Chick-littiä naapurista

Haag, Martina: Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin), Schildts, 2007 (Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det också jättebra), 2005)

Viitisen vuotta sitten Anna luki kirkkaan pinkeillä kansilla varustettua pokkaria. Nimi oli kirjoitettu hopealla: Meidän kotona. Kansi oli niin räikeä, että vähän pelotti, mutta Anna puhui kirjasta positiiviseen sävyyn, joten minäkin lukaisin sen. (En ihan tarkkaan muista, mitä Anna sanoi, paitsi että ei haukkunut.) Olin aivan otettu: kirja oli hauska ja itseironinen, todellinen hyvän tuulen kirja. Sittemmin unohdin kirjan ja kirjailijan nimen, kunnes tänä syksynä Sanna kirjoitti tutun kuuloisen kirjailijan uudesta juoksukirjasta.

Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) on romaani, toisin kuin Meidän kotona, jonka muistelisin olleen enemmänkin kirjoituskokoelma. Pääosassa on Bella, kolmekymppinen näyttelijä, jonka ura ei lähde lentoon sitten niin millään. Tästä on seurauksena myös krooninen rahapula. Genreen kuuluu myös, että Bellan miesasiat eivät etene ihan toivotulla tavalla, Se Oikea vain antaa odottaa löytymistään. Onni tuntuu kääntyvän, kun Bellalle tarjotaan roolia Dramatenista. Bellalla on mahdollisuus päästä klassikkonäytelmään ja itsensä Ingmar Bergmanin ohjaukseen. Siinäpä vasta uranostetta. Asiassa on vain yksi pieni mutta: tuottajat ovat kiinnostuneet Bellasta tämän CV:n perusteella, ja saattaa olla, että Bella ei ihan tarkalleen ottaen ole akrobaatti, kuten on antanut ymmärtää...

Ihana ja todella rakastettu oli nopealukuinen ja oikeastikin hauska. Toisinaan tilanteet kuitenkin tuntuivat turhan kaavamaisilta: totta kai hyvännäköinen mies osoittautuu ällöksi törpöksi, koska sellainen nyt vain on hauskaa. Bella joutuu kaikenmaailman kommelluksiin ja muistuttaa siten hiukan kansainvälisesti tunnettua sukulaistaan Bridget Jonesia. Eniten minua ilahduttivat kuvailut Bellan työelämästä. Martina Haagilla on taustaa näyttelijänä, joten hän varmastikin tuntee alaa ja käytäntöjä. Esimerkiksi lastenteatterin kiertue-elämä tuntuu uskottavalta, samoin kuin koe-esiintymiset.

Kuten arvata saattaa, Bellan akrobaatti-valhe saattaa hänet melko tukalaan tilanteeseen. Bellaa symppaa alusta loppuun: tarjottu työ on hänen elämänsä tilaisuus, mutta millä ihmeen ilveellä hän voi selviytyä valheestaan? Tilanne kasvaa sellaiseksi, että itsekin ahdistuin lukiessani ihan tosissani. Kaikin puolin kirja ei siis ollut itselleni ainakaan ihan niin kevyt, kuin voisi olettaa. Luin kirjan nopeana iltapalana, ja sellaiseksi se oli oikein mainio. Meidän kotona -kirjan lukemisesta on jo vuosia aikaa, mutta muistelen silti, että se onnistui viihdyttämään minua kuitenkin enemmän kuin Ihana ja todella rakastettu, juuri siksi, että ensin mainittu ei tarjoillut minulle jälkimmäisen ahdistuselementtiä. Mutta oikein kelvollista chick-litiä Ihana ja todella rakastettu kuitenkin on, ja oli ihan piristävää lukea genren edustaja, jonka alkuperämaa ei ole Yhdysvallat tai Iso-Britannia.

