torstai 29. maaliskuuta 2012

Runokokeiluja

(Lasimaalaus ehti takaisin kirjastoon ennen kuvan ottamista)

Aaro Hellaakoski: Jääpeili (1928) Otava
Eeva-Liisa Manner: Tämä matka (1956) Tammi
Aila Meriluoto: Lasimaalaus(1946) WSOY

Olen lukenut runoja. Minä, joka en ole koskaan kokenut niistä mitään ymmärtäväni. En tiedä olisiko vapaaehtoisesti tullut luettua, mutta hyvä näin: niitä on ollut pakko lukea ja pikkuhiljaa ehkä on alkanut ymmärtää hieman enemmän kuin ennen. Luulen, että ne ovat jotakin, jonka lukeminen pitää vain opetella, että mitä enemmän niitä lukee, sitä enemmän ne alkavat avautua.

Olen lukenut seuraavat kokoelmat, tässä järjestyksessä: Aila Meriluodon Lasimaalaus (1946), Aaro Hellaakosken Jääpeili (1928) ja Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (1956). Kiinnostavaa kokoelmissa oli, että Meriluodon ja Mannerin kokoelmat tuntuivat harkituilta, yhtenäisiltä kokonaisuuksilta. Hellaakosken Jääpeili taas vaikutti siltä, että siihen on roiskittu kaikki, mitä on sattunut syntymään. Jääpeilin lukemista vaikeutti myös se, että viimeisen osion runot on painettu fraktuuralla. Lukeminen itsessään oli jo aikamoista tavaamista, eikä ajatuksia riittänyt muulle kuin sille, että sai sanoista selvää.

Mutta Lasimaalauksesta ja Tästä matkasta pidin. Lasimaalaus oli hyvä kokoelma aloittaa, sillä runot ovat melko perinteisiä. Tai en tiedä, onko perinteinen oikea sana, mutta runot olivat sellaisia, kuin lapsena ajatteli runojen olevan. Kokoelman kuvasto oli tietyllä tavalla tuttua: luontoa, yötä ja aamua, päivänkoittoa, yksinäisyyttä, kuolemaa. Parasta oli, että tunsin ymmärtäväni jotakin. Runot eivät tuntuneet niin vaikeilta, kuin olen aina ajatellut runojen tuntuvan. Osasin jopa eritellä, miksi pidin joistakin runoista: ihana rytmi, riimejä jotka eivät tunnu riimeiltä vaan kieleltä, ajatuksia jotka saavat minut ajattelemaan enemmän.

Tämä matka ei avautunut yhtä hyvin kuin Lasimaalaus, mutta siinä oli jotakin, joka jäi mielen perukoille kummittelemaan. Monen runon kanssa tuntui siltä, että tässä sanotaan jotakin hirveän tärkeää, mutta en aivan ymmärrä, mitä. Jokainen runo tuntuu sisältävän niin monta ajatusta ja merkitystä, että on vaikea päästä perille kaikesta. Mutta aion palata tähän kokoelmaan, joskus kun on enemmän aikaa. 

Onko sinulla jotakin kirjallisuuden osa-aluetta, johon et ole juuri tutustunut? Mihin haluaisit paneutua enemmänkin?

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Parempaa elämää sarjakuvan parissa

kuva: Kramppien & Nyrjähdysten facebook-sivu
Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja & Nyrjähdyksiä Parempaa elämää. Arktinen Banaani 2011.

TBR-pinoni meni nurin, kun sain vihdoin hankittua itselleni uusimman Kramppeja & Nyrjähdyksiä -albumin Parempaa Elämää. Albumihan ilmestyi jo viime syksynä, mutta silloin krooninen rahapulani oli muuttunut akuutiksi näläksi, joten sen hankkiminen viivästyi. Pari päivää sitten talsin kuitenkin kotiin repussani upouusi kovakantinen albumi, mikä oli itselleni silläkin lailla merkittävää, että harvemmin ostan lukemisiani, vaan käytän kirjastoa. Maltoin heittää takin ja kengät pois, mutta sitten jumiuduin sohvan reunalle kääntelemään sivuja epämukavassa asennossa. Puolet luettuani maltoin muuttaa asentoa sen verran, että niskani kestää nyt koneella istumista.

Krampit ja Nyrjähdykset on jo parinkymmenen vuoden ikäinen sarjakuva. Se on ilmestynyt vuoroin missäkin lehdessä, aluksi Rumbassa, nyttemin tauon jälkeen taas Suomen Kuvalehdessä, jota isäni suosiollisella avustuksellaan minulle tilaa. (On ne artikkelitkin hyviä, iskä!) Sarjakuvan pääaihe on melko yksinkertainen: sarjassa seurataan muutaman aikuisen elämää, arkea ja arjen pohdintoja. Viehätys syntyy - no monestakin asiasta - mutta pääasiallisesti ainakin muutamasta. 1) Ei ole niin pientä tai suurta asiaa, että se ei olisi sarjakuvan käsittelyn arvoinen. Päähenkilöt tavataan usein, myös uusimmassa albumissa, aamukahvin ja sanomalehden ääreltä kommentoimasta jotakin yksittäistä uutista tai lausetta, joka kasvaa suurempiin pohdintoihin maailmasta. Menneiden vuosien Krampeista mieleeni nousee esimerkiksi tilanne, jossa kaksi henkilöä pohtivat kaupassa onko parempi ostaa suomalaista vai unkarilaista hunajaa. Toisaalta tarinat voivat nousta absurdeihin mittasuhteisiin, toisaalta pysytellään tiukasti arkirealismissa. Käsittääkseni ainakin osa tarinoista on saanut sytykkeensä tosielämästä, ja miten se menikään se sanonta tarusta ja totuudesta... 2) Christer Nuutisen piirtäminä sarjakuviin tulee jotakin maagista. Itse rakastan erityisesti ulkona tapahtuvien jaksojen kuvitusta. Siltoja, jotka kohoavat todella korkealle, taikametsiä ja persoonallisia ohikulkijoita. Maisemat ovat puoliksi tunnistettavia, mutta lopulta eivät ollenkaan. (Nuutinen oli muutaman albumin ajan poissa piirtäjän paikalta, mutta en mene nyt siihen, koska tämä uusin albumi, kuten myös edellinen, on jälleen Nuutisen kädenjälkeä.) 3) Tarinat nyt ovat vain pirun hauskoja.

