kaatuvan kyljelleen, mutta poliisiauto kääntyi perään. Isä hurjasteli sataakuuttakymppiä Blythen halki, ajoi päin punaisia ja sitten yksisuuntaista väärään suuntaan niin että muut autot tööttäsivät ja väistivät sivuun. Vielä muutaman käännöksen jälkeen hän huomasi kujan varrella tyhjän autotallin ja kurvasi sinne piiloon. Kuulimme sireenin ujelluksen parin korttelin päässä, sitten se vaimeni. Isä sanoi, että koska gestapo kyttäisi Vihreää vaunua. meidän täytyisi jättää se talliin ja kävellä kotiin. Seuraavana päivänä hän ilmoitti, että Blythe oli käynyt vähän liian kuumaksi paikaksi ja jatkaisimme taas matkaa." (s. 66)

Luen loppujen lopuksi aika vähän elämäkertoja, ja vielä vähemmän luen lapsuuskuvauksia, joissa perusajatuksena on jollain tavalla erikoislaatuisen/kummallisen/onnettoman lapsuuden kuvaus. Lasilinna on kuitenkin käsittääkseni ollut melko puhuttu kirja ilmestyttyään Yhdysvalloissa kymmenisen vuotta sitten. Ainakin kirja esiintyy useilla "nämä nykykirjat kannattaa lukea" -listoilla, joita välillä netin kätköistä kyttäilen. Viimeistään mielenkiintoni heräsi, kun bongasin kirjan yhdestä uudesta lempisarjastani, Orange is the New Blackista. (Ei, minä en ihan tiedä millä perusteella kirjasta tekee mielenkiintoisen se, että fiktiivinen televisiohahmo on laitettu sitä lukemaan, mutta näin minun pääni nyt näköjään toimii.)

No niin, kyseessä on siis lapsuuskuvaus. Jeannette on nelilapsisen Wallsin perheen toisiksi vanhin tytär. Wallsin vanhemmat ovat jonkinlaisia elämäntapanomadeja, joille raha ja se miltä asiat näyttävät ulospäin, ei merkitse juuri mitään. Tämä tarkoittaa sitä, että Wallsin huushollin lapset kulkevat ryysyissä koulussa (silloin kun ylipäätään kouluun pääsevät), väistelevät rappusten mätäneviä lankkuja ja toisinaan näkevät suoranaista nälkää. Toisaalta perhe pitää myös yhtä, viettää aikaa yhdessä, keskustelee, leikkii ja rakastaa. Saapa lapsista jokainen joululahjaksi myös ikioman tähden, mikä on ehdottomasti hienompi juttu kuin yhdenkään luokkatoverin rikkoutumiselle altis muovilelu. Puute ja onni vuorottelevat, mutta enemmän kuin mitään materiaa, nuori Jeannette toivoisi, että isä jaksaisi pysyä raittiina. Nimensä kirja saa Jeannetten isän haaveista rakentaa perheelleen lasilinna, kokonaan lasinen talo. Piirrustukset ovat, mutta Rexillä on paha tapa puhua enemmän kuin toimia.

Minä pidin Lasilinnasta paljon. Vaistoni hyvästä kirjasta toimi, ja hyppäys mukavuus-genrejen alueelta kauemmas osoittautui onnistuneeksi. Walls kirjoittaa mukaansatempaavasti. Kirjan lyhyet luvut ovat kuin pienoisnovelleja Wallsin perheen sattumuksista yllättävine loppuineen. Yhdessä luvuista muodostuu eheä kuvaus Jeannetten ja tämän perheen elämästä. Wallsin tapa kertoa on intiimi, kuin lukijalle uskoutuva, mutta ei vähääkään katkera. Toisaalta ei myöskään kaunisteleva. Ei kirjaa kai olisi suomennettukaan, jos kyseessä olisi kaikkein siirappisin ryysyistä rikkauksiin amerikkalainen unelma. (Minulla on uskoa suomalaisten kustantamoiden käännöskirjallisuuden portinvartijoihin.) En osaa sanoa, onko tänä keväänä suomeksi ilmestynyt kirja löytänyt lukijoita Suomessa, mutta soisin kyllä, että tämän kirjan löytäisi mahdollisimman moni.

Muualla tästä on kirjoittanut ainakin Susa.