Tällä kirjalla avaan ikkunan Ruotsiin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Kahden haasteen liettualainen nykydraama

Ivaskevicius, Marius: Naapuri. Kirja kerrallaan, 2005. (Kaimynas, 1998)

Lyönpä kaksi haastekärpästä yhdellä luvulla: liettualaisen Marius Ivaskeviciuksen Naapuri sopii mainiosti lukemistoksi sekä Ikkunat auki Eurooppaan että Hyppää lavalle -haasteeseen.

Kerrostalossa on tapahtunut murha. Epäilyksen alaiseksi joutuu Leonas, "työtä tekemätön idiootti". Leonasin seinänaapurina asustaa Silvia, näyttelijän urasta haaveileva strippari. Silvia puhutaan ympäri ottamaan selvää Leonasista. Murhan tutkijoiden ja naapureiden harmiksi Silvia ja Leonas kuitenkin rakastuvat...

Naapuruus on näytelmän kantava teema. Voi olla, että lukutapani on kyyninen, mutta luin näytelmän niin, että naapuruus tulkitaan kaiken pahan aluksi. Naapuruudesta ei seuraa mitään hyvää, naapureitaan on vain pakko sietää. Johdannossa näytelmäkirjailija sanoo naapuruus-teeman esiintyvän kolmella tasolla: naapuruus tarkoittaa ihmisiä, joiden lähellä asuu, kansoja, jotka sijaitsevat maantieteellisesti lähekkäin, sekä lopulta vielä jumalan ja ihmiskunnan välistä suhdetta. Tämä naapureista kertova näytelmä on osa Lähimmäinen-näytelmätrilogiaa. Olisikin hauska lukea muut sarjan osat, jotta saisin tietää luenko kaikki Ivaskeviciuksen kuvaamat lähimmäissuhteet yhtä synkiksi.

Kerrostalon meno näyttäytyy melko absurdina. Suuren osan aikaa en ollut laisinkaan varma, onko mitään murhaa lopulta edes tapahtunut, mutta se ei oikeastaan ollut teeman kannalta tärkeää. Oikeastaan kuvaan jopa sopisi, jos murha olisi keksitty - naapurit, nuo juoruilevat pikku pirulaiset keksivät kaikkensa Leonasin pään menoksi.

Näytelmän tyyli on asioita toistava ja, kuten jo mainittua, absurdi. Jankkaaminen ja omituiset keskustelut, joissa ei näyttänyt välillä olevan mitään mieltä, tekivät lukukokemuksesta hiukan raskaan. Luulen, että näytelmä avautuisi esitettynä toisella tavalla, kenties kevyempänä. Aikahypyt toimivat minulle hyvin - yhdeksi kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Silvian ja Leonasin tytär, joka vuosia myöhemmin Australiassa pohtii juuriaan. Sen sijaan niin ikään näytelmässä esiintyvät unijaksot olivat minulle puuduttavia. Mikähän siinä on, että minusta unien kuvaaminen missä tahansa fiktiivisessä teoksessa on maailman tylsin ratkaisu? Ainakin, jos kuvaukset venyvät pitkiksi.

Tämän näytelmän lukemisesta on jo aikaa, mutta huomasin, että en voinut kirjoittaa siitä mitään saman tien. Luin nyt näytelmän toiseen kertaan hiukan harppoen, ja luulen, että toinen lukukerta teki näytelmälle oikeutta. Rakenne ja tapahtumat avautuivat aivan uudella tavalla. Taisinkin jo ensimmäisessa Hyppää lavalle -haastepostauksessani mainita, että useimmiten näytelmät vaativat useamman lukukerran.

Naapuria on esitetty Suomessakin, linkitän tähän Hesarin arvion KokoTeatterin esityksestä seitsemän vuoden takaa.