On hankala puhua vain tästä uusimmasta albumista, koska minulla on pitkä historia koko sarjakuvan kanssa. Taisin tutustua Kramppeihin ensimmäisen kerran joskus yhdeksänkymmentäluvun loppupuolella, esiteininä, kun lueskelin silloin ilmestyneitä albumeja veljeni luona Jyväskylässä. Silloinkin tarinat iskivät ihan samasta syystä kuin nykyään, mutta lisäksi koin niitä lukiessani ahaa-elämyksen siitä, mitä kuvittelin nuorten aikuisten elämän olevan. Minulla oli ikkuna maailmaan, joka ei ollut vielä ihan omien käsieni ulottuvilla, mutta näkymä oli niin hieno, että en olisi malttanut odottaa olevani itse 22+, lapseton ja urbaani ihminen, jolle maailma on avoinna.

No, nyt olen nuori aikuinen, mutta myös Kramppien hahmot ovat vanhentuneet, joten ikäero säilyy. Paremmassa elämässä päähenkilöistä kaksi, Tanja ja Risto yrittävät lasta, ja Tanjan äiti kärsii dementiasta. Ilahduttavaa, että kasvaminen on tapahtunut luontevasti, mutta sarjakuvan henki on säilynyt. Sanoma on edelleen humaani ja lukiessani minulle tulee lämmin olo vatsaan ja varpaisiin. Ihanaa, että maailmassa on vielä asioita, jotka lämmittävät!

P.S. Olisin kovasti halunnut skannata jonkun ruudun tänne kuvitukseksi, mutta kun en oikein tiedä saako niin tehdä, joten katsoin paremmaksi jotta en.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Lasten ja aikuisten rajamailla


A.S. Byatt: Lasten kirja (The Children’s Book 2009). Suomentanut Kersti Juva. Teos 2011.

Lasten kirja on valtava kokonaisuus, valtava tarina (yli 950 sivua ja muutama vuosikymmen). Se kuvaa usean perheen kehitystä 1800-luvun Englannissa. Etenkin kyse on perheiden nuorten kehitystarinasta, mutta samalla kuvataan myös aikaa. Välillä kirja sisältääkin kokonaisia kappaleita, joissa selostetaan ajan poliittista, aatteellista ja kulttuurista kehitystä. Nämä jaksot tuntuivat hieman puuduttavilta, paremmin ajankuvaus toimii tarinan lomassa, henkilöiden elämään vaikuttavina osatekijöinä. Toisaalta nämä kuvaukset antavat tarvittavaa taustaa, jotta tapahtumia ja henkilöiden ratkaisuja ja toimintaa voi ymmärtää. Mietin lukiessani myös sitä, miten historiallisissa romaaneissa minulle usein voisi syöttää mitä tahansa puuta heinää. Etenkin kun kuvataan aikakautta, jonka tunnen huonosti. Usein olen epävarma siitä, pohjautuuko kaikki todellisiin tapahtumiin vai onko kirjailija luonut maailman, joka voisi olla totta (tämä voi johtua myös vahvasta fantasiataustastani).

Henkilöitä Lasten kirjassa on hirveästi. Alussa onkin vaikea pysyä kärryillä siitä, kuka kukin on. (Onneksi kirjan alusta löytyy henkilöluettelo! Ja lopusta muuten vieraskielisten lauseiden tai sanojen suomennokset, minkä huomasin kirjan loppuun päästyäni.) Suuresta määrästä huolimatta juuri henkilöt ovat Lasten kirjassa parasta. Vaikka heissä jokaisessa on vikansa ja puutteensa (tai ehkä juuri siksi), jokainen heistä on syvästi inhimillinen. He kaikki ovat selkeästi yksilöitä, eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Vaikka osa henkilöistä on aivan kauheita, ei heistä ketään voi vihata. Tarina sijoittuu aikaan, jolloin ihminen alettiin nähdä lapsesta alkaen yksilönä. Ehkä siksi kirjan ihmiskuva on itsekäs: jokainen henkilöistä on itsekeskeinen omalla tavallaan, jokaisella on omat syynsä itsekkyyteen.