Casino Royale ja Books about Town -hyväntekeväisyystempaus

Fleming, Ian: Casino Royale
Gummerus 2012, 247 sivua
Suomennos: Risto Raitio
(Casino Royale 1953)

Casino Royale oli viimeinen kirja, jonka luin ajatellen Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, joka päättyi syyskuun lopulla. Noh, kirja jäi sitten bloggaamatta ajallaan, kun ensin iski ajan puute ja sitten nettiongelmat, mutta olen iloinen, että haasteesta kuitenkin tuli kimmoke lukea tämä klassikko. Olen suuri Bond-elokuvien ystävä ja kirjat ovat olleet iäisyyden siinä "sitten joskus" -lokerossa kiinnostavien kirjojen listallani.

Kirjasta on tehty kaksikin elokuvaa, ensimmäinen jo 60-luvulla. Toinen elokuva taas on vuodelta 2006 Daniel Craigin tähdittämänä, kuten varmasti kaikki, jotka eivät ole eläneet laatikossa, tietävät. Olen nähnyt elokuvista vain uudemman, mutta ainakin tämä uudempi elokuva seuraa aika uskollisesti kirjan tapahtumia. Vain loppu on jokseenkin poikkeava. Suuri juonikuvio liittyy Bondin yritykseen voittaa venäläinen agentti Le Chiffre baccarat-pöydässä Ranskan rivieran kasinolla. Le Chiffre on neuvostopuolen agentti, joka koettaa paikata rahavahingot, jotka syntyivät hänen laittaessaan yhdistyksensä rahoja pieleen menneeseen bordelliyritykseen. Le Chiffre on epätoivoisessa tilanteessa - henki on vaarassa, mikäli hän ei saa voitettua miljooniaan takaisin. M lähettää Bondin varmistamaan, että Le Chiffre epäonnistuu.

Kuten uudemmassa elokuvassa, myös kirjassa kasinolla vietetään merkittävä aika. Mielestäni Fleming onnistuu luomaan hyvin korttipelin jännityksen. Olin myös kiitollinen siitä, että kirjassa selvitetään baccarat-pelin säännöt, sillä itse en ollut ainakaan pelistä aiemmin edes kuullut. (Jos en väärin muista, elokuvassa pelataan tutummin pokeria?) Pelin sääntöjen ymmärtäminen teki lukemisesta paremman kokemuksen.

Kirjassa tulee myös selväksi Bondin sovinistinen ja kurinalainen luonne, johon kaunis Vesper Lynd pääsee tekemään särön. Bondin machossa maailmassa rakastuminen on ennenkuulumatonta.

Täytyy myöntää, että minulla kesti hetki päästä kirjan imuun. En tiedä onko tietynlainen kökköys ja kielellinen kömpelyys ihan harkittu tyylikeino, mutta alkuun minua vähän huvitti kirjan tyyli, joka ensivaikutelmalta oli suorastaan tökerö. Kirjassa tapahtumat ja jännittävien tilanteiden luominen ovat selkeästi ensisijalla, ei niinkään kielelliset hienoudet. Dekkarissa tällainen voi kai olla ihan hyväkin piirre, en osaa sanoa. Koska tämä on toistaiseksi ainoa Flemingin kirja, jonka olen lukenut (ja ensimmäinen häneltä julkaistu), en osaa sanoa kehittyikö kirjailijan tyyli myöhemmissä kirjoissa. Olen kyllä ihan utelias ottamaan selvää.

***

Tähän arvion loppuun liitän vielä pari kuvaa James Bond -kirjoille omistetusta penkistä, jonka kuvasin kesällä Lontoossa. Penkki (kuten myös toisessa kuvassa taustalla pilkistävä Agatha Christie -penkki), oli osa Books about Town -varainkeruutempausta, jossa eri taiteilijat kuvittivat 50 avatun kirjan muotoon tehtyä penkkiä eri kirjailijoiden kirjojen inspiroimina. Kirjojen yhdistävänä tekijänä on Britannia. 50 penkkiä oli ripoteltu neljälle "reitille" eri puolille Lontoota, ja Books about Townin nettisivuilta pystyi lataamaan itselleen neljä karttaa, joihin kirjapenkkien sijainnit olivat merkitty. Vietin itse muutaman yllättävänkin hauskan iltapäivän kirjapenkkejä etsimällä. Tein kokonaisuudessaan Greenwich Trailin sekä Riverside Trailin, sekä osia kahdesta muustakin. Idea on mielestäni valtavan hauska ja minulla oli hauskaa kirjoja bongaillessa ja kuvatessa. Kirjapenkit olivat bongattavana kaupungilla kymmenen viikon ajan ja ne huutokaupattiin viimein toissailtana. Huutokauppa keräsi huimat 251 500 puntaa ja varat ohjataan National Literacy Trustille, Iso-Britannian lukutaitoa edistävälle järjestölle.