Vaihteeksi dekkari - Vilpittömästi sinun

Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun. Gummerus, 2011

Mielestäni erittäin onnistunut kansi! Kuva: Gummerus

Kun aloitimme bloggaamisen Annan kanssa maaliskuussa, mainitsin esittelytekstissäni jotain sen suuntaista, että luen harvoin dekkareita, paitsi Christien kirjoja sekä joitain harvoja valittuja, joita joku luottolukija-ystävä suosittelee. Lisäksi olen myös maininnut, että luen hirmu vähän suomalaisten miesten kirjoittamia kirjoja. Tässä valossa Vilpittömästi sinun oli melko epätodennäköinen valinta lukulistalleni. Sinne se kuitenkin päätyi ja tuli nyt luettua. Ehkä osansa on myös mieleenpainuvalla kannella, jonka suunnittelusta on vastannut Jenni Noponen. Nimi on nyt tiukasti mielessä, sillä hän on vastannut myös toisen minuun vaikutuksen tehneen kannen suunnittelusta, nimittäin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan.

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen, mutta pääosissa ovat suomalaiset naiset Lia ja Mari. Lia työskentelee lehdessä graafikkona ja elää tavanomaista, mutta yksinäistä elämää. Eräänä päivänä työmatkallaan Lia kohtaa rikospaikan, joka jää hänen mieleensä kummittelemaan. Kuka on murhannut naisen, sitten litistänyt tämän ruumiin tohjoksi ja lopuksi työntänyt tämän auton takakonttiin ja jättänyt auton keskelle vilkkainta Lontoota? Lia alkaa selvittää juttua, koska ei saa siltä rauhaa. Apua, mutta myös ylimääräisiä kiemuroita kuvioihin tuo Lian uusi ystävä Mari, sekä tämän työpaikka, jota voinee kutsua vähintään erikoiseksi. Marilla taas on tavoitteenaan pysäyttää Arthur Fried, äärioikeistolainen poliitikko ja puoluejohtaja, jonka Mari pelkää tavoittelevan muutakin kuin pelkkää paikkaa parlamentissa.

Syy sille, miksi luen melko vähän dekkareita, on se että olen melko nössö ja pelokas. Minulle tulee helposti ikävä olo, jos katson vaikkapa jotain astetta jännittävämpää tv-sarjaa. Kauhuun en pysty koskemaan ollenkaan. En yleensä ole kamalan herkkä väkivallalle, paitsi jos kyseessä on esimerkiksi raiskaus tai joku muu kamalan raaka väkivaltateko. En vain kestä mitään, missä joku hyökkää jonkun kimppuun nurkan takaa. En siis kestä pelästymistä. Siksi olen arka tarttumaan dekkareihinkaan, vaikka lajityyppi minua kiinnostaakin - entä jos luenkin jotain liian jännittävää, saanko traumoja? Vilpittömästi sinun oli tässä tapauksessa helpotus. Se tarjosi jännitystä sopivissa määrin, olematta kuitenkaan pelottava. Lisäksi kiinnostuin molemmista kirjassa tutkittavista tapauksista tarpeeksi, että halusin lukea aina vielä yhden luvun eteenpäin tietääkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksenä kirjassa tuli tasa-arvon puolestapuhuminen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kirja ottaa kantaa (joskin kevyesti ja genreen sopivin keinoin) muun muassa vähän kaikkialla Euroopassa tällä hetkellä tapahtuvaan äärioikeiston nousuun. Dekkarikin voi olla ajankohtainen ja kantaaottava, ja katsoinkin tämän kirjalle eduksi.

Kukaan tuskin lukee dekkareita kielen takia. Silti annan harvat kirjan miinukset lähinnä kielellisistä asioista. Dialogi tuntuu ajoittain vähän kömpelöltä. Tosin tälle kirjalle puolustukseksi täytyy sanoa, että ajattelen niin useista suomalaisista kirjoista genreen katsomatta. Dialogin merkitys kuitenkin alleviivautuu varsinkin alussa, sillä kielestä puhutaan melko paljon. Lia ja Mari ovat asuneet vuosia Lontoossa ja käyttävät vain harvoin äidinkieltään. Molempien myös mainitaan ajattelevan englanniksi, mutta suomi on heille ajoittain jonkinlainen salakieli tai kieli, jonka avulla voi ilmaista jotain, mikä ei kuulosta hyvältä tai merkitykselliseltä englanniksi. Huomasin monissa paikoin pohtivani käyvätkö Lia ja Mari kulloistakin keskustelua suomeksi vai englanniksi. Välillä keskustelu tuntui kömpelöltä, vaikka olisin kääntänyt sen päässäni englanniksi. "Ei kukaan puhu noin kummallakaan kielellä", huomasin ajattelevani. Toinen asia, jonka huomasin minua häiritsevän, oli Arthur Friedin melko suoraviivainen henkilöhahmo - pahis tuntuisi aidommalta, jos se ei olisi aivan yksioikoisen ällö ja no, paha.