Kirjassa melko merkittävän osan saa seksi, vaikkei sitä itsessään juuri kuvatakaan. Suuri osa henkilöistä tuntuu muodostuvan juuri suhteessa seksiin, ja monimutkaiset kuvioit välillä idylliseltäkin näyttävän maailman taustalla luovat tarinaan monenlaisia jännitteitä. Välillä kaikki tuntuu ihan puhtaasti vain kauhealta: jatkuvia avioliiton ulkopuolisia suhteita, nuoria naisia hyväksikäyttäviä vanhoja setiä, insestiä (tai ainakin epäilyä siitä)… Toisaalta juuri seksuaalisuuden pohdiskelu on kiinnostava aihe tuona aikana, kun ympäri maailmaa pohdittiin, kannatetaanko relatiivista vai absoluuttista sukupuolimoraalia.

Henkilöistä kiinnostavimpia ovat kirjan nuoret naishenkilöt. Naiset joutuvat hakemaan paikkaansa muuttuvassa yhteiskunnassa miehiä enemmän. Heidän on taisteltava oikeuksistaan, jokaisen on muodostettava suhteensa naisten pyrkimyksiin saada samat oikeudet kuin miehillä. Kirjan nuoret naiset valitsevat eri tavat: Dorothy on valmis luopumaan avioliitosta saavuttaakseen haaveensa kirurgin ammatista, Hedda valitsee aktivismin, Imogenista tulee taiteilija, Florence ja Griselda häälyvät erilaisten vaihtoehtojen partailla ja päätyvät erilaisiin lopputuloksiin. Toki myös nuoret miehet kohtaavat paineita (onko koskaan ollut aikaa, jolloin nuoret eivät kokisi paineita yhteiskunnan tai perheen taholta?), mutta ne ovat erilaisia, miehillä on enemmän vaihtoehtoja. Toki isät pettyvät, kun lapset eivät seuraa heidän jalanjäljissään, mutta miehen asema, miehisyys, ei ole samanlaisessa murrosvaiheessa kuin naisten. Miehisyyden ongelmat nousevat esiin ehkä myöhemmin, sitten kun heidän on selvitettävä, mitä he ovat suhteessa uusiin naisiin.

Häiritsevintä kirjassa on mielestäni sen lopetus. Kirjan puolen välin jälkeen ilmapiiri muuttuu painostavaksi, ja odotin koko ajan, milloin jotain traagista tapahtuu. Tavallaan olisi pitänyt arvata, mitä on tulossa: kirjassa seurataan nuoria ihmisiä ja heidän elämäänsä 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Ensimmäinen maailmansotahan sieltä vastaan tulee (tietenkin!), mutta olin niin uponnut kirjan maailmaan, että en osannut käyttää hyväksi tietojani oikeista historiallisista tapahtumista. Maailmansota tuli minulle hieman yllätyksenä, ja se tuntuikin kirjassa toimivan eräänlaisena deus ex machinana. Se ratkaisi henkilöiden kohtalot kirjailijan puolesta, ja monen henkilön kohdalla tuntui, että kirjailija on tehnyt sen helpoimman ratkaisun. Toisin sanoen maailmansotaa edeltävän ajan painostavuus oli kuvattu hyvin, mutta enimmäkseen se ilmeni henkilöiden välisissä suhteissa - olisin siis toivonut henkilökeskeisempää ratkaisuakin.

Olen lukenut aiemmin A. S. Byattin Riivauksen, josta pidin kovasti. Lasten kirja oli mielestäni nopealukuisempi, minulla kului kirjan lukemiseen alle viikko (opiskelujen lomassa). Lasten kirja siis tempaisi mukaansa, ja lopun pettymyksetkin mukaan lukien pidin siitä kovasti. Jonnekin mielen perukoille se jää taatusti majailemaan pidemmäksikin aikaa. Haluaisin lukea lisää kyseiseltä kirjailijalta, mutta valitettavasti hänen teoksiaan ei ole suomennettu enempää. Lasten kirjan olen alun perin aloittanut englanniksi, mutta todennut että henkilöiden määrä ja minulle tuntematon aikakausi hankaloittavat lukemista liikaa. Jään siis toivomaan lisää Byatt-suomennoksia. 

Lasten kirjasta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa:
Sinisen linnan kirjasto 
Koko lailla kirjallisesti
Annelin lukuvinkit
Kirjoista

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Rakkautta Karachissa


Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Kartography, 2002). Suomentanut Kristiina Drews. Gummerus 2011.


Mitä sanoa kirjasta, johon on uponnut kokonaan, jonka jokaista hahmoa on rakastanut, jonka maailma on värikäs ja rikas ja outo (mutta samalla tuttu)? Oikeastaan haluaisi vain kulkea ympäriinsä ja huutaa kaikille ”Tässä on ihana kirja!”

Kartanpiirtäjä on toinen Kamila Shamsielta lukemani kirja. Pidin Poltetuista varjoistakin, mutta en tässä mittakaavassa. Kartanpiirtäjää ei olisi tahtonut laskea käsistään hetkeksikään. Luennoille lähteminen ärsytti, koska kirja oli jätettävä hetkeksi rauhaan. (En muista mistä niillä luennoilla puhuttiin, sillä mietin koko ajan kirjan tapahtumia. Yhtä hyvin olisin siis voinut olla kotona lukemassa!)