Tämä kuvaamani James Bond-penkki oli huutokaupan toiseksi kalleimmalla myyty penkki. Se lähti omistajalleen yhdeksällä tuhannella punnalla. Kaikkein eniten maksettiin Jeeves and Wooster -penkistä, 9500 puntaa. Ihan puhtaasti taideteoksena minusta tämä James Bond -penkki oli yksi hienoimmista, muitakin suosikkeja toki oli. Voi olla, että päädyn vielä myöhemmin tässä blogissa esittelemään muitakin kuvaamiani penkkejä, mutta olkoon tämä nyt tällainen maistiainen.

Kirjan ystävälle tämä tällainen "aarteenmetsästys" oli aivan mahtavaa puuhaa, ja suunnitellut reitit toimivat minulle myös todella kivana tapana kiertää tarkemmin kesäkaupunkiani. Voi olla, että en olisi monille paikoille päätynyt spontaanisti itsekseni. Käsittääkseni Britanniassa harrastetaan enemmänkin tällaista "Trail" -toimintaa. Törmäsin kirjoja bongaillessani perheeseen, joka oli tehnyt aiempana vuonna myös Wallace ja Gromit -Trailin Bristolissa. Itse päädyin tekemään Yorkin Cat Trailin, jota voin lämpimästi suositella Yorkiin suuntaaville. Käsittääkseni Cat Trail on ainakin toistaiseksi pysyvä reitti, koska kyseessä ei ymmärtääkseni ole minkään sortin hyväntekeväisyystempaus. Myöhemmin tänä vuonna Lontooseen on tulossa myös Paddington Trail juhlistamaan kuuluisaa karhua. Ihan harmittaa, että en ole nyt loppuvuodesta menossa enää takaisin Lontooseen, olisi hauska päästä etsimään karhupatsaita...

Olisi kiva, jos tällaiset hauskat projektit rantautuisivat myös Suomeen. En ole ainakaan törmännyt tällaisiin Suomessa, oletteko te?

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.

Taisin lukea kesällä lähinnä hyviä kirjoja, koska nyt jälkikäteen mietin mitä tahansa, mieleen nousee että se oli yksi kesän parhaista kirjoista (tosin tunnustettakoon, etten lukenut järin montaa kirjaa). Puhtaasti tunteella mietittynä Veera Niemisen Avioliittosimulaattori oli lempparini. Ihastuin kirjaan ja sen henkilöihin todella kovasti, ja kirjan loppuessa olin kauhuissani: minun oli hylättävä Aino ja Jussi perheineen pärjäämään ihan keskenään!

Toisin sanoen parasta tässä kirjassa oli juuri henkilöt. Tuntuu edelleen siltä, että Aino olisi toisinaan hieman rasittava mutta silti aivan ihana ystäväni. Jussi kaikessa rauhallisuudessaan ja luotettavuudessaan muistuttaa jokseenkin kaikkia niitä maalaismiehiä, joiden parissa ja naapureissa olen kasvanut. Kun tekee kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ei tarvitse kauheasti niillä tekemisillä kehuskella.

Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että olen myös aika otollinen lukija juuri tälle kirjalle. Minäkin aion naida varsinaissuomalaisen maatalon pojan. Tietyistä tilanteista paistoi siis tuttuus. Välillä hihittelen ihan tosissaan joillekin miehen ilmaisuille, ja tunnistan kyllä heti kun hän puhuu sukunsa kanssa puhelimessa - murteesta tulee ensimmäisestä sanasta alkaen paksumpaa.

Mutta palataan kirjaan. Tällainen rakkauden kuvas oli minusta ihanaa: kumpikin oli varma, heti alusta asti. Rakkautta ensisilmäyksellä, ja sitten jätettiin se vatvominen välistä, päätettiin että tämä on tässä. Totta kai rakkaustarinassa on muutama ryppy siellä täällä, mutta ne nyt on aika pieniä, oiottavissa helposti. (Ja koska ne molemmat haluaa oikoa ne! Miten ihanaa on lukea kirjaa, joka on hirveän romanttinen ja ihana ja silti siinä tiedostetaan myös se, että rakkaudessa on tunteen lisäksi kyse myös päätöksistä!)