Kirja pohjusti Marin ja Lian hahmoja aika pitkälle, joten vaikka en olisikaan jo valmiiksi tiennyt, että kyseessä on sarjan aloittava osa, olisi silti ollut helppoa arvata, että näihin hahmoihin palataan vielä. Mikäpä siinä, minä ainakin luen mielelläni lisää näiden suomalaisnaisten edesottamuksista. Sysipimeä, toinen osa, onkin jo ilmestynyt, tosin eri kustantajan (WSOY) julkaisemana. Sysipimeästäkin ovat jo nopeimmat bloggailleet, mutta tähän linkitän nyt kuitenkin tämän ensimmäisen osan lukeneiden tekstejä. Ainakin Kirsi, Sara, Liisa ja Booksy ovat lukeneet kirjan ja kirjoittaneet ajatuksistaan.

P.S. Asiaan yhtään liittymättä: osaako joku sanoa, miksi blogger ei enää anna vaihtaa tekstin väriä kuten ennen on antanut? Mielelläni laittaisin linkit eri värillä muun tekstin kanssa, mutta enää ei näytä onnistuvan...

Tiivistahtinen seikkailu Mifonkien jäljillä

J.S. Meresmaa: Mifongin perintö. Karisto 2012.

Suomalaista aikuisten fantasiaa - ihanaa että joku uskoo sellaiselle olevan lukijoita! Minä ainakin laitoin Mifongin perinnön lukulistalle heti, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. J.S. Meresmaan esikoinen on nopeatempoinen seikkailutarina, jonka keskiöön nousee kahden päähenkilön välinen (vaikea) rakkaustarina. Sukkelasti sujuvasta juonesta huolimatta olisin kaivannut enemmän paneutumista maailmaan ja henkilöihin ja juoniin ja sen sellaiseen. Mifongin perinnössä kun tulee välillä sellainen olo, että seuraavaan juonenkäänteeseen on niin kova kiire, ettei kaikkeen ehdi keskittyä kunnolla. Ehkä seuraavassa osassa seestytään ja pysähdytäänkin hetkeksi?

Lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi, ja minun on edelleen vaikea hahmottaa mitä mieltä olen kirjasta. Tiedän, että 10 vuotta sitten teini-ikäisenä keskellä kovinta fantasiavaihettani olisin RAKASTANUT tätä kirjaa. Olisin samaistunut Ardisiin, joka muistuttaa kovasti lapsuuteni suurinta sankaria prinsessa Ce’Nedraa. Olisin rakastunut mystiseen Danteen, joka metsästää kirjoja. Olisin ollut hurjan innoissani heidän suhteestaan, jossa kumpikaan ei oikein saa sanottua mitä tuntee.

Nyt… No, kirjaa lukiessa kyllä tempauduin täysillä mukaan maailmaan ja tarinaan. Lukiessa pidin tarinasta todella paljon. Mutta jälkikäteen minua alkoi kovasti ärsyttää kumpikin päähenkilöistä, kummankin aikaansaamattomuus keskinäisen rakkaustarinan suhteen. Minua ärsyttää Ardisin itsepäisyys (en ole uskaltanut lukea Belgarionin taruakaan vuosiin, koska pelkään inhoavani Ce’Nedraa ja muita minulle rakkaita hahmoja). Minua ärsyttää Danten korostunut itsenäisyys ja sitoutumattomuus. Pidän enemmän sivuhahmoista, mutta heistä en saa tietää tarpeeksi! Ja kirjan loppu pelottaa minua, mihin tilanteesta päädytään?