Mistä Kartanpiirtäjässä sitten on kyse? Rakkaudesta, tietenkin, niin kuin kaikissa parhaissa tarinoissa. Surumielisestä rakkaudesta, rakkaudesta josta ei voi olla varma, kestääkö se sittenkään kaiken. Mutta kyse ei ole pelkästään romanttisesta rakkaudesta, vaan rakkaudesta ystäviin, perheeseen, muistoihin, lapsuuteen, haaveisiin, mahdollisuuksin sekä tietenkin rakkaudesta kaupunkiin. Rakkaus Karachiin paistaa kirjassa kaiken takana. Se on monimutkainen ja välillä vaarallinenkin kaupunki, joka ei irrota otettaan niistäkään, jotka yrittävät pysyä siitä erossa.

Kirjan kertoja, Raheen, kertoo oman tarinansa ja parhaan ystävänsä Karimin tarinan, ja nämä kaksi tarinaa ovat yksi. ”Jos minä en olisi minä, sinä et olisi sinä”, on lainaus, joka on nostettu kirjan takakanteenkin, ja se kertoo näiden kahden suhteesta paljon. Kaikki mitä he tekevät, vaikuttaa väistämättä toiseen, silloinkin kun he ovat erossa. Jo tarinan alussa, kun he ovat lapsia, ymmärtää vaistomaisesti, että nämä kaksi ihmistä kuuluvat yhteen. Että he eivät ole kokonaisia ollessaan yksin.

Raheenin ja Karimin tarinan lisäksi kyse on myös heidän vanhempiensa tarinasta, joka väistämättä vaikuttaa heihinkin, ja Pakistanin valtion tarinasta, joka vaikuttaa taustalta kaikkeen (tarinasta toki saa enemmän irti, jos tuntee Pakistanin historiaa edes jonkin verran). Rakastan sitä, miten Kartanpiirtäjässä kaikki kietoutuu kaikkeen.

En lähde erittelemään tässä juonta tarkemmin, suosittelen ottamaan itse selvää. Muita mielipiteitä kirjasta löytyy ainakin seuraavista blogeista:

Kaikille lukijoille hurjasti tervetuloa!

Simone de Beauvoir: Kutsuvieras

Simone de Beauvoir: Kutsuvieras 1985 (L'invitée 1943), suom. Mirja Bolgár. Kirjayhtymän Arena-sarja.

Taas ranskalaista! Tällä kertaa noin seitsemänkymmentä vuotta vanhempaa tosin. Huikeinta Kutsuvieraassa onkin sen rohkea aihe, polyamorinen suhde, aikaansa, 1940-lukuun nähden. Kirja kuvaa sitä mitä tapahtuu, kun nuori Xavière astuu ensin Francoisen elämään, mutta päätyy suhteeseen myös Francoisen miesystävän Pierren kanssa. Syntyy kolmiosuhde, jonka vaatimuksiin kertojana toimiva Francoise yrittää parhaansa mukaan vastata. (Francoise hännällisellä c-kirjaimella, en vain kertakaikkiaan tiedä miten sellainen tehdään suomalaisella näppäimistöllä...)

Kutsuvieras on Simone de Beauvoirin ensimmäinen julkaistu teos. Takakansitekstin mukaan kirja on "eksistentialismin varhaisimpia toteutuksia Ranskan nykykirjallisuudessa", ja teoksessa hahmottuvat "kaikki hänen myöhemmän tuotantonsa tärkeät teemat".

Minua kiinnostaa ensisijaisesti Simone de Beauvoirin kaunokirjallinen tuotanto, vaikka kirjailija tunnetaan myös filosofina. Olen lukenut lähes kaikki hänen suomennetut proosateoksensa, jonkun suomentamattomankin. Kuten olen jo maininnut toisaalla, Mandariinit kuuluu kaikkien aikojen lempikirjoihini, joten arvotan kirjailijan korkealle. Ehkäpä juuri siksi Kutsuvieras olikin minulle jonkinasteinen pettymys. Kirja keskittyy päähenkilö Francoisen mielenliikkeisiin ja sisäiseen maailmaan, ulkoiset tapahtumat jäävät vähäisiksi. Kyllä, kirja käsittelee muun muassa yksilön olemassaolon ongelmia, ja näyttäytyy siten varsin filosofisena teoksena. Henkilöiden väliset jännitteet ja heidän toimintojensa motiivit ovat perusteltuja ja hyvin kuvattuja, ja siksi jaksoinkin kirjan loppuun vaikka välillä olisi tehnyt mieli jättää kesken. 460 sivua on paljon, jos ei tavoita täysin lukemisen vaatimaa mielentilaa. Koska luulen, että siitä lopulta on kyse: elämäntilanteessa, jossa kirjan luin, olisin kaivannut kirjalta edes vähän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei ole kirjan vika, jos valitsen sen väärään mielentilaan. Onneksi loppuratkaisu pääsi yllättämään minut, enkä lopulta katunut pätkääkään, että annoin teokselle aikaa loppuun asti.