Ei minulla varmaan mitään muuta järkevää sanottavaa ole. Ihastuin tähän kirjaan ihan täysillä, ja löysin sieltä täältä tuttuja tilanteita ja ajatuksia (kuten sen, miten Ainoa ärsyttää, kun Jussi ei kerro miten hänen pitäisi toimia Jussin kotona).

Jäi sellainen fiilis, että koko ajan odottelen että koskas se Aino nyt soittaa ja kertoo mitä niille kuuluu. Minulla on näitä kaikkia henkilöitä ikävä.

Käen kutsu

Galbraith, Robert: Käen kutsu
Otava 2013, 463 sivua
Suomennos: Ilkka Rekiaro
(The Cuckoo's Calling 2013, Sphere)

Voi pahuksen pahus, kun piti viivytellä tämänkin kirjan bloggaamisessa. Luin tämän kirjan nimittäin osana Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, johon innosta pinkeänä keväällä osallistuin. Haaste loppui eilen, johon mennessä oli tarkoitus tehdä bloggaukset ynnä haastekoonti. Viime tingan ihmisenä olin jättänyt parin viimeisen kirjan blogautukset ynnä haastekoonnin tekemisen syyskuun
viimeisille päiville. Kuinka ollakaan, universumilla (tai tarkemmin sanoen Soneralla), oli toisenlaiset suunnitelmat, kun nettiyhteytemme napsahti poikki typerän rekisteröintivirheen takia. Olen nyt sitten elellyt muutaman päivän vailla tiedon valtatietä ja tätäkin tekstiä naputtelen yliopiston kirjastossa.

Joka tapauksessa ajattelin jäljellä olevista kirjoista jotakin kirjoittaa, molemmat nimittäin ovat omalla tavallaan erityisiä tapauksia. Käen kutsu on, kuten varmaan jokaikinen yhtään kirjamaailmaa seuraava tietää, J.K. Rowlingin salanimellä kirjoittama dekkari, jolle on ehtinyt tänä vuonna ilmestyä jatko-osa The Silkworm, suomeksi Silkkiäistoukka. Käen kutsu ei olisi välttämättä päätynyt luettavakseni näin pian (eikä välttämättä suomeksi) ellen olisi saanut kirjaa lahjaksi.

Kirjan sankari on alityöllistetty yksityisetsivä Cormoran Strike. Miehellä ei ole mennyt viime aikoina erityisen hyvin, rahat on loppu, bisnes heikoilla ja välit poikki kihlattuun. Kaiken lisäksi toimistolle (jota Strike käyttää väliaikaisena majapaikkanaan) pölähtää tilapäinen sihteeri Robin, jonka tulon Strike on unohtanut peruuttaa ja jonka palkkaan hänellä ei ole varaa. Työtilanne saa kuitenkin pienen käänteen parempaan, kun Cormoran päätyy selvittelemään lapsuudenystävänsä pikkuveljen pyynnöstä kuuluisan mallin Lula Landryn hämärää kuolemaa. Poliisi on jo julistanut kuoleman itsemurhaksi, mutta onko tapaus kuitenkaan aivan niin selvä?

Tuntuu jotenkin aika luontevalta, että J.K.Rowling kirjoittaa myös dekkareita, onhan Pottereissakin monia dekkareille tyypillisiä elementtejä - jännitystä, kaksinkamppailua ja arvoituksia, jotka saavat ratkaisunsa kirjan lopussa. Minulle Käen kutsu oli koukuttava lukukokemus, jonka ahmaisin parissa päivässä. Juonellisesti kirja on aika tavallinen nykypäivän dekkari - teemoina muun muassa kuuluisuus, raha ja valta. Voisi sanoa, että tarina kulkee ja on perushyvä ja varma. Toisaalta Rowling, anteeksi Galbraith, osaa luoda niin herkullisia hahmoja, että vähän puolivillaisempaakin tarinaa jaksaisi lukea. Cormoran Strike on karheana sankarina yksinkertaisesti loistava ja toivon että hänen tutkimustensa sarja jatkuu vielä pidempään kuin kahden kirjan verran. Minulle tämä oli nykydekkareita parhaasta päästä erityisesti juuri erinomaisten hahmojensa takia.

Kirjasta on kirjoittanut myös muun muassa Amma.