Ehkä enemmän kuin seuraavia Mifonkeja (joita niitäkin kyllä odotan ja aion lukea) odotan sitä, mitä J.S. Meresmaa tekee tämän trilogian jälkeen. Hän osaa selvästi kirjoittaa ja luoda maailmoja, ja ehkä tulevaisuudessa liikutaan omaperäisemmillä vesillä. Kaikesta aiemmin sanomastani huolimatta pidin kirjasta, ja sen suurin ongelma oli se, miten paljon se minua muistutti niistä kirjoista joita joskus olen kovasti rakastanut. 10-vuotiaan lukutoukan sydämeen lähtemättömästi jääneen tarinan kanssa on vaikea kilpailla.

Mifongin perintöä on luettu blogeissa ahkerasti, ja kirjailijan omilta sivuilta löytynee kattavin listaus!  

Kirjalla osallistun Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Kirja, jonka "kaikki muut" ovat jo lukeneet

Ragde, Anne B.: Berliininpoppelit, Tammi 2007. Suomennos Tarja Teva. (Berlinerpoplene 2004)

Jotenkin tuntuu, että luen nykyisin sellaisia kirjoja, jotka kaikki muut paljon lukevat ovat lukeneet jo tsiljoona vuotta sitten tai edes viimeistään samana vuonna kuin kirja on ilmestynyt. "Myöhäisyyteni" johtuu ehkä siitä, että en ole ikinä ollut hirveän aktiivinen kustantamoiden uutuusluetteloiden selailija, vaan valitsen lukemiseni enemmänkin sattumalta ja fiiliksen mukaan. Lisäksi yksi merkittävä tekijä lukemisteni verrattaisessa vanhuudessa on, että en oikeastaan osta kirjoja vaan käytän kirjastoa, jossa yleensä joutuu jonottamaan uutuuksia. Harvoin kuitenkaan viitsin varata mitään, vaan maltan odottaa, että saan kirjan käteeni ihan perinteisen lainaamisen kautta. Samalla on oikeastaan ihan supertylsää, että edes viitsin ottaa pieniäkään paineita uutuuksien perässä juoksemisesta. Mitä väliä onko kirja uusi vai vanha, se on uusi minulle. Kai tämä vähän johtuu bloggauksestakin - blogimaailmassa uutuudet saavat näkyvyyttä ja tulee helpommin olo, että en ole ihan aikaani seuraava lukija.

Alkulöpinöistä itse asiaan. Anne B. Ragden Berliininpoppelit, hurja menestys, joka on saanut peräti kaksi jatko-osaa, kertoo norjalaisesta Neshovin perheestä. Neshovin tila sijaitsee Trondheimin lähettyvillä. Tilaa pyörittää Tor, Neshovien vanhin poika. Tor on oikea peräkammarin pojan perikuva. Hänelle siat ovat kaikki kaikessa, ja tilalla edelleen asuvan äidin sairastuminen on hirvittävä shokki. Ikä lähentelee jo kuuttakymmentä, mutta äitiin on aina luotettu ruuanlaitossa ja taloudenpidossa. Pikku hiljaa perheestä alkaa muodostua ennakko-oletuksia laajempi kuva, kun äidin sairastuminen tuo paikalle myös Torin aviottoman lapsen Torunnin, sekä Torin veljet Margidon ja Erlendin, jotka kaikkein mieluiten pysyisivät poissa tilalta.

Tässä kirjassa oli erityisen hauskaa se, että sai lukea henkilöistä, jotka kuvitteli tunnistavansa tyyppeinä, mutta joiden ajatusmaailma ja elämäntavat olivat itse asiassa todella vieraita. Sekä Tor että Margido ovat jokseenkin tapoihinsa piintyneitä, konservatiivisia vanhoja poikia, jotka tekevät asiat aina samalla tavalla. Tor on elänyt koko elämänsä samalla tilalla, ja esimerkiksi hänen nuorimman veljensä Erlendin parisuhde miehen kanssa on Torille täysin pöyristyttävä ja omituinen konsepti. Erlend taas on paennut omaa menneisyytään peräti Tanskaan asti. Hän haluaa kaikkein mieluiten olla miettimättä sukulaisiaan tai vaikeaa nuoruuttaan Norjan maaseudulla ja tuudittautua nykyisyyteen ja yltäkylläiseen elämäänsä Kööpenhaminassa.