Kiinnostaisi tietää, millaisen vastaanoton Kutsuvieras on saanut ilmestymisaikanaan, 1940-luvulla. Ihailen suunnattomasti de Beauvoiria edelläkävijänä ja naisten aseman puolestapuhujana. Toinen sukupuoli, Simone de Beauvoirin pääteos, nostatti ilmestyessään 1949 jonkinasteista polemiikkia (esimerkiksi katolinen kirkko tuomitsi kirjan kiellettyjen kirjojen listalle). Polyamorinen suhde, Kutsuvieraan aihe, on käsittääkseni melko vähän puhuttu asia vielä 2010-luvullakin, joten en voi kuin ihailla de Beauvoiria rohkeudesta kirjoittaa valitsemistaan aiheista. Itse kirjassa ei ole mitään sensaationhakuista. Se on humaani teos, joka kuvaa hahmojaan rehellisesti kaikkine vikoineen ja puutteineen. Polyamorisuus sinällään ei nouse teoksessa keskeisimmäksi ajatukseksi, vaikka polyamorinen suhde teoksen keskeisenä tilanteena näyttäytyykin. Keskeiseksi nousee sen sijaan, kuinka ihmisen oma identiteetti heijastuu suhteessa toisiin, ja mistä kaikesta oma olemassaolo on riippuvaista. Ihailtavaa teoksessa on, miten de Beauvoir kuvaa tavanomaisesta poikkeavaa suhdetta yhtenä tilanteena tai järjestelynä muiden joukossa, ei jonain huutomerkin arvoisena kummallisuutena.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Veljesten lumoissa

Aina kaikki ei kolahda ensimmäisellä kertaa. Tämä lienee tosiasia, jonka suurin osa meistä tunnustaa - useimmiten siitä ehkä puhutaan musiikin yhteydessä. Kirjojen kanssa aika harvoin tulee annettua toista mahdollisuutta. Jos kirjan luokittelee kategoriaan ”ei tämä nyt niin paha ollut”, siihen tuskin tulee tartuttua uudelleen.

Onneksi jotkin kirjat on pakko lukea uudelleen. Silloin saattaakin törmätä mahtavaan teokseen. Luin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ensimmäisen kerran lukiossa, kun oli pakko. En inhonnut sitä, mutta en erityisemmin pitänytkään. Sen lukeminen ei ollut yhtä tuskaista kuin joidenkin muiden klassikoiden. Suurempia tunteita se ei herättänyt.

Nyt kirjaan oli tartuttava uudelleen, jälleen opintojen ”pakottamana”. Kokemus oli hämmentävä: kirjassa oli niin paljon enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla! Miten kaikki ne ulottuvuudet ovat voineet jäädä huomaamatta silloin aikoinaan?

Ensinnäkin veljekset henkilöinä: muistan ajatelleeni, että ne kaikki ovat samanlaisia, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä kyse on siitä, ettei veljeksiä kovin paljoa kuvailla, vaan heidän persoonansa ja piirteensä nousevat esiin puheesta ja toiminnasta. On Aapo, joka pitää itseään hieman muita parempana, katsoo asiakseen muiden neuvomisen ja torumisen. On Timo, joka ei ihan ymmärrä kaikkea. On Eero, joka ymmärtää enemmän kuin muut. On riidanhaluinen ja itsepäinen Juhani, yksinäisyyttä ja rauhaa kaipaava Lauri, järkähtämätön Tuomas ja heikkoluontoinen Simeoni. Veljessarja vie mukanaan, jokainen mies on kiinnostava omalla tavallaan. (Mutta tunnustettava on, että Eero on suosikkini. Edelleen, sillä niin hän oli ensimmäiselläkin lukukerralla.)

Veljesten lisäksi tällä kertaa ymmärsin enemmän kaikesta muustakin. Yhteiskunnallisesta tilanteesta, veljesten syistä toimia, syy-seuraussuhteista. Ensimmäisellä kerralla kirja tuntui sisältävän kohtauksia, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tuntui, että veljekset tekivät milloin mitäkin ilman syytä, mutta eihän se ole lainkaan niin! Kaikki liittyy lopulta kaikkeen. Ehkä ymmärsin paremmin siksi, että olen vanhempi. Ehkä siksi, että tunnen paremmin niin tuon ajan historiallista tilannetta kuin kaunokirjallisuuttakin. En tiedä. Mutta Seitsemän veljestä on loistava kirja.

Toisinaan kannattaa antaa toinen mahdollisuus.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870) (Lukemani kappale ei löydy käsiin juuri nyt, ja kustantajia vuosien varrella on ollut lukuisia. Jokainen kuitenkin löytänee kirjan ilman kustantajatietojakin...)

torstai 15. maaliskuuta 2012

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta

Michel Houellebecq: Maasto ja kartta (La carte et le territoire, 2010). Suomentanut Ville Keynäs. WSOY 2011.
kuva: WSOY

Mikäpä olisi parempaa kuin aloittaa bloggaaminen kirjalla, jota voi sydämestään suositella kenelle tahansa. Ihastuin täysin! Kirja vastaa lähes täysin sitä mitä vaadin kirjalta, jotta voisin viihtyä sen parissa - jännittävä päähenkilö, jonka sielunelämää valotetaan kiinnostavalla tavalla, mutta ei kuitenkaan liikaa, jotta itse tarinakin pääsee elämään.

Hyvän kirjan lukemisen jälkeen minulle tulee usein pelko siitä, miten puhua kirjasta antaen sille oikeutta, eli siis siten, että saisi kirjan todella kuulostamaan juuri niin hyvältä kuin se on. Tämän kirjan kohdalla pelkään erityisesti, sillä epäilen sortuvani pelkkiin ylisanojen viljelyyn. (Sivumennen täytyy sanoa, että inhoan sitä kuinka usein brittiläisten ja pohjois-amerikkalaisten kirjojen kannet ovat täynnä adjektiiveja, joita milloin kukakin kriitikko tai julkkis on sattunut käyttämään kirjaa kuvaillessaan. Yksittäiset adjektiivit eivät kerro kirjasta mitään. Näin on.) Jotakin kertonee kuitenkin se, että Maasto ja kartta on saanut Prix Goncourtin, joten joku muukin on ilmeisesti tykännyt kirjasta yhtä paljon kuin minä. (Wikipedian sivuilla on mainittu palkinnon saamisvuodeksi 2010, WSOY:n sivuilla taas 2011. Joka tapauksessa ja kuitenkin palkinto on saatu.) Kyseisen palkinnon on saanut myös Simone de Beauvoir lempparistani Mandariineista. Koska nämä kaksi kirjaa ovat olleet minun makuuni täysosumia, pitänee minun tutustua muihinkin kirjoihin, joita on tunnustuksella tyrkätty vuosien saatossa.

Tämän suunniteltua pidemmän alkuhorinan jälkeen voinen siirtyä itse asiaan, eli teokseen. Kirjan päähenkilönä seikkailee taiteilija Jed Martin. Tarinan aikana Jed saavuttaa suuren menestyksen taiteilijana ja melkoisen heikon menestyksen sosiaalisissa suhteissaan. Vaatimattomuudessaan ja ehkä jonkinasteisessa kyynisyydessään (ainakin piittaamattomuudessaan) Jed on riemukas hahmo, josta on ilo lukea. (Enpä tiedä kuinka ilo olisi tuntea Jedin kaltaista ihmistä todellisessa maailmassa, mutta varsin rakastettava hän henkilöhahmona on.) Alunperin en halunnut spoilata kertomalla juonesta liikaa, mutta koska sen tekee jo WSOY esittelytekstissään voinen kertoa, että jossain vaiheessa kirja siirtyy dekkarimaisiin maisemiin ja kirjailija Michel Houellebecqin paloittelumurhaa tutkivan rikoskomisarion mielenliikkeisiin. Käänne yllätti minut, mutta totesin ratkaisun myös toimivaksi.

Olen viime aikoina pohdiskellut mikä ranskalaisessa kirjallisuudessa minuun vetoaa. Olen päätynyt siihen tulokseen, että ranskalaisissa kirjoissa käytetään usein tyylikeinoa, joka viehättää minua, mutta jolle minulla ei ole nimeä. Itse puhun siitä assosiatiivisuutena, mutta koska se ei tietääkseni ole mikään oikea (kirjallisuustieteen) termi, pitänee avata hiukan mitä tällä tarkoitan. Pidän siitä, että pienestä tehdään suurta, sivulause muuttuu kappaleeksi, kenties kokonaiseksi luvuksi. Esimerkiksi Houellebecqin kirjassa puhutaan sveitsiläisestä eutanasiaklinikasta, mutta päädytään kuvailemaan krematoriotuhkan ympäristövaikutuksista läheiseen järveen. Minulla on tällä hetkellä kesken Georges Perecin mainio Elämä Käyttöohje, joka tähän mennessä luetun perusteella tuntuu perustuvan lähes yksinomaan tuohon "assosiatiivisuuteen". (Perecin kirjan on näköjään niinikään suomentanut Ville Keynäs, kuten Maaston ja kartankin. Mikäpä jottei, mainioita suomennoksia mielestäni molemmat.) Käsittääkseni jotkut kokevat Perecin tai Houellebecqin käyttämän tyylikeinon poukkoilevana ja rasittavana, mutta minua se viehättää. Toivon, että kirja löytää lukijoita, ja että tyyli ei ainakaan ketään karkottaisi Maaston ja kartan ääreltä, sillä itse tarinakin on vetävä, ei pelkästään tapa jolla se on kerrottu.

Maasto ja kartta on ensimmäinen luettu Houellebecqini. Aihepiiriltään kyseinen teos on myös itseäni kiinnostavin. Käsittääkseni Houellebecqillä on jonkinlainen provosoijan ja pahan pojan maine. Takakansien tekstien perusteella muut kirjailijan suomennetut tuntuvat minulle ehkä inasen turhan rankoilta jutuilta, mutta koska pidin niin kovasti tästä uusimmasta, pitänee minun myös tutustua tarkemmin muihin.

Nopealla googlailulla löysin Erjan lukupäiväkirjasta myös Maastoa ja karttaa käsittelevän kirjoituksen, joka pitääkin lukea nyt, kun omani sain näpyteltyä!

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Junamatka Mika Waltarin seurassa

Kesän interrailia odotellessa lonelyplanetkasa nurkissa kasvaa tasaista tahtia. Kirjastossa matkaopashyllyn lisäksi matkakertomushylly on alkanut huudella kuuluvasti. Sieltä mukaan tarttuikin Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna vuodelta 1929, joka päätyi (tietenkin!) junalukemiseksi. Parempaa paikkaa kirjan lukemiseen ei olisi voinut kuvitellakaan, vaikka nykyiset InterCityt eivät ehkä kolisekaan ihan saman tapaan kuin 20-luvun lopun itäeurooppalaiset junat.