Pidin kirjan kerrontaratkaisusta. Jokaisen luvun päähenkilönä on yksi veljeksistä tai Torunn, Torin tytär. Kaikilla on hyvin erilainen näkökulma tapahtumiin ja toisiinsa. Pian käy selväksi, että perhe ei todellakaan ole mitenkään perinteinen, vaan tabuja ja kipukohtia on paljon. Neshovin perheessä mitään ei ole koskaan sanottu ääneen, ja sellaisen opetteleminen myöhäisessä keski-iässä on vaikeaa. Oman kierteensä koko hommaan tuo myös ulkopuolelta tuleva Torunn, jolla on omat kysymyksensä ja käsiteltävät asiansa elämässään, jossa Tor ei ole koskaan ollut osallisena. Huomaan usein pitäväni kirjoista, joissa katsotaan asioita monen henkilön kautta. Monesti, kuten myös Berliininpoppeleissa, tällainen kerronta tuo mukaan yllätyksellisyyttä ja lisää syvyyttä hahmoihin. Ikään kuin saisi tietää enemmän henkilöistä, koska kuva heistä muotoutuu myös toisten hahmojen kautta.

Vaikka kirja käsittelee monia hurjan kipeitä ja vaikeita asioita, tyyli on lämmin ja humoristinen. Tällaista kirjoitusta ihailen. Hetkeksikään ei vaivuta epätoivon ja ahdistuksen syövereihin, vaan asiat saadaan tuotua esiin rehellisesti ja aidosti naurun kautta. En siis pätkääkään ihmettele, että kirja on ollut suurmenestys.

Tätä kirjaa on tosiaan luettu paljon, mutta useimmat kirjoitukset ovat useamman vuoden takaa. Kirjoista-blogissa tästä kirjasta on vähän tuoreempi kirjoitus tämän vuoden puolelta, joten olkoon se nyt ainoa linkitys.

Amerikkalainen elegia

Hustvedt, Siri: Amerikkalainen elegia, Otava, 2008. Suomennos Kristiina Rikman. (The Sorrows of an American, 2008)

Kuva: Otava

Taisin lukea kirjan, joka ei ollut ihan minua varten. En tiedä mitä odotin Amerikkalaiselta elegialta. En välttämättä mitään, sillä olen huomannut usein olevani ns. vastarannan kiiski, eli että innostun kirjoista, joista ei tule hurjan suosittuja ja päinvastoin. Hustvedt ehkä kai kuitenkin kuuluu niihin kirjailijoihin, joilta voisi hyvä olla ainakin jotain luettuna, jos haluaa tietää mistä puhutaan, vaikka tämä elegia taisikin pudota minulla 'päinvastoin'-kategoriaan.

Takakansiteksti kertoo seuraavaa:

"Sisarukset Erik ja Inga jäljittävät menneisyyden aaveita ja isien salaisuuksia - miljöönä kirjailijoiden ja psykoanalyysin New York. Siri Hustvedtin älykäs romaani viettelee jälleen lukijansa."