Suhtaudun Waltariin vähän varauksella, vaikka en osaa aivan perustella syytä. Suuriin historiallisiin romaaneihin en tähän mennessä ole koskenut, olen lukenut pienoisromaaneja (nuorempana Fine van Brooklynin useaan kertaan, koska nimessä oli jotain kiehtovaa) ja joulutarinoita. Jonakin päivänä Sinuheen täytyy varmaankin tarttua, ihan jo oman yleissivistyksen vuoksi.

Yksinäisen miehen juna on nuoren miehen matkakertomus. Kirjassa ei suoraan sanota, että kyseessä olisi omaelämänkerrallinen teksti, mutta on helppo päätellä, että omiin kokemuksiin kertomus pohjautuu. Nuori, maailmannälkäinen vastavalmistunut kandidaatti jahtaa unelmiaan Helsingistä Istanbuliin. Matkalla hän pohtii omaa kirjoittamistaan, johon hän aina viittaa vaatimattomasti ”työnä”. Hän on nuoruuden ja aikuisuuden rajamailla: hänellä on vielä nuoren ihmisen haaveet ja odotukset, mutta hän alkaa nähdä maailmaa aikuisen tavoin, ilman sitä innostusta ja mystiikkaa mitä nuoruuteen usein liittyy. Myöhemmin luin Wikipediasta, ettei kirjan tarina juuri poikkea matkalta lähetetyistä artikkeleista ja kirjeistä.

Sen lisäksi, että rakastan junamatkustamista, oli kertomuksen matkareitti suurimpia syitä, miksi kirjaa aloin lukea. Wien, Budapest, Belgrad, Sofia ja Istanbul: ne ovat omankin kesäisen reittini varrella. Toivon kuitenkin, että minulle käy eri tavoin kuin kertomuksen nuorelle matkaajalle. Hänelle suuri osa kaupungeista on lopulta pettymyksiä, odotukset ovat olleet liian suuria, kaupungit eivät olekaan niin outoja ja ihmeellisiä kuin matkaaja on kuvitellut. Koko kertomusta sävyttääkin surumielinen, alakuloinen tunnelma. Matkaaja on tyytyväinen vain matkalla ollessaan.

Eteenpäin! Mitä oikeastaan teen Wienissä. Tunnen kuitenkin, etten koskaan voisi oppia todella rakastamaan sitä. Ikävöin jälleen kiskojen jyskettä, eteenpäinsyöksymisen hurmausta. Haluan elää itsessäni uuden kaupungin, - haluan nähdä satatuhatta uutta ihmistä. Budapestiin on vain viiden tunnin matka.

Nykylukijan näkökulmasta matkaajan tekemät huomiot esimerkiksi tietyistä ihmisryhmistä ovat hieman hämmentäviä. Se, että tietyn kansallisryhmän kaikki edustajat luokitellaan samanlaisiksi, särähtänee nykyään jokaisen korvaan. Saksalaiset turistit ovat kaiken pahan alku ja juuri, mustat ovat eläimiä, italialaiset varkaita. Kirjoittaja ei säästele sanojaan.

Kirjan luettua jää sellainen olo, että kyse on kertojan yrityksestä etsiä jotakin, mitä ei voi saavuttaa. Hän kaipaa nuoruuttaan ja sen viattomuutta, innostunutta suhtautumista kaikkeen. Hän kiirehtii kaupungista seuraavaan toivoen löytävänsä sieltä ”sen jonkin”. Vaikka etsintä osoittautuu turhaksi, kaipuu muualle, pois, ei katoa minnekään.

Minä kirjoitan keskellä syksyä ja kuolemaa, ja teidän, että turha ikävä tulee kuitenkin taas kerran tulvahtamaan ylitseni. Polttava haave pauhaavista junista, valtamerilaivoista, vieraista kaupungeista ja suuresta yksinäisyydestä.

Tunnistan kertojan kaukokaipuun. Jossakin takaraivossa polttelee aina ajatus uusista kaupungeista, matkoista, uusista rautateistä ja maisemista. Toisaalta tunnistan myös sen, miten aina todellisuus ei vastaa kuvitelmia. Onneksi olen oppinut myös sen, että vaikka uusi kaupunki ei kohdatessa esittelisikään parhaita puoliaan, seuraava päivä voi olla ihan erilainen (terveisiä vain, Firenze!). 

Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna (1929) WSOY

Lukijaesittely

Itsensä esittely on yllättävän vaikeaa, mutta siitä pitänee lähteä, jos tämän blogin haluaa päräyttää käyntiin.

Ajattelin sanoa, että olen lukijana melko kaikkiruokainen, mutta tarkemmin ajateltuna se ei pidä pätkääkään paikkansa. Useimmiten jätän sikseen kirjat, joiden kannet viittaavat millään muotoa sci-fiin, fantasiaan tai mihinkään yliluonnolliseen. Maaginen realismi on asia erikseen, mutta lopulta sitäkin tulee luettua harvoin. "Harvoin luettavien" kategoriaan kuuluu myös elämäkerrat. Ei sillä etteikö elämäkerrat voisi olla kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, mutta useammin tulee tartuttua puolueettomaan fiktioon. En ylpeile asialla (toisaalta en erityisemmin häpeilekään), mutta toistaiseksi on vielä lukematta sellaiset suomalaiset klassikot kuin Seitsemän veljestä, Tuntematon, Sinuhe ja Pohjantähti-trilogia. Mistään kapinasta ei ole kyse, kaikki edellä mainitut löytyvät loputtomasta TBR-pinostani. (No, rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että yksikään ei aivan pinon kärkisijoille yllä.)