Ehkä jo lähtökohdat olivat lukemiselle pielessä: en tiedä haluanko tulla romaanin viettelemäksi, enkä ole erityisen kiinnostunut psykoanalyysista. New York on tosin kaupunkina kiinnostava. Mitä tulee isien salaisuuksiin, puolivälissä kirjaa unohdin koko Erikin ja Ingan isän "salaisuuden" ja että sellaista oltiin selvittämässä, vaikka olin alussa luullut sen olevan koko kirjan pääjuoni. Sen toisen isän, Maxin, salaisuudet tuntuivat kiinnostavimmilta. Tuntui, että hahmoja ja juonenpätkiä oli ripoteltu sinne ja tänne, vaikka minusta ihan Erik, Erikin naapurit ja Inga ja Sonia olisivat olleet tarpeeksi kiinnostavia kannattelemaan koko tarinan. Viimeistään Erikin potilaiden mukaan ymppääminen tuntui hiukka turhalta. Ja lopulta Larsin, eli Erikin ja Ingan isän suuri salaisuus ei mielestäni ollut edes mikään kovin merkittävä juttu. Ehkäpä se siksi jäi vain sivujuoneksi. Sai tosin sellaiseksi ehkä turhan paljon sivuja.

Kuitenkin, kaiken tämän marmatuksen jälkeen sanon, että kirjan päähenkilöt jaksoivat kiehtoa minua alusta loppuun. Useimmissa oli kiinnostavaa traagisuutta, joka teki persoonista elävän tuntuisia. Tätä kirjaa lukiessani en ollutkaan niin kiinnostunut siitä mitä tapahtuu, vaan hahmoista itsessään ja kenties siitä, tulevatko nämä kehittymään loppua kohden jotenkin. Luulenkin, että olisin valmis lukemaan Hustvedtilta vielä jotain muutakin, kenties jossain muussa hänen kirjassaan olisi minua enemmän kiinnostava aihepiiri. Joka tapauksessa Amerikkalaisen elegian perusteella minulle selvisi, että kyseessä on todellakin lahjakas kirjailija.

Tästä kirjasta on kirjoitettu aika monessa blogissa, mutta useimmat löytämäni kirjoitukset ovat useamman vuoden takaa. Tuorein löytämäni taisi olla Aamuvirkku yksisarvisen reilu vuoden takainen teksti. Olkoon se siksi nyt ainoa linkitys.

Laitanpa tämän mukaan So American -haasteeseen, kategoriaan Immigrant Background.

Kun kaikki katoavat

Salla Simukka: Jäljellä. Tammi 2012. 

Oi ihanuutta! Vietin kesälomaviikkoa vanhempieni luona, ja pitkästä aikaa satuin olemaan paikalla kirjastoauton vieraillessa pihassamme. (Koko lapsuuteni ja nuoruuteni kävin kirjastoautossa kerran viikossa, ja noihin visiitteihin liittyy valtava kasa hienoja muistoja.) Muistoja oli pakko päästä verestämään, vaikka tuttu kirjastoautosetäkin jäi jo vuosia sitten eläkkeelle. Ensimmäiseksi suuntasin tietenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden uutuusosastolle. Aikoinaan käytiin kovaa kilpailua siitä, kuka tuon hyllyn ehti ensimmäisenä tarkistaa. Enää ei meidän pysäkillä tarvitse tapella, oltiin isoäidin kanssa ainoat asiakkaat.

No, kannoin mukanani autosta kasan uudehkoja fantasiakirjoja, ja Sysimetsästä ehdinkin kirjoittaa jo tuoreeltaan. Tiiviimmin takaraivoon on jäänyt asustelemaan Salla Simukan Jäljellä, jonka syksyllä ilmestyvää jatko-osaa Toisaalla odotan jo kovasti. Kirjat täydentävät toisiaan kiinnostavasti, sillä ne kertovat saman tarinan kahdesta eri näkökulmasta (näin ainakin olen ymmärtänyt). Jäljellä jättää enemmän avoimeksi, Toisaalla ilmeisesti tarjoaa selityksen että mitä tässä oikeastaan tapahtuikaan.

Jäljellä sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, jossa jokainen lapsi ja nuori laitetaan kykyjensä mukaan oikealle elämänuralle mahdollisimman nuorena. Päähenkilö Emmi Aalto ei vain ole löytänyt omaa kiinnostuksenkohdettaan, omaa uraansa. Hän on yksinäinen, syrjäytynyt nuori, joka toivoo että kaikki olisi toisin.