Iso lista kaikkea, mitä en lue tai luen harvoin. Mitä jää jäljelle? Ulkomainen fiktio, kotimainenkin välillä. Lisäksi tietokirjat, lähinnä historiaa käsittelevät. Näytelmiä luen melko usein, osittain myös opiskelujeni puolesta. Toisin kuin Anna, minä luen myös dekkareita - aika tarkkaan rajaten kumminkin, lähinnä iki-ihanaa Agathaa, sekä joitain sellaisia, joita joku jonka makuun luotan, suosittelee. (Edellisen lauseen pilkutus on varmasti väärin, mutta olkoon. Blogia tässä tehdään eikä gradua.)

Lempikirjaa kysyttäessä mainitsen useimmin Simone de Beauvoirin Mandariinit. Pidän muutenkin ranskalaisesta kirjallisuudesta. Itse asiassa mainittakoon, että ensimmäinen kirja, jonka tässä blogissa aion ottaa esille, on ranskalaista nykykirjallisuutta.

Kuten mainitsen jo lyhyessä esittelyssäni, rakastan kirjoista keskustelemista lähes yhtä paljon kuin lukemista. Harmillisesti en pääse kuitenkaan vaihtamaan kovinkaan usein mielipiteitä luetuista kirjoista. Suorastaan odotan tilanteita, joissa toinen meistä, Anna tai minä, kirjoittaa kirjasta jonka toinenkin on lukenut. Ekstrahauskaa koko blogista tekee se, että meillä on Annan kanssa tekstiemme perusteella melko erilainen maku kirjojen suhteen. Can't wait to begin!

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Lukemiseni tunnusmerkkejä


Vaikka en muista miten opin lukemaan tai mitä ensimmäisenä luin, minun on vaikea hahmottaa aikaa, jolloin en olisi lukenut koko ajan. En koskaan kaivannut muita harrastuksia kuin kirjallisuuden. Kannoin kirjastoautosta ja välillä kaupunginkirjastostakin kasseittain kirjoja kotiin, varastoksi ja valinnanvaraksi (yli 50 kirjaa oli vakio).

Olen aina inhonnut sitä, että kirjat loppuvat liian aikaisin. Teini-iässä upposin fantasiaan, jossa tarinat usein laajenivat pitkiin sarjoihin. Rakkaiden henkilöiden seikkailuja sai seurata pitkään, ja lopulta nuo hahmot ja heidän maailmansa kävivät tutummiksi kuin monet todellisen maailman ilmiöt ja ihmiset.

Monta vuotta vuotuinen lukutahtini pyöri 150:n paikkeilla. Nykyään puhutaan muutamista kymmenistä, ja vähenemisen syy lienee opiskelu. Toisinaan elättelen toiveita siitä, että joskus tulevaisuudessa voisin lukea entiseen malliin. Se lienee kuitenkin epätodennäköistä: niin tiivis lukutahti vaati melkoista epäsosiaalisuutta, ja pidän ihmisistä elämässäni. Luettujen kirjojen määrän vähennyttyä on täytynyt opetella jättämään huonot kirjat kesken. Se on taito, josta olen ylpeä.

Minun on vaikea määritellä, mitä luen. Minä en lue dekkareita enkä runoja. Harvoin novelleja. Vähän kotimaista kirjallisuutta. Ja silti, pyrin tekemään muutosta. Viime aikoina olen yrittänyt opetella sekä runoja että novelleja. Opinnot ohjaavat kotimaisten klassikoiden pariin, ja toivon, että ne johdattavat myös uudemman kotimaisen kirjallisuuden jäljille. Ulkomainen kaunokirjallisuus pysynee silti tulevaisuudessakin tärkeässä osassa lukemisiani. Genreistä sydäntä lähinnä ovat fantasia ja sen jäljillä maaginen realismi, spekulatiivinen fiktio ja uuskumma. Usein uskomaton on lopulta uskottavinta, ja fantasiaan uppoutuessaan tavoittaa häivähdyksen siitä pienestä tytöstä, joka joskus oli.

Useimmiten lukupaikaksi valikoituu sohvannurkka tai oma sänky. Iltalukeminen on lapsesta saakka ollut osa päiväjärjestystäni, mutta luen myös päivisin, odotustilanteissa ja muita asioita väistellessäni, välillä puhtaan omantunnonkin kera. Ilman kirjaa ei voi lähteä alakerran kauppaa pidemmälle, ja siksi käsilaukun tärkein ominaisuus onkin tilavuus.

Yleinen lukutapani on kuitenkin (edelleen!) ahmiminen. Kahlaan kirjan hetkessä läpi ja unohdan kaiken ennen seuraavan puoltaväliä. Tämän blogin, kirjoitusten ja keskustelujen kautta toivon oppivani myös ajattelemaan lukemaani. Kirjoista ei voi koskaan puhua liikaa.


Mitä?

Tässä blogissa kaksi lukijaa kartoittaa lukukokemuksiaan kirjoittaen ja keskustellen. Tervetuloa mukaan!