Toiveitaan kannattaa varoa, sillä eräänä päivänä Emmi herää, ja kaikki muut ihmiset vaikuttavat kadonneen. Emmin toimintaa tyhjilleen jääneessä maailmassa on kuvattu hienosti, uskottavasti. Hän käy läpi niin kieltämisen, surun, vihan kuin apatiankin vaiheita. Lopulta hän päättää, että on toimittava, ja tapahtumat vierähtävät kunnolla käyntiin. Emmi tapaa muitakin jäljellejääneitä, ja yhdessä he sekä yrittävät selvittää, mitä on tapahtunut, että opetella elämään uudenlaisessa maailmassa. Lukija saa kirjan henkilöiden rinnalla yrittää selvittää, mitä on tapahtunut - minullakin on omat epäilykseni, joiden oikeellisuuden paljastaa sitten Toisaalla.

Kirjan maailmaan sujahtaminen oli helppoa. Ehkä erityisesti siksi, että koko teini-ikäni kirjoittelin dystopiatarinoita, joissa aikuiset yllättäen katoavat tai kuolevat ja nuoret jäävät selviytymään keskenään. Kirjan tapahtumissa oli siis jotakin hyvin tuttua, mutta toisaalta myös tarpeeksi uusia ja raikkaita ideoita, jotta siitä jaksoi innostua. Nuorten keskinäisiä suhteita on kuvattu aidonoloisesti, ja Emmi on tarpeeksi selväpäinen nuori, jotta vähän vanhempikin jaksaa kiinnostua hänestä (nimimerkillä itsetuhoiseen teiniangstiin jo teininä kyllästynyt lukija). 

Suosittelen kaikille, jotka ovat joskus toivoneet ”kunpa kaikki katoaisivat”.

Post-it!

Saimme tunnustuksen Booksylta Booking it some more -blogista ja olemme otettuja ja kiitollisia tästä mieltä lämmittävästä eleestä, eli siis KIITOS!

Jaamme toki myös tunnustuksen eteenpäin, (joskin kovin myöhään!), koska se ikään kuin tunnustuksen juoneen kuuluu. Säännöthän menevät kokonaisuudessaan näin:

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Koska meitä Lukemisen kartaston kirjoittajia on kaksi, päätämme kumpikin kaksi blogia ja viidennen tunnustuksen annamme yhteisesti.

Sonja haluaa antaa tunnustuksen Merenhuiskeelle, joka pitää mainiota Kirjoista blogia. Ahkera lukija kirjoittaa ytimekkäästi kirjoista ja saa Sonjan usein kiinnostumaan lukemastaan.

Toinen tunnustus menee Jaanalle Toisen tähden alle. Jaana on näköjään saanut jo hurjan monta tunnustusta ja niistä jo julkaissut postauksen (kuten useimmat muutkin), mutta haitanneeko tuo, vaikka vielä tulisi yksi. Jaanaa muistan siksi, että Moskova on yksi lempparikaupungeistani maailmassa, ja on ihanaa päästä sinne takaisin Täällä toisen tähden alla kautta. (Hmm, kirjajuttuja tietenkään unohtamatta... ;)

Anna....
tekee ensin liikkeen kirjablogien ulkopuolelle ja laittaa tunnustuksen piirtävälle siskolleen, jota tällaiset tunnustukset tuskin kiinnostaa. Ole hyvä Maissi, tässä tämä kuitenkin on!

ja laittaa toisen tunnustuksen  jo useilta muiltakin tunnustuksen saanelle Morrelle Morren maailmaan, koska Morre kirjoittaa kaikesta lukemastaan ihanan rehellisesti (ja yleensä myös hyvin huumorintajuisesti). Lukemistokseen hän valikoi mukavan paljon fantasiaa, joka saa ainakin minut aina kiinnostumaan!

Laitetaan vielä yksi yhteinen Kirjavaan kammariin Karoliinalle. Kirjava kammari on meillä molemmilla ensimmäinen kirjablogi, jota olemme alkaneet säännöllisesti seurata.